Levolle laskeu'n Luojani

Olen menossa nukkumaan.

Iippo sairastui viime viikon tiistaina kuumeeseen, joka pysyi korkeana muutaman päivän. Mukana kuume kulki viisi päivää. Viisi päivää.

Viisi Yötä.

Mies oli yövuorossa, joten valvoin yksin yöt - ja ne aamupäivät. Iltapäivät kuuntelin jatkuvaa kitinää ja märinää, yritin ymmärtää mutta en koko ajan jaksanut. Väsyin niin paljon, etten ihan totta muista väsyneeni vielä Iippon aikana! Oli stressaavaa pohtia, mistä kuume johtuu, kun muita flunssan oireita, eikä sitäkään entero-rokkoa, näkynyt. Oli stressaavaa "nukkua" kun odotti koko ajan, että joko se kohta taas alkaa itkeä. Oli mahdotonta nukkua kuuma kekäle kainalossa, mutta koska se oli ainoa paikka, missä Iippo sai levättyä, vietin öitä niin.

Yhtenä yönä valvoimme Iippon kanssa 00-04 niin, että Iippo vartin välein varmisti, että äiti on vieressä kysymällä: "Äiti?". Toisena yönä juotiin mehua vähän väliä, odotettiin, että saa ottaa taas lääkettä. Yksi yö valvottiin hikoilua, sekin kun oli kurjaa. Välillä itki Iippo, välillä äiti.

Isä jäi kotiin kun olin käyttänyt kolme päivää, jotka saan vapaaksi suoraan reksiltä. Ajatus oli, että saisin nukkua vähän paremmin ennen töihin lähtöä. Tiesinhän minä, miten se käytännössä menee, mutta sitä ikään kuin...

...toivoo??

Kas kun iskä ei tiennytkään, että tämä sairastaminen, se on Iippon ja äidin välinen juttu. Iskä voi ehkä juuri ja juuri nukkua samassa huoneessa, sängyn toisella laidalla, mutta aivan hiljaa. Iskä ei tiennyt. Iskä meni äidin tilalle hyssyttämään kello 22 itkemään herännyttä poikaa. Sitä parkua äiti tyynnytteli sittemmin vielä kello yhdeltäkin. Iskä nimittäin myös erehtyi silittämään ja jopa laulamaan. Aika ajattelematonta, tämähän kuitenkin oli, kuten sanottu, äidin ja lapsen välinen juttu tämä sairastaminen.

Vielä viime yönä Iippo oli sen verran sekaisin, että yritti purra ja potkia minua unissaan. Toisella puolella sänkyä puhuu toinen unissaan. Toivotaan, että ensi yönä meillä nukutaan. Hiljaa.

Äiti on vähän enemmänkin väsynyt.

Hyvää yötä.

Töiden alettua minusta tulee valtavan epäsosiaalinen. Vapaa-ajalla siis. Kai se jossain määrin on ihan ymmärrettävää kun työ sinällään on niin tosi sosiaalista; oppilaat luokassa, työkaverit välitunneilla, kölleegöjen kanssa tehtävä duuni, yhteydet milloin minnekin päin sekä kodin ja koulun välillä tehtävä yhteistyö.

Niinpä kuntosali vaihtuu lenkkeilyyn. Yksin. Jumpassa kuristan mielessäni venyttelyn aikana kikattelevat ja juoruavat. Kyläily? Mieluiten menen verstaaseen. Yksin.

Kaskikuusen kansalaisopiston muistettua minuakin opinto-ohjelmallaan aloin sormet syyhyten ja silmät kiiluen plarata sitä kiivaasti läpi. Juu - EN ilmoittautunut keskusteluryhmiin enkä kuoroon. En lähtenyt lukemaan kieliä enkä nyt siis mihinkään muuhunkaan, jossa on vaarassa joutua yrittämään olla sosiaalinen. En sitten ihan sitäkään viimeisen matkan asua lähtenyt ompelemaan mutta...

Viime kevään hopeasormus kurssi oli Täydellinen. Viikonloppu aikaa uppoutua oman pään sisälle eikä ollut mikään pakko olla yhtään sen sosiaalisempi kuin jaksoin. Opettaja opasti mutta antoi silti tilan.

Tiedättekö sen tunteen? Sen kun kaikki muu sulkeutuu pois ja on vain itse ja omat kädet. Ja se materiaali. Rakastan sitä.

Ja sitä tunnetta on tänä lukuvuonna täynnä ainakin kaksi viikonloppua. Kaksi pitkää viikonloppua. Perjantai-ilta? Voiko sitä paremmin viettää kuin itseensä sulkeutuen? Ei.

Tähän tulee pitkä ja syvä, tyytyväisyydelle tuoksuva huokaus.

"Minun tulvani."

Olen siirtänyt ja siirtänyt tänne kirjoittamista koska kirjoitan tänne aina sitä, mitä mielen päällä on. Viime päivinä mielen päällä on ollut niin paljon kipeää, etten ole tiennyt mistä löydän sanat ja kuitenkin on kirjoitettava. Vaikeaksi kirjoittamisen tekee myös se, että mietin, luetko sinä tätä. Typerä ajatus, koska tämä blogi on varmasti viimeinen, mikä mielessäsi nyt käy. Mutta koska se mahdollisuus on olemassa ja koska minusta minun suru tuntuu epäoikeutetulta kun se en ole minä.

Etten voi tajuta.
Että olisinpa hiljaa.

Siksi se ajatus tulee.

Hapuilevia ajatuksia ja sormia näppäimistöllä.

Katson Iippoa, tuijotan pitkiä aikoja. Silitän poskesta vielä pitkän aikaa sitten, kun hän on nukahtanut. Kuuntelen Iippon juttutulvaa ja en siltikään kuuntele koska huomaan taas miettiväni että.

Elämässä.
Tässä elämässä.

Tapahtuu kipeitä asioita meille äideille, isille, lapsille.


Että entä jos se olisin minä?
Se joka pysähtyy kuulemaan että vain jos ihme tapahtuu näet sen.


Lapsen kasvun.



Hyvä Jumala kun minä en ymmärrä. En tajua.


Iippo kävi kesäleirillä olemassa 2 tuntia ja mieleen jäi muistolause:

"Minun tulvani."


Auta.