Pitäisiköhän blogin nimi muuttaa Kerran kuussa? No, voihan Se aika kuukaudestakin olla vain kerran kuussa. Mietin, miksi tänne tulee nyt näin harvoin kirjoiteltua. Ehkä siksi, että kerron facebookissa niin paljon kuulumisiamme. Tänne ei sitten tule toistettua itseään. Toisaalta blogin nimi voisi olla myös Ihan sairasta. Tässä kuukauden aikana olemme olleet taas flunsassa, sitten yrjötaudissa ja nyt taas flunssassa. Odotan kesän onnellisia päiviä, kun olemme tietenkin ainakin kolme kuukautta yhteen kyytiin terveinä. Siis eikö se niin mene? Meneehän? Pakko mennä.
Palautin tänään viimeiset tehtävät liittyen opintoihini avoimessa yliopistossa. Olen ollut todella iloinen siitä, että aloitin opinnot syksyllä. Vaikka välillä on pitänyt vääntämällä vääntää esseetä, työllistää miestä turhan paljon lasten vahtimisella ja joku yökin stressata, olen silti saanut opinnoista älyttömästi potkua. Opintorekisteriin napsahdelleet arvosanat ovat pönkittäneet sitä minää, joka esikoisen kohdalla pelkäsi tyhmentyvänsä kotona täysin. Olen kyllä myös ylpeä itsestäni, koska kyllähän se jänskätti, miten saan yhdistettyä opinnot kotiäitiyteen. Miten siis jaksan. Terveys-ala on kiinnostanut minua aina ja tämä yhdistelmä on todella toiminut.
Muuten viimeiset viikot olen kiertänyt itseäni johonkin (kolmenkympin? vai voiko 21-vuotias saada 30-kriisin? kriisiin. Siis semmoista kevyttä settiä, että mikä olen ja miksi olen ja mikä tämä parisuhde on ja mitä oikeastaan haluan. Luulen, että taustalla on kyllä hyvin pitkälti tämä törkeän rankka vuosi. Tämä pämähti päälle, kun olin nukkunut muutaman viikon sohvalla (siis Kertun takia, en parisuhteen) ja olin sitä myöten myös viimein nukkunut. Stressi purkautui ja ehdin ajatella. Ajattelu ei siis sovi minulle. Panta on kuitenkin vähän löystynyt ja eiköhän se tästä kesäkuun alkuun jo asetu.
Päivitetään nyt sitten muunkin perheen kuulumiset. Mies sai tarpeekseen vuorotyöstä, sai uuden työpaikan ja pääsee viimein kokeilemaan asiakaspalvelun ihanuuden. Minulla on myyntityöstä kolmen kesän kokemus, enkä kaipaa niitä hikisiä keski-ikäisiä miehiä vinkumaan minua mukaansa Tenon kalareissuille. Tosin ne tuskin eivät enää vinkuisi tätä 10 vuotta vanhempaa äiti-ihmistä. Ja tuskin ne vinkuu miestäkään, mutta kuitenkin. Siis toivottavasti eivät vingu. Miestä. No. Työpaikan muutos kuitenkin vaikuttaa aika paljon meidän perhe-elämään. Minä ja lapset ollaan tästä lähtien aina päivät keskenämme eikä meillä ole autoa käytössä. Yritämme selvitä. Toisaalta meillä on pitkästä aikaa mahdollisuus harrastaa iltaisin, säännöllisesti. Miehelle ei varmaan muuta sitten kuulukaan.
Esikoinen on 3 vuotta ja 7 kuukautta. Pahin uhma on laantunut, mutta pitää päivittäin jostain aina vääntää. Touhua ja mielikuvitusta riittää. Päivän aikana poika ehtii kyntää pellot, tehdä keittiöremontin, maalata kymmenen kertaa, soittaa rumpuja, haravoida pihan, auttaa äitiä ja paljon muuta. Mietin, mitä uusia taitoja Iippo on oppinut. Värittämään ja maalaamaan tarkemmin. Soittamaan peruskomppia pieniä pätkiä. Kirjoittamaan koneella pieniä sanoja. Tekemään yleensäkin kaikkea entistä paremmin, tarkemmin ja huolellisemmin. Jopa keskittymistä on alkanut löytyä!
Kuopus on yhden vuoden ja yhden kuukauden. Hän kiipeilee joka paikkaan. Puhuu entistä enemmän omaa kieltään. Tekee pissin ja kakan pottaan pari kertaa päivässä. Syö ja juo itse. Näpertää kaikenlaista. Seisoo vasten tukea ja liikkuu siinä. Kävelee jo hienosti taluttaen. Me mennään nöyrästi se tosiasia repussa, että lähes 3 kuukautta limaa korvissa on vähän hidastanut tahtia, mutta kyllä täältä tullaan. Tullaan, tullaan. Kunhan saataisi nukkua! Olen pian pari kuukautta nukkunut lähes poikkeuksetta sohvalla. Ihan älytöntä. Mutta kun se menee jota kuinkin näin: Kerttuli nukahtaa. Ei ole väliä, kumpi vie, hän nukahtaa. Nukkuu jopa ihan hyvin. A-P voi mennä nukkumaan, ei mitään hätää. (Kee nukkuu siis omassa sängyssä) Mutta jos minä menen makkariin. Menee 5 minuuttia, ja alkaa ähellys. Siitä 5-10 minuuttia ja tyttöä on joko hyssyteltävä koko ajan tai otettava väliin. Jos se tulee väliin, se hetken simahtaa ja sitten... pienet kädet löytää äidin kasvot... tap, tap, tap - löytyy äidin hiukset... HIUKSET??? Pienet kädet repii innokkaasti hiuksia, tämä on siis ÄITI! Ja siinäpä se yö sitten. Alkaa leikkiminen, kikattelu, pölötys. Parhaillaan yhdestä aamu neljään olemme odottaneet rauhoittumista. Siksi minä nukun sohvalla. Silloin ainakin kaikki nukkuu.
Ja Tyyne. Tyyne elää taas sitä mukavaa vaihetta. Jos se saisi päättää, se istuisi koko ajan oven raossa. Ei kokonaan sisällä (ei voi haistaa ulkoilman tapahtumia), eikä kokonaan ulkona (koska siellä on vähän koleaa tassuille). Aamuisin se tulee saunasta tänne tupaan, jossa kaksi pientä lähtee välittömästi konttaamaan letkassa sen perässä joka paikkaan. Tahmaiset kädet silittää. Silloin se hengittää rauhallisesti sisään-ulos ja marssii pihalle loppupäiväksi. Olipa miten koleaa tahansa.
