tiistai 16. heinäkuuta 2013

Haaveita lunastamassa

Vuosi sitten keväällä rakas mieheni alkoi tosissaan hiillostaa minua. Että tekisin haaveista totta. Että tekisin musiikkia. Hän itse asiassa tarjosi oikeat ihmiset ja tilanteet eteeni. Kuin Manulle illallisen, sanotaanhan. Minulla ei riittänyt itsevarmuus ja ensimmäinen demokin meni niin pieleen, kuin demo mennä voi. Syksyllä kävimme keikkailemassa Pietarsaaressa, jonka jälkeen alkoi tapahtua. Tervaskankaan Mika antoi kaksi tekemäänsä laulua katsottavaksi, joista toisen Egon Veevo sittemmin sovitti. Minä kävin laulamassa laulut toukokuussa ja eilen julkaistiin tulos. Ensimmäinen singleni on kuultavissa siis YouTubessa ja Spotifyssa, sekä ostettavissa iTunesissa ja Nokia Storesta. Uusia haaveita on jo ilmassa :-)

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Matka kissan mieleen?

Elli.

Kun Tyyne lähti tulisilla vaunuilla taivaaseen, kuten esikoinen sanoo, tiesin, että toinen on jo matkalla. Minun piti vain löytää se. Yhtenä iltana se löytyi. Katsoi tietokoneen ruudulta satoja, ellei tuhansiakin ihmisiä, mutta vain minua se katsoi suoraan. Pikimusta rääpäle.

Miestä arvelutti kissanpennun ottaminen, koska kuopuksemme oli vielä niin pieni ja pennuilla voi välillä olla railakaskin meno. Minä etsin albumista kuvan, jossa olen juuri kuopuksemme ikäisenä ensimmäinen kissanpentu sylissäni. Minua arvelutti ainoastaan se, että osaisinko ottaa uuden kissan sellaisenaan. Tyyne oli niin ainutlaatuinen.

Pikku musta, sanoi nainen. Hän, joka oli hakenut huostaanotetuksi tai tapettavaksi tuomitun kissan oloista, jotka eivät olleet eläimelle sopivat. Hän, jonka laumaan ei enää mitenkään mahtunut. Hän, joka harkinnan jälkeen ymmärsi myös kissan katsoneen ruudulta juuri minua.

Ensimmäisen viikon kissa asui meidän sängyn alla. Kun se joskus hiipi esiin, kaikki pysähtyi. Se oli kaikessa mustuudessaan niin mystisen näköinen, ettei ihmisenä voinut tehdä muuta kuin tuijottaa. Milloin oranssina, milloin kultaisena hohtavat silmät olivat ainoat, jotka erottuivat kaiken mustan keskeltä. Ja se pieni valkoinen tippa rinnassa. Jokainen etukäteen mietitty nimi tuntui valjulta.

Jostakin se Elli silti tuli. Ja koska yhdenkään kissan ei pitäisi joutua kulkemaan ilman sukunimeä, totesi esikoinen kissan olevan tästä lähtien Elli Sitikka. Vauhtia, sitä nimittäin piisasi. Kissa ei edelleenkään tullut sängyn alta kuin leikittäessä. Silloin se tempaisi lelun kiinni semmoisella primitiivisellä himolla, etten ole koskaan nähnyt. Saaliin se kuljetti – kuinkas muutenkaan – sängyn alle. Se ajatus pienestä kuopuksesta ja villistä kissanpennusta samassa taloudessa näytti toteutuvan, Elli ei oikein käsittänyt, mikä tuo pienin on. -Ehkä saalis? se päätti kokeilla parikin kertaa. Esikoinen itki, kun uusi kissa ei antanut silittää, eikä halunnut tulla viereen nukkumaan. Yritin toistaa rauhallisesti, että Elliltä vie aikaa kasvaa yhtä viisaaksi, kuin Tyyne oli. Itse pidin kissaa sinnikkäästi pieniä aikoja väkisin, mutta hellästi sylissä. Pidin, silitin ja juttelin hiljaa. Kissa jäkitti rautakankena, rimpuili ja toisinaan puri. Puraisuihin vastasin kiljaisemalla korkealta ja kovaa. Koska lapset ja kissa olivat niin arvaamaton yhdistelmä, kielsin lapsia toistaiseksi silittämästä kissaa.

Parin kuukauden yhteiselon jälkeen päivitin Facebookiin: ”...Tyyne oli lemmikki, Elli on pienpeto. Tyyne eli ihmisen rytmiä, Elli saalistajan. Tyyne luotti ihmiseen, Elli pelästyy äkkiä lähestyvää kättä. Tyyne oli mukana kaikessa, Elli vain, jos siihen liittyy toimintaa. Tyyne viihtyi paperipusseissa, Elli ovien päällä tarkkailemassa. Tyyne oli sylikissa, Ellin huippusuoritus on hiipiä yöllä jalan viereen torkkumaan. Tyyneä pystyi ohjailemaan ja opettamaan, Elli näyttää keskisormea. Tyyne suojeli lapsia, lapsia saa suojella saalistavalta Elliltä. Tyyne ihastutti vieraat läsnäolollaan, Elli herättää pelon sekaista kunnioitusta. Toivoin saavani erilaisen kissan, jota ei pysty vertaamaan Tyyneen. Sitä saa, mitä tilaa. Ellivelli.”

Oli päiviä, jolloin haistoin jokaisesta meidän talouden ihmisestä, että olin valinnut väärin. Oli päiviä, jolloin pohdin itsekin, että olinko tehnyt virheen. Riittääkö minun taidot tuon kissan kanssa? Tämmöisiä päiviä oli esimerkiksi se, kun ystäväperhe tuli käymään ja lapset villiintyivät juoksemaan ympyää huoneesta toiseen. Ellin silmiin syttyi... – no, vietti. Se hyppäsi oven päälle istumaan, asettui vaanimaan ja odotti alta juoksevia lapsia valmiina... - no, saalistamaan. Kumpikaan meistä, en minä, eikä etenkään isäntä, halunnut seurata, kenet kissa olisi valinnut, vaan tilanne katkaistiin välittömästi. Näitä päiviä olivat myös ne, jolloin kissa raapaisi lapsia. Tai kun näin sen vilpittömän pedon katseen kohdistuvan minuun ja minun piti tsempata, etten väistänyt sitä vaan kohtasin sen vielä vahvempana.

Sitten tapahtui semmoista, että varasin Ellille ajan rokotukseen. Pakkasin sen kuljetuskoppaan ja kannoin autoon. Se kiljui surkeana. Epäilen, että se luuli joutuvansa vaihtamaan taas kotia. Kaikki kerrat, mitä se oli autossa ollut, olivat vieneet sen uuteen kotiin. Kun tulimme kotiin, se ei uskaltanut tulla ulos kopasta. Viimein tassu täristen ja epävarmana pälyillen se astui ulos kopasta. Katsoi ympärilleen ja lähti häntä pystyssä juoksemaan. Se tuli ja puski minua. Sinä iltana se kiipesi myös syliini ensimmäisen kerran. Muistan ajatelleeni, että hyvä tästä tulee. Joskus. Samaan aikaan se ei nimittäin edelleenkään tullut pihalta sisälle, jos kutsuin. Minun piti metsästää se.

Matka ihmisen luota kissan luokse tuntui välillä tosi pitkältä. Elli antoi minun pitää sitä sylissä ja iltaisin se tuli meidän aikuisten väliin tai läheisyyteen nukkumaan. Se oli mukana, mutta pelkäsi lapsia. Rupesin kuitenkin totuttamaan sekä lapsia että kissaa toisiinsa. Etenimme hyvin pienin askelein. Yksi silitys ja kehuja. Toisena päivänä taas, yksi silitys. Lapsia ärsytti. Kissaa epäilytti. Minä olin tyytyväinen. Luottamus esikoiseen alkoi kehkeytyä ensin. Kuopus, päälle 2-vuotias, on vielä liikkeiltään niin arvaamaton, että Elli oli koko ajan varuillaan.

Toukokuussa, 4 kuukautta saapumisensa jälkeen, Elli tuli ensimmäisen kerran kiimaan ja se heivattiin leikattavaksi. Näin jälkikäteen ajatellen se teki Ellille monessa mielessä tosi hyvää. Paitsi että sen hormoonit loppuivat hyrräämästä, se myös joutui nöyrtymään. Tötterö päässä ja kipeänä se tarvitsi meitä. Suurin muutos kissassa tapahtuikin sen viikon aikana.

Nyt, kun kirjoitan tätä, olen samalla seurannut lapsia ja Elliä. Ensin kaikki kolme makoilivat meidän sängyllä. Sittemmin lapset ”maalasivat” Elliä isoilla pensseleillä. Nyt Elli nukkuu tuossa tv-tasolla ja kuopus on suukotteluetäisyydellä. Ei mitään jäkitystä, ei meininkiäkään puraisemisesta. Se kehrää, nukkuu ja on rento. Se tulee, kun kutsutaan. Se nauttii silittämisestä. Lapset rakastaa sitä.

En tiedä, tuleeko Ellistä ikinä mitään sylikissaa, se on ehkä enemmän luonnekysymys. Myöskään en voi Tyynen tapaan sanoa vieraille, että se ei kyllä tee mitään. En voi olla varma. Elli edelleen säikähtää rajusti kovia ääniä tai nopeita liikkeitä. Joskin juuri nyt esikoinen rummutta rumpuja ja mies päräyttelee kompressorilla, eikä se ole moksiskaan. Se ei tuo tavallisten lemmikkikissojen tapaan saaliitaan näytille, vaan kuljettaa ne sillä samalla primitiivisellä himolla piiloon, jossa syö ne. (Toivottavasti syö. Muuten meillä kohtaa haisee aika pahalle.)

Tärkeintä on kuitenkin, että Elli selviytyi. En ole mikään raivoisa eläinten puolesta puhuja. Monta kertaa, kun ihmiset keräävät nimiä pelastaakseen vaikkapa vammautuneen kissan, ajattelen, että eiköhän sen voisi vaan päästää paremmille hiirimetsille. Mutta jos sitoudun eläimeen, vaikkapa siinä vaiheessa, kun se vielä katsoo minua ruudulta, sitä sitoumusta ei pureta. 

Nyt minulla ja Ellillä on tämmöinen suhde ja olen kiitollinen.
Onneksi luotin vaistooni.
Onneksi ei annettu periksi.

Minä tai Elli.

J.K Päivitän Ellin värin mustasta suklaatoffeeksi. Se on todella, todella tumman ruskea.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Sitä saa mitä tilaa

Korvat soi. 

Kun kuopuksella on kaikki hampaat koossa, pidän juhlat. Joka ikisen hampaan kohdalla olen ajatellut, että nämä on varmaan nyt ne kipeimmät. Nyt on tulossa kulmahampaat ylös ja niiden täytyy olla ne kipeimmät. Tähän yhdistettynä monen päivän lämpöily ja hiipivä minä ite! -vaihe. Se, että molemmat on keksineet, miten toista parhaiten ärsyttää. Öisin ei nukuta, josta seuraa lyhyt pinnaisuutta omaankin päähän. Voi elämä. 

(ÄÄÄ! ÄÄÄÄ! EIJEIJEIJEIJEI!)

Ensi viikonloppuna minulla on kahtena päivänä luennot toisella paikkakunnalla ja olen yötä ystävän luona. Hyvä miniloma. En myöskään pysty lakata ajattelemasta sitä vaihtoehtoa, mitä mies on suunnitellut: hän lähtee joku viikonloppu ipanoiden kanssa lasten mummin luokse junalla. Minä ja ylhäinen yksinäisyys! Ihanaaa! Toisena iltana tulee jo ikävä, mutta tulkoon. Ihanaa siltikin! 

(ÄITIIII! ÄITIIII! EIJEIJEIJEI! KEELU KIUSAAAAAA! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!)

Olen aina ollut yksinäisyydessä viihtyvä, hetkittäin. Luova puoli minussa myös vaatii sitä, omaa rauhaa. Opiskeluaikoina maalasin yöllä. Kirjoitin yöllä. Ennen lapsia omaa aikaa sai annostella oman mielen mukaan. Nyt se on vähän tiukassa. (Kaikkihan on suhteellista, toisilla ei ole mitään mahdollisuutta laittaa lapsia hoitoon isovanhemmille.) Silloin kun aikaa sitten on, joko opiskelen tai on hirveä runsaudenpula. En osaa päättää, mitä tekisin. Autoa minulla ei silloin yleensä olen, joten käyn lenkillä. Saunon yksin. Laulan. Menen viltin alle ja luen.

(EI! EI! ÄITI, KEELU EI ANNA TUOTA MULLE! ÄÄÄÄÄÄÄÄ! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!)

Mutta se, mitä ihan hirveästi kaipaan, joutuu odottamaan vielä muutaman vuoden. Se, ettei pää ole niin tukossa tätä valvomista ynnä muuta. Että saisi kirjoitettua sanoituksia. Maalattua. Joskus tuntuu, että nyt sisällä pyörii joku ajatus, josta voisi tulla laulu - kynän käteen otettua saan tiukalla keskittymisellä aikaiseksi pari säettä ja sitten alkaa harmittaa. Ei tämä ole ollut ennen näin tiukassa. Mikään ei vaan pysy kasassa. Tarvitsisi kunnon nollauksen. Kuukauden kunnolla nukkumista, ei uusia hampaita eikä sairasteluputkea. Ei opiskelua yöaikaan. Mutta kuten sanottu, omia valintoja kaikki, alkaen lapsista. En vaihtaisi tätä poiskaan. Pitäisi vaan malttaa olla kärsivällinen, pistää tästä ajasta jotain talteen ja kaivaa ne joskus myöhemmin esille. Nyt mennään näillä.

Esimerkiksi tämä kirjoitus. Aivan järkyttävää päätöntä poukkoilua. Välillä päämäärä oli kirkas, monta kertaa se katosi. Monta juttua kävi mielessä, millä tästä saisi vähän yhtenäisen, jolla saisi ringi sulkeutumaan. Nyt ainoa asia, mikä yhdistyy alkuun on, että korvissa soi edelleen.