tiistai 16. heinäkuuta 2013

Haaveita lunastamassa

Vuosi sitten keväällä rakas mieheni alkoi tosissaan hiillostaa minua. Että tekisin haaveista totta. Että tekisin musiikkia. Hän itse asiassa tarjosi oikeat ihmiset ja tilanteet eteeni. Kuin Manulle illallisen, sanotaanhan. Minulla ei riittänyt itsevarmuus ja ensimmäinen demokin meni niin pieleen, kuin demo mennä voi. Syksyllä kävimme keikkailemassa Pietarsaaressa, jonka jälkeen alkoi tapahtua. Tervaskankaan Mika antoi kaksi tekemäänsä laulua katsottavaksi, joista toisen Egon Veevo sittemmin sovitti. Minä kävin laulamassa laulut toukokuussa ja eilen julkaistiin tulos. Ensimmäinen singleni on kuultavissa siis YouTubessa ja Spotifyssa, sekä ostettavissa iTunesissa ja Nokia Storesta. Uusia haaveita on jo ilmassa :-)

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Matka kissan mieleen?

Elli.

Kun Tyyne lähti tulisilla vaunuilla taivaaseen, kuten esikoinen sanoo, tiesin, että toinen on jo matkalla. Minun piti vain löytää se. Yhtenä iltana se löytyi. Katsoi tietokoneen ruudulta satoja, ellei tuhansiakin ihmisiä, mutta vain minua se katsoi suoraan. Pikimusta rääpäle.

Miestä arvelutti kissanpennun ottaminen, koska kuopuksemme oli vielä niin pieni ja pennuilla voi välillä olla railakaskin meno. Minä etsin albumista kuvan, jossa olen juuri kuopuksemme ikäisenä ensimmäinen kissanpentu sylissäni. Minua arvelutti ainoastaan se, että osaisinko ottaa uuden kissan sellaisenaan. Tyyne oli niin ainutlaatuinen.

Pikku musta, sanoi nainen. Hän, joka oli hakenut huostaanotetuksi tai tapettavaksi tuomitun kissan oloista, jotka eivät olleet eläimelle sopivat. Hän, jonka laumaan ei enää mitenkään mahtunut. Hän, joka harkinnan jälkeen ymmärsi myös kissan katsoneen ruudulta juuri minua.

Ensimmäisen viikon kissa asui meidän sängyn alla. Kun se joskus hiipi esiin, kaikki pysähtyi. Se oli kaikessa mustuudessaan niin mystisen näköinen, ettei ihmisenä voinut tehdä muuta kuin tuijottaa. Milloin oranssina, milloin kultaisena hohtavat silmät olivat ainoat, jotka erottuivat kaiken mustan keskeltä. Ja se pieni valkoinen tippa rinnassa. Jokainen etukäteen mietitty nimi tuntui valjulta.

Jostakin se Elli silti tuli. Ja koska yhdenkään kissan ei pitäisi joutua kulkemaan ilman sukunimeä, totesi esikoinen kissan olevan tästä lähtien Elli Sitikka. Vauhtia, sitä nimittäin piisasi. Kissa ei edelleenkään tullut sängyn alta kuin leikittäessä. Silloin se tempaisi lelun kiinni semmoisella primitiivisellä himolla, etten ole koskaan nähnyt. Saaliin se kuljetti – kuinkas muutenkaan – sängyn alle. Se ajatus pienestä kuopuksesta ja villistä kissanpennusta samassa taloudessa näytti toteutuvan, Elli ei oikein käsittänyt, mikä tuo pienin on. -Ehkä saalis? se päätti kokeilla parikin kertaa. Esikoinen itki, kun uusi kissa ei antanut silittää, eikä halunnut tulla viereen nukkumaan. Yritin toistaa rauhallisesti, että Elliltä vie aikaa kasvaa yhtä viisaaksi, kuin Tyyne oli. Itse pidin kissaa sinnikkäästi pieniä aikoja väkisin, mutta hellästi sylissä. Pidin, silitin ja juttelin hiljaa. Kissa jäkitti rautakankena, rimpuili ja toisinaan puri. Puraisuihin vastasin kiljaisemalla korkealta ja kovaa. Koska lapset ja kissa olivat niin arvaamaton yhdistelmä, kielsin lapsia toistaiseksi silittämästä kissaa.

Parin kuukauden yhteiselon jälkeen päivitin Facebookiin: ”...Tyyne oli lemmikki, Elli on pienpeto. Tyyne eli ihmisen rytmiä, Elli saalistajan. Tyyne luotti ihmiseen, Elli pelästyy äkkiä lähestyvää kättä. Tyyne oli mukana kaikessa, Elli vain, jos siihen liittyy toimintaa. Tyyne viihtyi paperipusseissa, Elli ovien päällä tarkkailemassa. Tyyne oli sylikissa, Ellin huippusuoritus on hiipiä yöllä jalan viereen torkkumaan. Tyyneä pystyi ohjailemaan ja opettamaan, Elli näyttää keskisormea. Tyyne suojeli lapsia, lapsia saa suojella saalistavalta Elliltä. Tyyne ihastutti vieraat läsnäolollaan, Elli herättää pelon sekaista kunnioitusta. Toivoin saavani erilaisen kissan, jota ei pysty vertaamaan Tyyneen. Sitä saa, mitä tilaa. Ellivelli.”

Oli päiviä, jolloin haistoin jokaisesta meidän talouden ihmisestä, että olin valinnut väärin. Oli päiviä, jolloin pohdin itsekin, että olinko tehnyt virheen. Riittääkö minun taidot tuon kissan kanssa? Tämmöisiä päiviä oli esimerkiksi se, kun ystäväperhe tuli käymään ja lapset villiintyivät juoksemaan ympyää huoneesta toiseen. Ellin silmiin syttyi... – no, vietti. Se hyppäsi oven päälle istumaan, asettui vaanimaan ja odotti alta juoksevia lapsia valmiina... - no, saalistamaan. Kumpikaan meistä, en minä, eikä etenkään isäntä, halunnut seurata, kenet kissa olisi valinnut, vaan tilanne katkaistiin välittömästi. Näitä päiviä olivat myös ne, jolloin kissa raapaisi lapsia. Tai kun näin sen vilpittömän pedon katseen kohdistuvan minuun ja minun piti tsempata, etten väistänyt sitä vaan kohtasin sen vielä vahvempana.

Sitten tapahtui semmoista, että varasin Ellille ajan rokotukseen. Pakkasin sen kuljetuskoppaan ja kannoin autoon. Se kiljui surkeana. Epäilen, että se luuli joutuvansa vaihtamaan taas kotia. Kaikki kerrat, mitä se oli autossa ollut, olivat vieneet sen uuteen kotiin. Kun tulimme kotiin, se ei uskaltanut tulla ulos kopasta. Viimein tassu täristen ja epävarmana pälyillen se astui ulos kopasta. Katsoi ympärilleen ja lähti häntä pystyssä juoksemaan. Se tuli ja puski minua. Sinä iltana se kiipesi myös syliini ensimmäisen kerran. Muistan ajatelleeni, että hyvä tästä tulee. Joskus. Samaan aikaan se ei nimittäin edelleenkään tullut pihalta sisälle, jos kutsuin. Minun piti metsästää se.

Matka ihmisen luota kissan luokse tuntui välillä tosi pitkältä. Elli antoi minun pitää sitä sylissä ja iltaisin se tuli meidän aikuisten väliin tai läheisyyteen nukkumaan. Se oli mukana, mutta pelkäsi lapsia. Rupesin kuitenkin totuttamaan sekä lapsia että kissaa toisiinsa. Etenimme hyvin pienin askelein. Yksi silitys ja kehuja. Toisena päivänä taas, yksi silitys. Lapsia ärsytti. Kissaa epäilytti. Minä olin tyytyväinen. Luottamus esikoiseen alkoi kehkeytyä ensin. Kuopus, päälle 2-vuotias, on vielä liikkeiltään niin arvaamaton, että Elli oli koko ajan varuillaan.

Toukokuussa, 4 kuukautta saapumisensa jälkeen, Elli tuli ensimmäisen kerran kiimaan ja se heivattiin leikattavaksi. Näin jälkikäteen ajatellen se teki Ellille monessa mielessä tosi hyvää. Paitsi että sen hormoonit loppuivat hyrräämästä, se myös joutui nöyrtymään. Tötterö päässä ja kipeänä se tarvitsi meitä. Suurin muutos kissassa tapahtuikin sen viikon aikana.

Nyt, kun kirjoitan tätä, olen samalla seurannut lapsia ja Elliä. Ensin kaikki kolme makoilivat meidän sängyllä. Sittemmin lapset ”maalasivat” Elliä isoilla pensseleillä. Nyt Elli nukkuu tuossa tv-tasolla ja kuopus on suukotteluetäisyydellä. Ei mitään jäkitystä, ei meininkiäkään puraisemisesta. Se kehrää, nukkuu ja on rento. Se tulee, kun kutsutaan. Se nauttii silittämisestä. Lapset rakastaa sitä.

En tiedä, tuleeko Ellistä ikinä mitään sylikissaa, se on ehkä enemmän luonnekysymys. Myöskään en voi Tyynen tapaan sanoa vieraille, että se ei kyllä tee mitään. En voi olla varma. Elli edelleen säikähtää rajusti kovia ääniä tai nopeita liikkeitä. Joskin juuri nyt esikoinen rummutta rumpuja ja mies päräyttelee kompressorilla, eikä se ole moksiskaan. Se ei tuo tavallisten lemmikkikissojen tapaan saaliitaan näytille, vaan kuljettaa ne sillä samalla primitiivisellä himolla piiloon, jossa syö ne. (Toivottavasti syö. Muuten meillä kohtaa haisee aika pahalle.)

Tärkeintä on kuitenkin, että Elli selviytyi. En ole mikään raivoisa eläinten puolesta puhuja. Monta kertaa, kun ihmiset keräävät nimiä pelastaakseen vaikkapa vammautuneen kissan, ajattelen, että eiköhän sen voisi vaan päästää paremmille hiirimetsille. Mutta jos sitoudun eläimeen, vaikkapa siinä vaiheessa, kun se vielä katsoo minua ruudulta, sitä sitoumusta ei pureta. 

Nyt minulla ja Ellillä on tämmöinen suhde ja olen kiitollinen.
Onneksi luotin vaistooni.
Onneksi ei annettu periksi.

Minä tai Elli.

J.K Päivitän Ellin värin mustasta suklaatoffeeksi. Se on todella, todella tumman ruskea.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Sitä saa mitä tilaa

Korvat soi. 

Kun kuopuksella on kaikki hampaat koossa, pidän juhlat. Joka ikisen hampaan kohdalla olen ajatellut, että nämä on varmaan nyt ne kipeimmät. Nyt on tulossa kulmahampaat ylös ja niiden täytyy olla ne kipeimmät. Tähän yhdistettynä monen päivän lämpöily ja hiipivä minä ite! -vaihe. Se, että molemmat on keksineet, miten toista parhaiten ärsyttää. Öisin ei nukuta, josta seuraa lyhyt pinnaisuutta omaankin päähän. Voi elämä. 

(ÄÄÄ! ÄÄÄÄ! EIJEIJEIJEIJEI!)

Ensi viikonloppuna minulla on kahtena päivänä luennot toisella paikkakunnalla ja olen yötä ystävän luona. Hyvä miniloma. En myöskään pysty lakata ajattelemasta sitä vaihtoehtoa, mitä mies on suunnitellut: hän lähtee joku viikonloppu ipanoiden kanssa lasten mummin luokse junalla. Minä ja ylhäinen yksinäisyys! Ihanaaa! Toisena iltana tulee jo ikävä, mutta tulkoon. Ihanaa siltikin! 

(ÄITIIII! ÄITIIII! EIJEIJEIJEI! KEELU KIUSAAAAAA! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!)

Olen aina ollut yksinäisyydessä viihtyvä, hetkittäin. Luova puoli minussa myös vaatii sitä, omaa rauhaa. Opiskeluaikoina maalasin yöllä. Kirjoitin yöllä. Ennen lapsia omaa aikaa sai annostella oman mielen mukaan. Nyt se on vähän tiukassa. (Kaikkihan on suhteellista, toisilla ei ole mitään mahdollisuutta laittaa lapsia hoitoon isovanhemmille.) Silloin kun aikaa sitten on, joko opiskelen tai on hirveä runsaudenpula. En osaa päättää, mitä tekisin. Autoa minulla ei silloin yleensä olen, joten käyn lenkillä. Saunon yksin. Laulan. Menen viltin alle ja luen.

(EI! EI! ÄITI, KEELU EI ANNA TUOTA MULLE! ÄÄÄÄÄÄÄÄ! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!)

Mutta se, mitä ihan hirveästi kaipaan, joutuu odottamaan vielä muutaman vuoden. Se, ettei pää ole niin tukossa tätä valvomista ynnä muuta. Että saisi kirjoitettua sanoituksia. Maalattua. Joskus tuntuu, että nyt sisällä pyörii joku ajatus, josta voisi tulla laulu - kynän käteen otettua saan tiukalla keskittymisellä aikaiseksi pari säettä ja sitten alkaa harmittaa. Ei tämä ole ollut ennen näin tiukassa. Mikään ei vaan pysy kasassa. Tarvitsisi kunnon nollauksen. Kuukauden kunnolla nukkumista, ei uusia hampaita eikä sairasteluputkea. Ei opiskelua yöaikaan. Mutta kuten sanottu, omia valintoja kaikki, alkaen lapsista. En vaihtaisi tätä poiskaan. Pitäisi vaan malttaa olla kärsivällinen, pistää tästä ajasta jotain talteen ja kaivaa ne joskus myöhemmin esille. Nyt mennään näillä.

Esimerkiksi tämä kirjoitus. Aivan järkyttävää päätöntä poukkoilua. Välillä päämäärä oli kirkas, monta kertaa se katosi. Monta juttua kävi mielessä, millä tästä saisi vähän yhtenäisen, jolla saisi ringi sulkeutumaan. Nyt ainoa asia, mikä yhdistyy alkuun on, että korvissa soi edelleen.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Ainakin 3 kiloa, väriltänsä valko-musta.


Se oli semmoinen keskiviikko. Ihan tavallinen ensin.
Nukuit pienellä kerällä tuvan matolla.
Mitä lie näit unta.
Tiesitkö sen?
Keräsitkö vain voimia?

Ulkona oli talvisää, josta sanotaan, että hyvän tuntuinen.
Joudit mielestäni mennä sitä haistelemaan.
Enhän minä sitä arvannut.
Minä, joka 7 vuotta sitten päätin haluta juuri sinut.

Esikoinen nosti sinut kömpelösti syliinsä.
Se juuri, jonka opetit nukkumaan yksinään.
Päättäväisesti kehräten.

Kantoi ulko-ovelle.
Laittoi oven kiinni.
Tajusiko edes vielä yhden kerran vilkaista sinua?

Tähtikö se oli?
Lensikö se ohitse?
Kuiskasiko vain paikaltaan?
Kuka sen sinulle sanoi?

Että nyt on se kerta.

Ihmettelitkö?
Sanoitko, että ei vielä?
Lähditkö häntä pystyssä?
Mietitkö, kuinka ne pärjää?

Katsoitko vielä kerran taakse päin?
Huomasit silloin kuopuksen ikkunassa.
Sen juuri, joka rakasti sinua niin kovasti.
Pienillä käsillään.

Sen, joka ei vielä osaa puhua.
Jolle saatoit sen sanoa läpi ikkunan.

Ennen kuin käännyit pois pihasta.
Pois.
Niin kuin sanotaan.
Tuhka tuuleen.

Tiesin sen heti aamulla.
En vaan vieläkään haluaisi tietää.

Mies.
Se joka ei sitä niin ääneen sano.
Yömyöhällä hakkasi jäistä lunta.
Saadakseen navetan ylisen oven auki.
Repi lapiolla.
Porkkasi umpihangessa tunnista toiseen.
Tiedäthän sinä sen.
Sinua etsien.

Kurkusta kuristaa ja sisintä puristaa.
Katsoa ja kuulla vain muistoa.

Matolla.
Syöttötuoli alla.
Pianotuolilla.
Saunanlauteella.
Ikkunalaudalla.

Tassut oven lasiin.
Kynnet lattian pintaa vasten.
Oven narahduksessa.

Juuri ennen kuin nukahdan.
Hyppäät siihen, selän päälle.
Painat pään kiinni päähän.
Pitkä kehräävä huokaus.

Niin elävästi.


Meidän eka vauvva, Elämäni kissa, Tyyne Neponen.

13.08.2005 – viimeinen havainto 09.01.2013

Ikävä,
joka välillä helpottaa,
ja jonka tiedän joskus saavan suloisemman muodon
on ihan kauhean suuri.

Ainakin 3 kg ja väriltänsä valko-musta.



sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä...

Luin tänään Hesarin Kuukautisen pakinan. Siinä oli tuttua tarinaa siitä, miten naiset vähätteleät itseään. Kehuvat toisiaan ja vähättelevät itseään: 

"nainen 1: Kattokaa, mä piirsin itse tällasia joulukortteja. Ihan hirveitä. Mä en osaa yhtään piirtää.
nainen 2: Tosi ihania!
nainen 3: Miten sä osaat piirtää näin hienosti?
nainen 1: Ne on tosi rumia."

Ennen kouluun/eskariin menoa lapset yleensä puhkuvat itsevarmuutta. Sitten alkaa kolista. Ei se pyörällä ajaminen ollutkaan niin ihmeellinen juttu, kaikki muutkin osaa. Ei se tasajalkahyppykään nyt ollut niin valtava taito, muut hyppii yhdellä jalalla sata kertaa. Jostain syystä tytöillä nyrjähtää erityisen pahasti. Varsinkin taidoistaan tietoiset aloittavat haukkua omia aikaansaannoksiaan vain kerjätäkseen huomiota. Se on ihan järjettömän rasittavan kuuloista jo lapsillakin. Saati sitten aikuisilla.

Uskoisin päässeeni yli tuosta "katsokaa miten surkeita nämä mun oikeasti huiput työt on", jo ala-asteen aikana. Mutta jos pitää ottaa kehuja vastaan tai kehua itseäni... uh, ikuinen invalidi! Työhaastatteluihinkin pitää tsempata itseä monta viikkoa, että saa kokovartalopunastuneena ähistyä: "Joo siis niin no... ai että miksi mut pitäisi valita no... mä (hikeä pukkaa) olen (pakottaa itsensä jättämään pois sanan IHAN) hyvä." 

Silti uskon, että jos jossain haluaa olla hyvä, on uskottava itseen. Jos taas ei osaa ottaa edes kehuja vastaan tai myöntää, että joo-o, onnistuin tai sanoa että kyllä, minä osaan, niin on se iso pala pois itsevarmuudesta. Olen yrittänyt opetella tätä rakkaan harrastukseni laulamisen takia. Että osaisin ottaa vastaan positiivisen palautteen kieltämättä sitä samoin tein. Matka on taatusti edelleen pitkä, mutta olen kuitenkin jo nyt huomannut saaneeni jotain tästä projektista.

Tähän loppuun tunnelmia tältä päivältä ja kuvia, jotka kertovat, miten tosi taitava ja reipas olen ollut viime viikkoina ;-)

Ipanain päiväpeittoprojekti. Puolivälissä. Toisessa sängyssä on edelleen pelkkä kangas ;-)


"Äiti, haluan merirosvopaidan!" Onneksi kotoa löytyi mustaa huopaa ja Iippon vanha hihaton mahtui vielä pojalle.

Nyt musta lippu liehumaan... lippu on Tiimarin kertakäyttölautanen :-D

Pienempi merirosvo täydensi omaa maskiaan, valitettavasti ei tässä kuvassa näy.

Joskus kauan sitten aloin virkkaamaan torkkupeittoa puusohvalle, jonka kunnostaminen on tosi vaiheessa. Mulla ei oikein hermot jaksa kovin pitkiä projekteja, kaikki pitää saada ennen aamua valmiiksi. Tämä siis vähän typistyi...


...mutta saipa nukensänky päiväpeitteen :-D

Ulkona hämärän aikaan. Ihanaa <3 br="br">

Huh. Askel kerrallaan.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Kuolinkorinoita

Luin tänään tämän blogin ensimmäisiä päivityksiä. Yritän saada jotain otetta tähän hommaan. Joskus Min blåggen aikoina kirjoitin lähes päivittäin, nyt en ole kirjoittanut tänne moneen kuukauteen. En oikein tiedä, mittee tuota tekis. Olisi kiva saada tämä vielä elvytettyä! Toisaalta ajatuskin tänne päin tuntuu samalle, kuin antaisi niitä Greyn Anatomiastakin tuttuja sähköiskuja ruumiille, joka vaan hytkähtelee paikoillaan.

Mikä tässä nyt sitten pätkii. Tykkäänhän kirjoittaa edelleen. Olisiko käynyt niin, että yhtäkkiä viime keväänä mielen päälle rysähtänyt kriisi oli vaan niin paljon, etten jaksanut enkä pystynyt aukomaan sitä tänne. Tuli vähän niin kuin liian iso lumipallo sulatettavaksi. Toisaalta on myös niin, että olen ahkerasti Facebookissa, jonka jälkeen tänne kirjoittaminen tuntuu itsensä toistamiselta. Tiedostan myös, että blogin lukijakunnan laajeneminen tuntemattomista ja muutamasta läheisestä ystävästä tuttuihin vaikuttaa siihen, että mietin enemmän, miten tänne kirjoitan. 

No mutta, katsotaan. En osaa antaa elinaikaennustetta. Enkä tee tästä mitään tulevan vuoden haastetta. Tulevalle vuodelle on ihan omia, erityisiä haasteita. Opiskelujen saattamista loppuun ja näin ollen uuden tutkinnon tavoittaminen. Töiden hakua. Toivottavasti niiden saamista. Suomen toisella puolella kuuluu pientä projektia liittyen laulamiseen. Mielekästä ja mielenkiintoista. Toivottavasti vuoteen mahtuu myös terveyttä ja onnellista yhdessäoloa.

Katellaan ;-)