tiistai 31. heinäkuuta 2012

Kiitos kun saan tässä olla

Tuolla vasemmalla on tunnisteet, jotka paljastavat yhdellä silmäyksellä, mistä täällä blogissa olen puhunut. Lapsen sairastamisesta. No, siitä voisi tehdä taas yhden merkinnän, kun Keen yskä ei ole toukokuun jälkeen vielä parantunut ja hänellä on taas uusi flunssa... mutta enpä nyt teekään. Tehdään poikkeus sääntöön.

On ollut muutama päivä ihanan lämmintä. Lämmössä ei ole pelkkää heinäkuista kuumuutta, vaan mukana on jo elokuun hehkua. Nautin. Elämän rytmi on taas löytänyt uusiin uomiinsa. Aamulla mies lähtee töihin aina 7.30 ja jos esikoinen on sitä ennen herännyt, mies ehtii laittaa hänelle pikkukakkosen ja minä saan vielä nukkua pienimmän kanssa. Kerttunen nukkuu pääpiirtein isoveljen kanssa samassa huoneessa, mutta nyt kipeänä varsinkin hän jossain vaiheessa yötä rauhoittuu vaan meidään väliin tulemalla. Eipä siinä mitään, nyt sentään nukutaan! Kun sitten kahdeksan korvilla ollaan kaikki hereillä, tehdään aamupalat, esivalmistellaan ruoka ja viime päivinä on tosiaan päästy äkkiä törmäämään pihalle! Iippo ajelee traktoreilla ja poliisimoottoripyörällään, Kerttuli istuu hiekkalaatikolla lapioimassa. Könyää välillä yhden traktorin selkään hänkin ihmettelemään. Ruoan jälkeen Kee nukkumaan ja äiti aurinkoon makaamaan, keräämään d-vitamiinia talven varalle... Iippo joko makoilee vieressä tai touhuaa omiaan. Kun isi ennen tuli 14 aikaan aamuvuorosta tai lähti 13 jälkeen iltavuoroon, on meillä nyt vielä aikaa odotella Keen heräämistä 15 saakka, syödä rauhassa välipalat ja mennä vaikka uudestaan pihalle. Isukki on kotona puoli viiden maita. Kuulumisten vaihtoa, pihatöitä. Lenkkeilyä, omien menojen järjestelemistä. Sitä se elämä nyt on. Päivittäin sen ymmärtämistä, että minulla on oikeus olla lasten kanssa kotona, enkä vaihtaisi sitä tällä hetkellä mihinkään. Kee opettelee nyt kävelemään ja hänellä on jo isoveljen kanssa omia juttuja. Välillä karjutaan ja muristaan toisille, välillä tutkitaan napoja ja halitellaan. Semmoistahan se on, sisarrakkaus.

Iltakaava toistaa samaa, minä teen iltapalat ja syötän ne, mies vie lapset nukkumaan. Nyt juuri tällä hetkellä kuulostaa sille, että minä todennäköisesti vien huomenna, koska Kee on itkua tihrustanut tuolla jo puoli tuntia... Mutta sitten talossa hiljenee ja ollaan me kaksi, äiti ja isä. Syvä huokaisu ja pehmeä sohva. Toinen lähellä ja onnellinen olo. Elämä on nyt.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

"Niin pitkä on matka...

"Niin pitkä on matka ei kotihihia näy, vaan ihana enkelihihi viere-essä käy, niin ihana enkelihihi vieressä käy." lauloi Iippo tänään omissa touhuissaan. Liikutuin. Niin kuin olen liikuttunut viime päivinä jo siinä määrin, että alkoi epäilyttää. Mutta ei, ei pitäisi olla lapsia tulossa.

Minulla on maailman ihanimmat lapset. Niin kuin tietysti jokaisella äidillä on omasta mielestään. Minulla ne on silti erityisen ihania ;-)

Iippo Ilmari alias Ei kun minä oon Ville! on jo 3 vuotta ja 9 kuukautta. Se tarkoittaa sitä, että syksyllä juhlitaan 4-vuotiasta poikaa. Joka taas tarkoittaa sitä, että jos suunnitelmani toteutuu ja pääsen vuoden päästä töihin, ehtii Iippo olla hoidossa vain vuoden ennen kuin menee eskariin. Ihan älytöntä! Alan jo nyt murehtimaan, että saako hän kavereita ja pärjääkö tässä ihan hirveässä maailmassa! Kun katson esikoistani, minun sisällä palaa ylpeä liekki. Ihana, täydellinen lapsi. Kaikista housuistaan taas yli kasvanut ja myös kaikkiin housuihin liian laiha. Kasvot kuin nukella. Suuret hämmästelevät silmät. Eläytyvä suu. Hiusten karheuden tunnen kämmenessä, kun pistän silmät kiinni. T-paidan ja shortsien mukaan ruskettuneet raajat. Rakas! Niin tajuttoman ärsyttävä vastaan väittäessään. Jaksaa riehua rajattomasti. Villitä ja kiusata siskoaan. Mielikuvitus polkee tuhatta ja sataa. Tarinat ja tapahtumien kuvaileminen vilkasta. Syöminen järjen vievän hidasta. Niin äärettömän rakas. Kun katson häntä uudestaan, mietin, missä välissä? Koska hän oli se pikkuruikkuinen minun mahassani? Koska se oli, kun yritin oppia hoitamaan vauvaa? Oliko se aika oikeasti joskus?

Liisi Ketsuppi Kerttuliini Kee. Yhden vuoden ja pian 4 kuukautta päälle. Meidän pieni tyttö! Tyttö kaikessa sanan tarkoituksessa! Helmet kaulassa, rannekoru kädessä. Nilkat pyörii, kun niihin laittaa vaaleanpunaiset kengät. Silmät säihkyy ja käsi etsii äidin meikkirasiasta puuterihuiskun. Rasvaa kasvoihin pienellä sormella. Ja sitten ärähtää niin, että koko talo tärähtää! Ei mennyt joku mielen mukaan. Tai muuten vaan tuntui, että Iippo katsoi väärällä tavalla. Pian taas menevät silmät sikkaralle hymyillessä ja nenän varsi rypyille -juuri kuin minulla. Kerttulia katsoessa sydän pakahtuu kiitollisuudesta; ihana esikoispoika ja maailman suloisin tyttö! Voinko olla kiitollisempi? Keen kanssa on ollut jos vaikka mitä; kuukauden ripulia, korvakierrettä putkiin saakka, maitoallergiasta tähän 2 kuukauden yskään. Välillä on tuntunut, että voimat loppuu, mutta kummasti niitä vain päivien mukaan on annettu. Kaikella on varmasti tarkoituksensa. Ja mitä sitten? Ottaisin kaiken vaikka triplana, jos vaan silti saisin pitää tuon tättärän, joka konttaa hillitöntä vauhtia huoneesta toiseen ja kokeilee edelleen kävelyä vain huvittavana temppuna. Joka pyörittelee silmissään krokotiilinkyyneleitä ja räpsäyttää kyyneleistä kosteita silmiään kerran, pari, kun joudun komentamaan ruoan syleksimisestä. Joka ukin traktorin nähdessään meinaa lähteä lentoon ja sanoo ponnekkaasti AUTO! Lahja! Rakas!

On kuin ruosteisella sahalla avattaisi rintaa, kun ajattelee, että noista joutuisi luopumaan. Tekee tarpeeksi kipeää jo sekin, ettei näitä pieniä voi suojella kaikelta! Hilja Aaltonen on kirjoittanut aikanaan runon, josta Hannu Huhtala sävelsi laulun Esirukousten lapsi. Laulu on tosi koskettava ja on pyörinyt muutaman päivän mielessäni. Hilja Aaltonen on onnistunut pukemaan taatusi jokaisen äidin läpikäymät tunteet runoonsa. Etenkin nämä kaksi ensimmäistä säettä tulivat minulle rakkaiksi näinä muutamana päivänä, kun olen laulun tiennyt olevan olemassa:


Lapsi esirukousten,
kuule laulu hiljainen.
Puolestasi rukoillaan,
ethän koskaan unohda.

Suoraan luokse alttarin,
lausuttu on kyynelin.
Pelasta ja uudista
minun lapseni.

Lapsena kun nukahdit,
vierelläsi rukoilin.
Tämä pieni lampaani,
ota, Herra, syliisi.

Varjele ja suojele
kaikki päivät lapsuuden.
Enkelisi kulkekoon
aina kanssasi.