Kasvatin lapsestani tissitoukan?

VAROITUS. 

Teksi sisältää paljon tissiä, 
joten jos se sinua ahdistaa, 
voit skipata tämän päivityksen. 

(En koe luontevaksi sanaa rintaruokinta.)

Heti synnyttyään Kerttuli oli minun paidan sisällä neljä tuntia, yllään vain vaippa. Silloin neljän tunnin jälkeen luovutin viimein vastahakoisesti pienen, lämmöstä punaisen tytön hoitajalle tutkittavaksi ja puettavaksi. Kun hoitaja palautti vauvan, otin sen takaisin kainaloon. Siinäpä se Kerttuli nukkui koko sairaala-ajan. Minun kainalossa. Ihmettelin sitä rauhaa, mikä itsellä oli. En jännittänyt vauvan hoitoa, niin kuin esikoisen kohdalla. Tuntui niin paljon luontevammalle, että nautin vauvasta koko ajan. Pitäen häntä siis kainalossa lähes tauotta.

Kotiin tultuamme Kerttuli nukkui kyllä myös omassa sängyssä, mutta aika pian iski laiskuus imettää kerrasta toiseen istualleen nousten, hankalassa asennossa kenkottaen ja nukahtamispisteessä huojahdellen. Kerttuli muutti takaisin kainaloon, maitobaariin. Pikkuinen myös tietenkin nukkui paljon levollisemmin minun läheisyydessä ja melko pian ei enää muualla suostunutkaan nukkumaan. Vielä elokuussa yöt oli ihan kohtuullisia, vauva heräsi syömään 3 kertaa yössä. Sitten kaiken tämän sairaan syksyn repaleisten öiden myötä kävi niin, ettei tissillä vain käyty vaan siinä ollaan. Yhä edelleen viime yönä, koko ajan. Jos yritin välillä siirtää pois ja saada itselle nukkumatilaa, alkoi välitön kätinä. Tyttö on lisäksi semmoinen Tintta-Iita, että jos tissi pimeämässä ei heti osu suuhun, suuttuu hän niin täpäkästi, että sitten ei enää tissiä tarvitse yrittäkään. Sitten kannetaan ja pyydetään anteeksi epäonnistumista ja luvataan parempaa keskittymistä seuraavalla kerralla.

Jo esikoisen aikaan luin paljon varoitteluja siitä, ettei vauvaa pitäisi nukuttaa tissille. Että vauvat haluavat herätä samasta tilanteesta, johon ovat nukahtaneet. Jos tilanne on sama kuin nukahtaessa, vauva oppii myös nukahtamaan itse. Jo esikoisen aikaan laimin löin tätä ohjeistusta. Minusta tuntui älyttömälle herättää jo nukahtanut vauva, jotta hän huomaisi siirtyvänsä omaan sänkyyn. Käytimmekin nukuttamisesta termiä tissi-tainnutus. Kyllä, tästä seurasi se, ettei Iippo 2-vuotiaanakaan vielä osannut nukahtaa itse, vaan hänet nukuttamalla nukutettiin. Saimme kuulla tästä huomautteluja, mutta itse koimme, että meillä on sen verran tässä elämässä aikaa, että ehdimme nukuttaa lapsen. Pian 2-vuotissynttäreiden jälkeen Iippo muutti omaan sänkyyn ja oppi nukahtamaan itse. Kerttulia yritettiin heti alkuun opettaa nukahtamaan itse. En tiedä. Ehkä lapsissa on eroja? Kerttuli on nukahtanut 9 kuukauden aikana yhdesti itse sänkyyn. Muut kerrat itku on ollut melkoista. Kyllä, joskus olen melkein kateellinen, kun toiset vanhemmat vain jättävät vauvan sänkyyn ja sinne ne nukahtaa - nimittäin Kerttulihan meni sitten ääripäähän tässäkin asiassa, verraten Iippoon.

Puhun siis kahdesta eri asiasta. Nukahtamisesta ja nukkumisesta. Molemmissa mättää. Tai oikeastaan se on vain tuo nukahtaminen. Olen kasvattanut lapsestani tissi-toukan. Hänen nukahtamis-tilanteensa on "tissi suussani koen oloni turvalliseksi". Kun hän herää tuolla sängyssä yksin, eikä tissi olekaan suussa, tulee paniikki. Tämän vuoksi juoksemme pahimpina iltoina 6-7 kertaa makkarissa nukuttamassa lasta uudelleen. Siis välillä 21-00. Ja tämän vuoksi me itse valvomme tosi myöhään. Saadaksemme olla edes hetken ihan rauhassa.

Ja tämän vuoksi alkaa viikon päästä unikoulu. Minä muutan yläkertaan nukkumaan Iippon kanssa ja isi todennäköisesti tassuttaa. Odotan tätä valtavan innolla. Toiveikkaana. Ehkä helmikuussa meillä nukutaan illalla ja yöllä paremmin. Sinnehän on enää kuukausi :-)

Elämä on nyt.

Ulkona tippuu isoja lumihiutaleita, ikkunalaudalla loistaa kynttelikkö.

Talossa hiljaista, vain kello naksuttaa. 

Mies jäi tammikuun loppuun saakka kestävälle lomalle. 

Jouluun on viikko!

Viimeinen koulutehtävä tältä syksyltä tehty tänään. 

Iippo nukkuu kolmatta yötä uudessa kerrossängyssä.

Kerttuli on syönyt 5 päivää kuuria, eikä ole saanut siitä sen kummempia oireita. 

Näyttäisi olevan tervehtymään päin. 

Olen leiponut kahtena aamuna oman äitini kanssa karjalanpiirakoita jouluksi. 

Minulla ja miehellä on kahden keskinen, aivan tollo huumori. 

Sovimme myös viettävämme joululomalla enemmän aikaa lähekkäin.

Ihana, ihana hiljaisuus ja rauha.

Haaveilen ajasta lukea jotain hyvää kirjaa!

Huomenna on seurakunnan joulujuhla. 

Olen onnekas saadessani mennä sinne kahden ihanan, rakkaan, suloisen ja terveen lapsen kanssa. Huomenna illalla minulla on aikaa maalata akvarellityötä, viimein. 

Ensi viikolta odotan paljon mukavaa touhotusta joulua varten. 

Elämä on tässä hetkessä.

Levännyt sielu

Ettei nyt vaan tulisi jotain poikkeusta kaavaan, niin aloitetaan tämäkin tarina näin: Viikko sitten Kerttulilta tuli ensimmäinen hammas läpi ja sitä enteillyt narina sai päätöksensä. Keskiviikkoon asti, jolloin iski järisyttävä flunssa. Yövalvomiset meni viimeinkin siihen pisteeseen, että jopa minä suostuin käydä nukkumassa yhden yön yläkerrassa, niin lähellä hiipivä hulluus oli. Pointti tänään on se, että:

Viikonlopusta lauantaina tehtiin Iippon kanssa piparikakkutalon osat. Lauantai-iltana sitä miehen kanssa kasattiin ja sunnuntaina näpersin ja näpersin sen loppuun. Tänään Iippo meni hoitoon ja minä päätin siivoamisen sijasta (siis yleensä aina, kun Iippo on hoidossa, siivoan ja silitän) luonnostella tilatun akvarellityön. Nyt minulla on (siis huom todellakin sairaasta lapsesta ja valvotuista ja kannetuista öistä huolimatta) aivan älyttömän onnellinen olo!

Mitä tästä opimme? No sen että aion tulevina päivinä...

...maalata tuon kuvituksen loppuun!

...viimeinkin huovuttaa!

...askarella ja koristella kodin jouluun!

...leipoa lisää!

Kaikista väsyneimpinä hetkinä on ihan oikeasti annettava niiden pyökkivuorien kasvaa, lattioiden likaantua ja astioiden kertyä pöydille. Silloin on tehtävä sitä mistä nauttii ja otettava siitä voimaa. Toki tässä on se mutta, että kahden lapsen läsnäollessa näitä on vaikea toteuttaa, mutta mahdollisuuksien mukaan.

Vielä ennen joulua yritän kyllä puristaa yhden koulutehtävän pois. Jossain maalamisen ja muun näpertelyn välissä.

Palanen elämää

Minulle on hiljalleen ruvennut valkenemaan, millaista on elämä useamman lapsen kanssa. Ilmeisesti semmoista, että jos lapsi säilyy terveenä kuukauden, on se pitkä aika. No, se on nyt tämmöistä. Tällä hetkellä Iippo käy läpi neljättä tai viidettä syysflunssaa, tämän uusimman sai minulta. Kerttulin maha parani (ihanaa), mutta nyt pieni on sitten kipuillut hampaita reilun viikon. Viime yöt itkun kanssa. On se kurjaa! Mietin vaan, mille hampaan puhkeaminen tuntuisi aikuisena. Saattaisi buranaa kulua.

Mutta Iippo oppi sanomaan ärrän. Se tapahtui niin, että yhtenä hyvin pitkänä iltana, kun molemmat lapset olivat hereillä vielä 21.30 ja mies oli jääkiekossa... Olin hyvin, hyvin räjähdysherkkä. Iippo oli juoksennellut reilun tunnin verran omasta huoneestaan (ei enää ikinä päiväunen tynkiä sille pojalle) ja Kerttuli ei malttanut nukahtaa, kun piti seurata isoveljeä. Sanoin Iippolle, että kiipeä kuule vaikka seinille, äiti juo nyt teen. Iippo alkoi miettimään, miten sinne seinille pääsisi. "Olisikohan jakkaRLRLRLasta apua?" Tee jäi puoleen väliin, koska Iippon ärrästä ei ollut vielä aiemmin ollut havaintoja. Nyt se kuulosti olevan tulossa.

Siitä kaksi iltaa ja poika ilmoitti pokkana ottavansa puRkkaa Ruoan jälkeen. Me vanhemmat katsoimme toisiamme ja totesimme, että nyt se ärrä sitten tuli. Iippo soitti ukille ja sanoi: "Kuuntele KaRi KoRhonen!" :-)

Ja KeRttuRi. KerttuRi oppi tänään vilkuttamaan. Voi hyvä ihme miten pieni, epävarmasti heiluva käsi voi olla suloinen...

Minä olen kunnostautunut myymään omaisuuttamme. Naamakirjassa on semmoinen lähialueen kirpputori ja miestä kuulemma jo hirvittää tulla töistä kotiin, kun ei tiedä milloin on auto hävinnyt pihasta. Pyh. Löysin vain uuden tavan toteuttaa itseäni: Kun haluan uudet juomalasit, myyn vanhat ja ostan uudet sillä rahalla. Eipä jää nurkkiin pyörimään ;-)

Entäs sitten takavuosien blogitähti Tyyne? Tyyne on sama itseriittoinen kaikkien kotikissojen ruhtinatar, jonka kissansilmän lailla kauas loistavaa ainutkertaisuutta ei pienet olosuhdemuutokset hetkauta. Tätä nykyään kuin kala vedessä (vai pitäisikö sanoa mato kalassa) on se sinut ulkokissuutensa kanssa, pyllykarvoista roikkuvista madoista viis (urps). Ja mitä sitten tulee näihin ihmislapsen rääpäleisiin niin... toisethan jotenkin kuvittelee, että kun vauva tulee taloon, alkaa kaikki pyöriä sen tarpeiden mukaan. Iippokaan ei pelaa sählyä tai potki palloa, kun vauva on lattialla. Mutta Tyyne. Tyyne, joka yleensä A.I.N.A on nukkunut vain pehmeimmissä ja lämpimimmissä paikoissa (sohvat, säkkituoli, sängyt...) menee nykyään poikkeuksetta nukkumaan lattialle, silloin, kun Kerttuli ryömii saman huoneen lattialla. Tämä on oikeasti niin käsittämättömän ärsyttävää, raivostuttavaa ja ennen kaikkea niin kissamaista! Siis se ajatus siitä, että koska hänellä nyt vain on oikeus nukkua siinä, missä hän haluaa - ilman, että joku tulee häntä turkista repimään. Ja sitten se vahtaaminen, että meneekö Kerttu kissan luokse nyt vai heti. Tänään nostin Tyynen NELJÄ kertaa peräkkäin sohvalle, ettei sitten tarvitse katsoa niitä tympääntyneitä ja halveksivia "katso kakaroitasi" mulkaisuja keltaisista silmistä. Ja joka ikinen kerta se tuli takaisin alas, lattialle. Koska hän on sen arvoinen.

Ok. Kaikki muut käsitelty paitsi mies. Se yrittää selvitä. Tahtoikäisen ja yöt useamman kuukauden tai vuoden valvoneen kanssa. Onneksi sillä on Kerttuli, joka tekee hymyillään ja kikatuksillaan tehokasta pohjatyötä murrosikää ajatellen. Iskä on ollut pienimmän pikkusormen ympärillä jo 8 kuukautta eikä edes huomaa sitä.

Kaikki langat käsissä?

Elämään kuuluu ruoanlaittoa. Kun on vauvaikäinen lapsi, tuntuu, että päivät on yhtä ruoanlaittoa. Tehdään soseet yhdelle, muu ruoka lopuille. Syötetään yhtä ja valvotaan toisen ruokaa. Välipalaa. Iltaruokaa. Puuroaikaan yhtä sorttia yhdelle, toiselle murustellaan puurohiutaleet. Tänä syksynä tarkoitus oli itse olla vhh-dietillä ja saada raskauskiloja pois. Se loi omat kuviot, kolmannen eri kattauksen.

Siivousta. Kun on kissa, tulee pölyn lisäksi karvaa. Kun on ipanat, on keittiön pöydän alunen törkeän näköinen koko ajan. Ikkunat täynnä lasten käden jälkiä. Kun on ryömivä vauva, kuola-maissinaksu-muu-tahma-lämpäreitä lattialla. Välillä tuntuu, että päivät on yhtä ruoanlaittoa ja tavaroiden järjestelyä. Yritän saada siivottua kunnolla kerran viikossa ja toisen kerran pikasiivouksen.

Elämään kuuluu myös pyykkäystä. Kun on ihminen, tulee pyykkiä. Joskus riitti, että kone kävi kerran, pari viikossa. Kun lapset on pieniä, kone saa käydä joka päivä. Minulla on tapana silittää vaatteet, tilavaatteiden kohdalla olen antanut periksi. Sekä miehen työvaatteiden.

Kissan ruokinta. Kissan vessan siivoaminen. Kissankin oikeudesta saada hellittelyä on huolehdittava.

On myös mukava harrastaa. Tehdä jotain kodin ulkopuolella - tai edes omassa rauhassa. Miehellä on bändi, jääkiekko ja salibändi. Suhteellisen kiinteillä ajoilla toimivat harrastukset, jonne mies menee työvuorojensa antamissa rajoissa. Minä käyn ratsastamassa kun sää sallii ja aikataulu antaa. Kirjoittaisin ja maalaisin myös mielelläni. Tekisin käsitöitä. Tänään sanoin ääneen, että kaikella rakkaudella te kaikki muut, mutta nyt olisi ihana kääriytyä viltin alle suklaan ja kirjan kanssa täysin hiljaisessa ja tyhjässä talossa.

Ja kun on ne lapset, kuuluu elämään heidän huoltaminen. Ei vain ruokkiminen, vaatettaminen, nukuttaminen ja puhtaana pito. Iippo tarvitsee touhuilua (askartelua, maalailua, lukemista, leikkiin innostamista, ulkoiluttamista) ja läheisyyttä. Kertullakin on omat tarpeet.

Elämän yleistilassa tämä kaikki jotenkin hoituu. Jollakin ihmeen konstilla aamusta iltaan tämä kaikki tulee hoidetuksi mielestäni arvosanalla kohtalainen tai hyvä. Elämä ei kuitenkaan aina ole sitä yleistilaa. Vai missä vaiheessa joku muuttuu yleistilaksi: kauanko pitää leikkiä sairastupaa, että se muuttuu yleistilaksi ja terveenä oleminen on poikkeus?

Meillä on sairasteltu nyt enemmän ja vähemmän 82 päivää. Kerttulin ripulin kanssa on taiteiltu 26 päivää. Jossain vaiheessa edellä esitellyn elämän peruskuviot alkavat rakoilla.

Yleensä ensimmäisenä alkaa talon tasoille kertyä lehtiä, kirjoja, piirustuspapereita - ne vain jäävät viemättä takaisin. Enkä myöskään kerää enää lasten leluja pois kuin yötä vasten. Kun alkaa tulla valvomista, alkaa suklaan syöminen. Pidin syksyn mittaan kohtalaisen hyvin kiinni muuten vhh-linjasta, mutta suklaa hiipi iltoihin.

Seuraavassa vaiheessa alkaa kärsiä silittäminen. Pyykkään, mutta kuivatut vaatteet jäävät odottelemaan silitystä kodinhoitohuoneen pöydälle. Sitten alkaa jäädä kissa heitteilla ;-) Se ei pidä itsestään meteliä, joten sen ruokkimisen muistettavaksi on välillä ihan oikeasti pinnisteltävä. Etenkin kesällä, kun se ei edes juuri ole sisällä. Kissanvessan puhtaana pitäminen muuttuu suuri piirteisemmäksi. Jokaista pissiä ei olla heti lapioimassa pois. Tämä vaihe on vielä aika yleinen lapsiperheessä ja hoidan sen yleensä ylikierroksilla, eli klaaran kaiken tarvittavan jollain ihme pöhnällä ja väsyn vain lisää.

Sitten joskus käy niin, että poikkeava tila alkaakin venyä pidemmäksi kuin muutamat viikot. Esimerkiksi pariksi kuukaudeksi. Tai kolmeksi. Nyt tiedän, mitä silloin tapahtuu. Tulee sellainen olo, että langat ei oikein pysy käsissä. Lähes kaikki perustoiminnot jumiutuvat. Talossa on suhteellisen kaaosta; pyykkivuori kasvaa, joskus pestyt ja edelleen silittämättömät vaatteet ovat kasassa, josta epätoivoisesti etsin puhtaita kalsareita pojalle - ja kun niitä ei ole, saan kyllä edelleen pyykkikoneen päälle. Ruokin myös lapset ja miehen. Jopa kissan Iippon avustuksella (eli samalla kun teen ruokaa Iippo kuskaa kissan ruokakupit ja minä täytän ne). Ruokavalio ei loista mielikuvitusta, enkä osaa ajatella sitä hetkeä pidemmälle, joten en saa tehtyä isompia ruokamääriä, josta riittäisi seuraavalle päivälle. Iippo muuttuu kiukkuiseksi ja tottelemattomaksi koska ei saa minusta niin paljon irti kuin tuntuisi tarvitsevan. Väsyn lisää. Sukka tarttuu lattiaan, kissa syö pöydän alta. Siivouspäivä pyritään edelleen pitämään, onneksi mies on apuna. Porkkanat jäätyvät rappusilla olevaan sankkoon, koska seuraavaa kakkaa jännittäessä ei tule mieleen alkaa niitä raastamaan. VHH-dietistä ei enää puhuta, koska en muista muutenkaan syödä - tai lähinnä en jaksa ajatella sitä, koska huoli ripuloivasta on niin kova. Ja huolikin varmasti kasvaa stressin myötä. Harrastukset rupeavat helposti jäämään, koska opiskellakin haluaa ja ratsastamaan lähteminen vaatii sen Lähtemisen, mikä tuntui välillä ylivoimaiselle ajatuksenakin. Nyt tämän ajanjakson loppupäässä pidin kyllä tiukasti kiinni siitä, että lähdin. Sain muuta ajateltavaa. Yleensäkin oleminen kotona oli yhtä haahuilua, tekemisestä toiseen - mitään en kuitenkaan saanut tehtyä.

Ja nyt kyse on "kuitenkin" vain tämmöisestä lastentautisyksystä, ei mistään vakavasta sairaudesta kenelläkään. Tuo Kerttulin ripuli on ollut itselle se kaikista rankin, imetyksen lopettamisineen. Tuntuu valtavan pahalle, kun ei saa antaa lapselle sitä, mitä se niin kovasti kaipaa - ja minkä tietää olevan hänelle luontaisesti tärkeää. Samalla se ahdistus, että jos en saakaan enää imettää! Yllätyin tästä henkisestä taakasta, koska olen kuitenkin imettänyt jo 8 kk. En vaan halua päästää tästä vielä irti. En näin. Nythän alku viikko on totuteltu taas maitoon ja voi sitä vakavuutta, millä Kerttuli on käyttänyt lapsen oikeuttaan <3

Tämän syksyn opiskelujen myötä tutustuin pintaraapaisun verran stressiin. Siihen, että meillä jokaisella on omat tapamme selvitä stressistä (ja kriiseistä) ja että näihin tapoja olisi hyvä selvittää jo "etukäteen", jotta niistä voimaantuu

parhaiten tarvittaessa. Itsetuntemuksenkin vuoksi. Luulisi, että tämän syksyn jälkeen tuntisin omat keinoni! Mitä ne siis ovat?

- Itku. Itke tunti ja jaksa viisi.

- Musta huumori. Kakkahuumorin uudet ulottuvuudet.

- Henkisyys. Kaikki kuitenkin on Korkeemmas Käres, vaikka välillä on niin älyttömän vaikea jättää asiat Isän käteen. Minä ainakin silti roikun neuvomassa...

- Sosiaaliset suhteet. Kerttulin ripulin käänteet tietää 238 kaveria jo ainoastaan Fb:ssa. Vanhemmat. Äiti, joka on maailman pahin huolehtija, sanoi minulle, että "nyt lopeta se huolehtiminen" :-D

- Hevonen. Todennäköisesti saatava oma, stressi helpottaisi vielä paremmin Omalla hepalla.

- Suklaa.

Jäin miettimään, että jos julistaisin tässä stressin hallintakeinoksi sen, että "osaan antaa periksi rutiineista" niin se kuulostaisi paljon paremmalle kuin sotkuinen talo. 

I have a dream. Toivon, että kun joulukuu alkaa, meillä on rauha maassa ja mahassa. Toivon, ettei illalla huokaistessa ole silti sellainen olo, että joku puristaa mahassa. Toivon, ettei tarvitse miettiä joka itkua ja ätinää, että onko sillä joku kipeänä. Arvailla joka ihottumaa ja kutinaa allergiaksi. Analysoida joka ikistä kakkaa niin, ettei enää muista, mikä on normaali vauvan kakka. 

Kiitos sinulle, joka luit tämän tekstin, etkä tehnyt ilmoitusta lasten-, kissain- tai aviomiestensuojeluun :-D

Siis minä kirjoitin tänne eilen ihan tosi pitkän jutun. Sitten siinä julkaistessa bloggeri päättikin, ettei voikaa nyt julkaista ja sori, lähetä joku virhekoodi jonnekin. Varmaan. No, ehkä kirjoitelmani nyt jalostui päässäni tällä välin ja saan sen nyt entistä ehompana ulos. Hoh hoo.

Edellisiin päivityksiin liittyen on ensin mainittava, että K sai sitten uuden kuurin (toisen kuukauden sisällä) ja tuli myös sille allergiseksi ja nyt on sitä ripulia ollut kohta kaksi viikkoa. Siihen liittyen oltiin eilen lääkärissä (kiitos vakuutuksen) ja sain ohjeeksi lopettaa tai ainakin vähentää imetystä radikaalisti muutamasta päivästä viikkoon. Minun kohdalla tuo tarkoittaa ehdotommasti vain vähentämistä ja toivottavasti vain muutamaa päivää, koska tässä vaiheessa maidon tuotannon ylläpitäminen itse on hitusen haastavaa. Ihmettelijöille tiedoksi; ripulissa maidon imeytyminen kuulemma usein häiriintyy ja se vain pahentaa ripulia. Toivotaan parasta. Meistä ei oikein ole pullon pesijöiksi...

Ripuli ei kuitenkaan ole alun pyllyn palamisen jälkeen vaivannut Kerttulia sen kummemmin. Alkuviikosta tulinkin sitten minä lentämällä alas hevosen selästä. Mietin, että olenko jotenkin niin tottunut tähän sairastamiseen ja vaivastamiseen, että kun joku alkaa helpottaa, on pakko saada jotain tilalle... Pää edellä kun tömähtää, niin kyllähän sitä on joka ikinen lihas jumissa navasta ylöspäin. Mietin, että kuinka kauan jumi voi päivä päivältä pahentua, vai joko tänään lähdettäisi toiseen suuntaan...

On tähän syksyyn ihan oikeasti mahtunut muutakin kuin sairastamista. Minä olen vaikka nyt sitten opiskellut. Terveystietoa. En muista, olenko sanonut siitä täällä. Kohta on kasassa 10 opintopistettä (joka ei sano minulle mitään, ymmärrän vain opintoviikot) ja olen itseeni tyytyväinen. Opiskelu on vaatinut välillä totista pinnistämistä, mutta se on antanut minulle mahdottomasti tyydytystäkin jo tässä vaiheessa.

Olen saanut vastaanottaa aika paljon ihmettelyä siitä, miksi olen alkanut opiskella nyt, kun vauvakin on niin pieni. Eikö olisi ehtinyt myöhemmin. Eikö ole turhan rankkaa nyt. Miksi ylipäätään pitää. No, voisi  sen perustella jopa niin että pitää, koska ammatissani elinikäinen oppiminen on jo periaatekysymys ja toisekseen se näköjään on tällä paikkakunnalla työnsaantikysymyskin jo. Kuitenkin todellinen syy on se, että kun jään kotiin, minulla iskee tyhmentymis-paniikki kahden kuukauden jälkeen. Tulee myös valtava tarve tuntea olevansa hyvä jossain muussakin kuin vaippojen vaihdossa ja ruoan laitossa. Tänän vuoksi lähdin viimeksi töihin, kun Iippo oli 10kk. Mies jäi silloin kotiin. Kymmenestä ihmisestä ehkä kahden silmistä olen nähnyt, että he ovat oikeasti ymmärtäneet mitä tarkoitan tällä kriisillä. On muuten ahdistavaa, miksi pitää perustella omaa opiskelua. Tai yleensäkin, että miksi kyseenalaistaa äidin kotona olemisen ”vaikka sitten hammasta purren -periaatteella”.

Kotiäitiys on hyvin, hyvin latautunut aihe.

Kyllä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsille on hyvä, jos äiti pystyy olla kotona mahdollisimman pitkään, etenkin pikkulapsivaiheessa. Viimeksi minulle teki liian tiukkaa ja jouduin tekemään päätöksiä. Minun työviikko on yleensä +/- 26 h viikossa. Se on vähän noin yleisessä mittakaavassa. Iippo oli hoidossa 8-14 ja perjantaisin hain aina 12. Jos Iippo joutui jäämään 15 tai 16, ahdistuin pitkästä hoitopäivästä. Lisäksi en olisi lähtenyt töihin niin aikaisin, ellei mieheni olisi jäänyt kotiin. Tai jos Iippoa ei olisi saatu hoitoon juuri sinne, missä hän oli. En siis tiedä, mitä olisin tehnyt ja mitä ajattelisin tästä kaikesta, jos minun pitäisi pistää lapset hoitoon 8h päivässä. Varmaan olisin hajoillut kotona .Onneksi olen opettaja. (Tästä nyt voitaisiin poiketa sivupoluille puhumaan siitä, miten paljon työt tulee kotiin, mutta jätetään se toiseen kertaan).Nyt olen itse jaksanut paljon paremmin kuin esikoisen ollessa vauva. Siihen on varmasti monta syytä. Salainen haaveeni on jaksaa kotona ainakin sinne saakka, että Kerttuli on lähempänä paria vuotta.

Eli Ei, lapsille ei ole hyväksi olla kotona äidin kanssa, jonka pää ei kestä kotona oloa. Jos äiti ei voi hyvin, ei voi kukaan muukaan perheessä.

Minun äiti on ollut kotona kaikki vuodet meidän kolmella eri vuosikymmenellä syntyneiden lasten kanssa. Kuukausi kuukaudelta fanitan äitiäni enemmän ja enemmän. Samalla tiedostan entistä varmemmin sen, ettei minusta olisi siihen. Pelkäänpä, että olisin 15 vuoden päästä enemmän katkera kuin kiitollinen. En osaa kotona ollessani luoda ympärilleni elämää, josta saan tarvittavat ihmissuhteet, haasteet, ilon, virkistymisen... jumitan niin paljon kotona. Minä en ole se, joka ahdistuu siitä, kun lapset lähtevät kouluun, eikä ole enää syytä olla kotona. Minä en ole parhaimmillani ollessani 24h vuorokaudessa kotona. Minun tarvitsee päästä välillä töihin.

Summa summarum. Niina Mikkoset ynnä muut kotiäitiydestä suu vaahdossa puhuvat aiheuttavat äideissä sitä, että kotona ollaan vaikka siellä ei jaksaisi ollakaan. En usko, että lapsilla on sen parempi olla silloin kotona kuin hoidossa – päin vastoin. On kuitenkin niitä äitejä, jotka jaksavat hienosti kotona ja heitä yhteiskunnan pitäisi tukea rahallisesti paremmin. Ja sosiaalisesti. Miten ihmeessä pärjäävät ne perheet, joiden tukiverkko (vaikka omat vanhemmat) asuvat satojen kilometrien päässä? (Nimimerkillä ukki ja mummo naapurissa ja lapset usein hoidossa juuri sillä oikealla hetkellä...) Olisiko mahdollista kehittää jotain sosiaalista tukea...?

No, yhtä kaikki. Iippon rukous eilen illalla oli kohdistettu omaan rakkaaseen tukiverkostoon, jotka ovat olleet reissussa: ”Lakas Jeesus. Valjele ukkia ja mummoa siellä leissussa, että ei sattus mittään pahhaa. Että ei vaikka ne nolsut ja … mitä muuta eläimiä siellä on? Että ei ne nolsut ja kamelit pulis ja että … pulleeko telffiinit? Eikö? Jos joku lapsi vaikka mennee uimaan niin sitten se telffiini kahtoo että MIKÄS LAPSI TUOLLA ON? TAILANPA PULAISTA SIITÄ PALASEN!”

Lisäys: Puhun kotiäitiydestä, mutta kuten sanottu, meillä myös isä oli kotona. Yhtälailla isän kotona olemista pitäisi tukea. Itse asiassa vielä enemmän. Ihan tosi moni mies oli sanonut miehelleni, että oli itsekin aikoinaan meinannut, mutta ei sitten kuitenkaan ollut ja nyt harmittaa.

20 päivää myöhemmin

Voisin purskauttaa uudelleen, koska aiemmasta kirjoituksesta on mennyt 20 päivää ja meillä sairastetaan edelleen. Iippo selvisi kolmannen uusimisen jälkeen, Kerttulilla on nyt menossa se kolmas ja minulla toinen. Jossain välissä sanoin miehelle, että jotenkin tähänkin vaan alkaa tottua, että yöllä herää, nousee ylös ja hyssyttää. Tunnin vaikka. Ettei se ota niin paljon pannuun. Nooo... influenssakautta odotellessa.

Kerttuli on myös keksinyt nyt uuden jutun. Se kuuluu niin, että "Äiti on armain päällä maan. Äiti ei voi olla eri huoneessa. Myöskään, kun olen nukahtanut.". Kun tämä alkoi, muistin saman jutun Iippolta.


On oikeastaan melkein huvittavaa, että näitä jo unohdettuja asioita tulee aina sitä mukaa mieleen. Ne oli nimittäin niitä kausia, kun ajatteli, että jääköhän tämä lapsi ainoaksi :-D

Purskautus

Olen viikon valvonut öitä. Paijannut, hoivannut, hyssyttänyt. Ennen kaikkea kantanut hartiat pinkeänä. Lykkinyt antibioottia ja kuunnellut itkua. Kiukuttelua. Pyyhkinyt räkää niin, että mikään ei tunnu enää missään. Onko räkä tosiaan joskus ällöttänyt??

Odottanut iltaa, että saisin huokaista. Todennut, etten saa huokaista. Hyssyttänyt. Kantanut lisää. Nukuttanut uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Kuunnellut, kun toinen yrittää nukuttaa, mennyt turhautuneena jatkamaan. Ollut tuttina joka välissä. Ymmärtänyt ja jaksanut.

Nyt väsyttää taas niin paljon, että haaveilen lomasta, jossa olisimme yksin. Minä ja itse. Pari yötä, pari päivää - aikaa vain itselle. Tietäen, että ikävöisin lapsia jo samana iltana, mutta silti.

Valmiit ruoat, omassa rauhassa. Mitä se olikaan se syöminen, kun kukaan ei istu sylissä eikä ketään tarvitse syöttää toisella kädellä? Ettei tarvitse estää pientä kättä nappaamasta lasista tai lautasesta. Oman ajan ostoksia. Kuuntelematta kätinää, vatkaamatta toisella kädellä vaunua tai turvakaukaloa. Pitämättä toista kiinni hupusta. Yrittämättä koko ajan karsia käyntikohteita vain välttämättömiin niin, että lopulta huomaa taas käyneensä vain ruokaostoksilla. Kirjan lukemista! Milloin olen lukenut jotain täysin hyödytöntä täysin rauhassa? Varmaan silloin, kun Iippo vielä nukkui päikkäreitä, joskus vuosi sitten. Siis ilman, että tarvitsee välillä kannustaa jotain leikkimään ja antaa toiselle helistintä uudestaan ja uudestaan. Nähdä ystäviä. Niin, että kuulisi jokaisen lauseen kokonaan, ei pelkkää alkua tai loppua. Ei niitä anteeksi pyytäviä ilmeitä "Sori, en taas kuule mitään", "Pakko pyyhkiä pylly/lämmittää ruoka/ottaa syliin/nostaa sylistä/niistää nenä/lohduttaa/antaa piirustuspaperia.". Ei sitä että "NIIN MITÄ OLITKAAN SANOMASSA?". Että olisi kerrankin ystävän kanssa eikä vain hetkessä, jossa hoitaa lapsia välistä jonkun muun seurassa.

Nukkua. Niin, että kun menee sänkyyn ja painaa pään tyynyyn, voi huokaista. Huokaista niin, että hartiat painuvat rentoina alas, pää kääntyy tyynyyn ja ajatus pysähtyy. Ei niin, että vilkaisee kelloa ja toivoo sen näyttävän edes puoltatoista tuntia enemmän seuraavalla vilkaisulla. Ei hartiat tiukkana odottaen ensimmäistä inahdusta. Ei niin, että kyljen kääntämistä pitkittää siihen, että on vain pakko ja tekee sen niin äänettömästi kuin mahdollista. Kokonainen yö? No hei, edes 23-04 ja vessatauko. Vitsi. Eläisin sillä muistollakin jo monta onnellista viikkoa.

Eihän semmoinen loma ole mahdollista, sillä Kerttuli ei edelleenkää syö tuttia eikä juo tuttipullosta. Myös yöunille nukahtaminen tai yöllä uudelleen nukahtaminen jonkun muun kuin minun toimesta tuntuu olevan mahdottomuus. En tiedä, miten olemme taas tässä jamassa, koska tämä piti hoitaa toisin kuin Iippo! Iippo sentään söi tuttia, tämä tyttö on aivan omaa maataan tässä luonnonmukaisessa suuntauksessaan. Mutta haaveilla kai saa?

Juuri nyt en halua kuulla sitä, että usko tai älä, tulen kaipaamaan näitä vuosia. Se on sitten, nyt on nyt. En usko, että kukaan kaipaa sitä aikaa, kun lapset olivat pieniä ja sairastivat 5 viikkoa yhteen putkeen.

Huumaava hiljaisuus.

Kerttuli on ruvennut syömään iltapuuroa niin paljon,
että hän nukkuu 21- tännekin asti,
eikä minun tarvitse istua telkkaria katsomassa pylly
pinkeänä valmiina syöksymään makkariin.
Talossa on niin hiljaista ja rauhallista,
kun molemmat lapset nukkuu.
Siellä he keräävät virtaa huomiseen
ja minä äiti valvon imien tästä huumaavasta hiljaisuudesta kaiken.
Ollakseni aamulla taas väsynyt.

Oodi äitiydelle.

BB

Myönnetään. Olen seurannut Big Brother 2011 -ohjelmaa muutamina iltoina. Jokaisena tuotantokautena olen muutamaa jaksoa vähän vilkaissut, silmät suurina ihmetellyt, päätäni pyöritellyt ja vaihtanut kanavaa. Nyt on kuitenkin ollut toisin, sillä olen katsonut ainakin kahdeksaa lähetystä ja vieläpä lähes kokonaan. Ohjelmassa mikään ei ole muuttunut, tai no on, mutta se ei ole ollut syy miksi olen isoveljen oikkuja töllännyt.

Koko ohjelman suomalaisten lähetysten ajan olen ollut sitä mieltä, että ohjelmaa on ihan järkyttävää kakkaa, enkä ole siitäkään mieltäni muuttanut. Pistetään taloon naisia ja miehiä, annetaan paljon viinaksia ja katsotaan mitä tapahtuu. Hirveästihän siihen ei mielikuvitusta tarvita, kun jo arvaa, mihin päädytään. Tänä vuonna isoveli antaa myös talon väelle salaisia tehtäviä, jotka ovat omiaan sekoittamaan ihmissuhdesoppaa.

Jaksoissa, joita seurasin, oli talossa jako kahteen porukkaan. Toinen osa sinnitteli ulkona kaivosmiehiä leikkien toisten leikkiessä sisätiloissa haaremia. Haaremia. Yksi mies (jolla oli jo ihastus-ym-suhde yhteen toisaalla olevaan naiseen) ja neljäkö niitä naisia oli. Naiset tiesivät kohtalonsa talossa pysymisestä olevan miehen käsissä ja jokaisella oli ihan yhtä rikas mielikuvitus siihen, miten he voisivat asemansa varmistaa. Näitä sekavia musta-valkeita hetkiä sitten näytettiin myös toiselle osalle, myös sille naiselle, joka odotti ihastustaan takaisin muiden pariin. Tuntui aika pahalle, itsestäkin.

Kerran haaremia johtanut mies sai tehtäväkseen kehua erästä naisista niin, että tämä tuntisi olonsa naiselliseksi. Kehuminen ja kannustaminen saivat naisen itkemään, koska hän ei koskaan ollut oppinut tuntemaan itseään kovin naisellisena, eikä omien sanojensa mukaan ollut tottunut sellaiseen kehumiseen. Mies halaa ja käskee nyt uskoa. Viikon sisällä tuosta sama nainen sai katsoa kotonaan jakson ja kuulla, että nekin sanat tulivat vain isoveljen käskystä. Melkein kävin itkemään ajatuksesta.

Tiedän. Älä ota niin vakavasti. Itsehän ovat taloon menneet. Mutta silti. Ne ovat ihan oikeita ihmisiä jokainen!

No, tästähän sitten seurasi villi ajatus. Isoveljeydestä Isoon Isään. Kaikkihan me olemme "talossa". Kaikkia meitä seurataan 24 tuntia vuorokaudessa. Vaikka luulisit, ettei kamerat yllä tai että mikrofoonin pois ottamalla pääsisit kuiskaamaan jotain, mitä kukaan ei kuulu niin erehdyt. Kaikki näkyy. Kaikki kuuluu. Huomio: Myös ajatuksesi kuuluvat. Sydämesi asenne näkyy. Mille tuntuisi katsoa myöhemmin pätkiä elämästä? Selitellä niitä? "Mä en oikeesti ole sanonut noin... mä en tarkoittanut ainakaan noin... no mä nyt sanoin vaan kun...".

Big Brother-ohjelman isoveljellä ja Isolla Isällä vain on aika oleellisia eroja. Ohjelman isoveli on jo etukäteen henkilövalinnoissa järjestänyt niin, että tarjolla on vain mahdollisuuksia säätöön. Bensaa tuleen heitetään kaikin mahdollisin keinoin; rypemällä ja rikkomalla tehdään rahaa. Talosta pois pudonneet mahtavat olla hetken aikaa hieman hukassa. Iso Isä puolestaan tekee kaikkensa, että Hänen silmäteränsä (jokainen meistä) tulisi ehjemmäksi.

Aika iso ero.

Niin. Miksi katsoin ohjelmaa? En tiedä. Se tuli niinä raskaina ajankohtina, kun lapset olivat pitäneet minut otteessaan ilta kymmeneen asti. Istuin sohvalle, avasin töllön ja ihmettelin. Vaihdoin kanavaa, kun alkoi tuntua epätodelliselle. Koukutuin niihin ihmiskoukeroihin, halusin tietää, saako paha palkkansa. Välittääkö kukaan oikeasti. Joka tapauksessa en ole katsonut enää. Siinä oli minulle alkoholivalistusta taas seuraavalle 30 vuodelle. Siis siinä, kun toinen todistelee enemmän itselleen kuin ihastukselleen, ettei oikeasti ollut tuossa videolla tuo humaltunut mies, joka on toisen kanssa sängyssä. Eikä pelkästää siinä vaan Siinä, että tuo ei ole mitenkään ainutkertaista. Se on niin tuota koko tämä, kaikkialla. Ehkä BB onkin yhteiskunta minikoossa. Kun meno karkaa käsistä, yksi uskovainen rukoilee hiljaa oman peittonsa alla. Huokaus.

Voi hyvä Jumala tätä maailmaa, tekisikö mieli huuhdella kaikki lavuaarista uudelleen? En ihmette yhtään. Kiitos kuitenkin siitä, että ollaan täällä. Ja että kun haluan olla sinuun yhteydessä, minun ei tarvitse mennä kopperoon ja odottaa epämääräisiä komentoja suoritettavakseni.

...entäs kun tuoksuu hevoselta?

Kun olin 6-vuotias, meille ostettiin ensimmäinen hevonen. Asiantuntemuksella, että hevosella oli nätit silmät. No, kyllä siinä oli ehkä vähän huijauksenkin makua. Joka tapauksessa saimme hevosen, joka pelkäsi kaikkea alkaen tuulesta. Joka oli jäänyt varsana melkein rekan alle. Jonka kärryihin pääsi joka juoksi kovemmin kuin hevonen ja jonka selässä isä näytti Lucky Lukelta hevon noustua takajaloilleen. Silti siitä tuli niin rakas. Keltainen ja punainen muovisuka.

Yläkoulun yhdeksännellä isä päätti tehdä taktisen ja hommata meille eli minulle uuden hevosen. (Se edellinen pääsi makkarahyllyyn muutaman vuoden jälkeen.) Eipä juoksentele teini kylillä kun on polle pihassa. Tehokasta. Aion harkita samaa 13 vuoden päästä. Viimeistään. Tällä kertaa siellä hevon katsastusreissulla oli mukana Aina Valppaastakin tuttu Johanna. Monenlaista kopukkaa ja isäntää. Ja sitten ne kaikista parhaimmat - isäntä ja hevonen. Suomenhevonen. Rakas ukko-Ralleri! Työhevonen, jonka ensimmäisillä ratsastuskerroilla antoi ymmärtää, ettei tytön heitukan heiluminen selässä tunnu missään. Ja vanha hevosmies, joka nauroi :"Höh höh höö... sitä pittää komentoo!" Se hevonen oli tähän astisen elämäni hevonen, niin pissipää välillä ja sitten kuitenkin se halaava jättiläinen... Jonka selkään saattoi koska vaan kiivetä vaikka vain makailemaan.

Nämä isot eläimet hengittivät isoilla sieraimillaan lämmintä ilmaa minun poskelle. Osa siitä hengestä meni pakostakin suoraan jonnekin sieluni viereiseen soppeen, koska rakkaus hevosiin ei häviä koskaan. Maalle muutosta saakka olen nähnyt hevosen aitauksen tuossa talon takana, portinkin paikka on selvä. Tallista nyt ei tarvitse edes puhua - osa ensimmäisen hevosemme karsinasta on edelleen pystyssä... Mutta ihan vakavissani en ole vielä hevosta ajatellut ottaa omaksi, koska muistan vielä sen työmäärän. Lisäksi isossa eläimessä on isot huoletkin.

Pienet lapset, mahdollinen työ tulevina vuosina ja hevonen - vielä ei minun resurssit riitä. Pitää opetella arki sujuvaksi ensin. Ja sitten saada jotenkin peruttua se suusta päässyt hölmöys, jonka mukaan mies saa kuskata minut lähimpään hoitokotiin kun alan horista hevosista.

Mutta. Minä ratsastan silti. Viikko sitten ja lauantaina todennäköisesti taas. Onneksi on olemassa ihania ihmisiä (ja hevosia), joiden avulla se kavioiden tömistys siellä sielun naapurihuoneessa saa vain jatkua. Enkä edes muista, koska minulla on joku asia näin kovasti mielessä pyörinytkään...

Hajanaisia ajatuksia satunnaisessa järjestyksessä

1. Aloitin opinnot avoimessa. On ollut hämmentävää palata samaan vanhaan opintorekisteriin. Ilmoittautua samalla tavalla kursseille. Todeta jonottavansa pian kirjatenttiin. Mieleen on tullut niin tosi elävästi opiskeluajat! Kirpeät syksy säät ja polkupyöräily Suvantosiltaa Hukanhaudalle...

2. Karmea makean himo. Siis k a r m e a. Elimistö taitaa paikata muutaman viikon aikana ohi menneitä hiilareita...

3. Synnäriystäväni kävi ja se oli mukavaa <3

4. Sen pienen pojan äiti kuoli. Paitsi, että koko sairausajan pysähtelin huomaamaan onneni, tunnen sen nyt entistä elävämmin. Toisaalta tietää nyt entistä todellisemmin sen, kuinka kaikki on vain lainaa. Minunkin rakkaat. Pelle-poika ja Kerttunen.

5. Meidän sänky on tosi huono. Siinä on nukutuissa paikoissa kuopat, omallakin puolella raskaana olleen naisen kaivama syvänne. Nukkuminen aiheuttaa jumeja. Olen nyt nukkunut muutaman yön jalkopäässä ja se on ollut äärimmäisen rentouttavaa. Taidan muuttaa lattialle.

6. Olen seurannut tosi paljon kadonneen Karoliinan tapausta. Puistattavaa. Voiko olla kamalampaa tilannetta vanhemmille?

7. Nyt on jotenkin koko ajan niin kiire, asiasta toiseen. Tuntuu, ettei ehdi ELÄÄ, vaan päivät menee tähän johonkin ihme pyöritykseen. Ehkä muut vähintään kahden lapsen vanhemmat tietävät tunteen. Asioita, mitä pitäisi muistaa tehdä - ihan tätä kodin pyörittämistä. Tunne siitä, ettei ole vieläkään ihan oppinut tätä kahden lapsen kotiäitiyttä ja miehen töissä oloa. Merkillistä. Ja sitten kuitenkin on onnellisimmillaan kun työntää tuolla kauniissa loppukesän illassa toisella kädellä vaunuja ja toisella poikaa polkupyörän selässä.

8. Odotan, että Greyn anatomia taas alkaa... ja Suomen huippumalli haussa ;-)

9. Iippo on ihana ja rakas kaiken uhmansa keskelläkin. Maailman paras pelle. Ja Kerttuli. Kerttuli on maailman ihanin pieni öttimönkeröinen <3 Kaiken valvomisenkin uhalla.

10. Haaveilen kunnon kirppari maratoonista ylhäisessä yksinäisyydessäni.

11. Nautin siitä ajatuksesta, että ystävän kanssa on tarkoitus nähdä pian kahden kesken.

Tämä kevät on ollut meillä aivan käsittämätöntä vääntöä esikoisen kanssa. On uskomatonta, mikä muutos lapsessa voi tapahtua uhman myötä. Totta kai siellä on se sama ihana ja aivan yhtälailla rakas lapsi, mutta olkapäälle on kyllä ilmestynyt pikkuinen jakkara, johon vihtahousu-vanha-aatun on hyvä välillä istahtaa kuiskailemaan päättömyyksiä.

Välillä omat keinot tuntuu niin rajallisilta, puutteellisilta. Ettei niitä edes ole. Väsyneenä ne ovat mielikuvituksettomia ja todella huonosti hedelmääkantavia. Monta kertaa kaipaisi vertaistukea joltakin Kapinoivien Taaperoiden Vanhemmat Ry:ltä. Ideoita. Toimineita keinoja.

Monet illat olen sängyssä huokaissut miettien, miten olisin voinut onnistua paremmin, miten ensi kerralla yritän toimia samassa tilanteessa. Miten pysyn aikuisen tasolla silloin, kun parivuotias ei tottele mitään ja juoksee arestista hokien suureen ääneen KAKKA!KAKKA!KAKKA!KAKKA!KAKKA! ja kyllä on ratkiriemukasta. Lapsella. On mietitty yksin ja yhdessä. Kokeiltu. Pysytty johdonmukaisina. Todettu, ettei toimi. Ettei tuon ikäisen kanssa missään ole mitään järkeä, ihan kirjaimellisesti. On aivan turha uhkailla tai kiristää tai lahjoa jollain, koska sen jonkun menettäminen tai saaminen unohtuu samoin tein. Parhaissa tapauksissa ipana on pahojaan tehdessään samalla huutanut, että "Vie vaan mut pitkään alestiin!" tai "Ei talttekaan saaha kalkkeja!"

Kädet ristiin. Sillä viisaudella kai tässä mennään. Ja sillä pienellä hiljaisella uskomuksella, että onpa edes yrittänyt puuttua. Ja sillä valtavalla rakkaudella, mikä puristaa sydäntä taas niin armottomasti. Yhden pienen pojan äidin yrittää sairaus viedä pois kokonaan.

Lomalla

Meillä on vietetty kesälomaa. Vaikka itse olen ollut lomalla maaliskuusta ja kesääkin saanut viettää alusta alkaen, oli miehen loman alku kuitenkin sen oikean kesäloman alku. Tosin tällä erää kesäloma on ollut vähän semmoista stressaamista asiasta jos toisesta. Miehellä on ollut rakennusprojekteja, itsellä taiteiluhommia. Reissujakin on tehty, kaksi melkein viikon mittaista. Välillä melkein ahdisti, kun tuntui, että loma oli jo mennyt ennen kuin pääsi alkamaankaan, niin tiukkaan päivät oli suunniteltu, että kotonaolopäiviä tuntui olevan niin vähän.

Kuitenkin. Lomaahan se nimenomaan on, kun pääsee reissun päälle pidemmän kaavan kautta. Tänäkin kesänä tehtiin Lapinlahti-Jyväskylä-Ähtäri-Härmä-Lapinlahti sekä Oulun matka. Iippo siunasi joka matkan niin ihanasti, ettei taivaasta voitu antaa meille muuta kuin loistavia matkasäitä :-) Ähtäriinkin luvattiin vesisadetta, mutta niin vaan sää oli täydellisen puolipilvinen niin, että jaksettiin kulkea reitti ja eläimetkin olivat näkysällä. Jätskitauon aikana paistoi tietysti aurinko! Huvipuistoja, poliisimoottoripyörää, serkkuja, shoppailua, rakkaita, kotieläimiä ja jäätelöä, niistä oli meidän reissut tehty.

Nyt odottelemme pikkuveljen tulevia häitä. Jos alan asiaa yhtään enempää miettimään, tulee ikäkriisi ;-) Tämä ilta kotona, huomenna lähdetään mökkeilemään yhdeksi päiväksi! Muurinpohjalettuvaje paikattakoon!

Pomppuautoissa

Neiti Vara-aurinko

Tähän menosta äiti ja isi olivat vähän eri mieltä
Iippon kanssa mutta...
...tuolla se portaissa kiipeää :-D

Sydän kiitosta täynnä

Ainaista valitusta on tämäkin blogi näköjään. Joskus, kun olen lukenut päiväkirjojani, huomaan saman: kyllä on kurjaa minun elämä ja parisuhde. Tosi se nyt ei kuitenkaan ole. Huonoissa tunnelmissa tulee vain enemmän avauduttua ja päätä on hyvä selvittää kirjoittamalla. Minun ainakin. Tehdään nyt poikkeus sääntöön, koska oikeasti minun sydän on kiitosta täynnä suurimman osan ajasta. Monena hetkenä. Pieninä palasina lie leipä, mutta niin myös onni maailmalla.

Kerttuli tuossa minun selän takana kertoo omaa asiaansa lelulle kovaan ääneen. "Heije heijee, ee, eijee, eee-eee, eijee, jee, ee, klee, lee, lei, ei!" Minä kuuntelen ja hymyilen, voiko tuon suloisempaa toimittajaa ollakaan... Iippo lie eri mieltä; yrittää saada unen päästä kiinni tuolla omassa huoneessaan.

Iippo katseli päivällä ikkunasta ja huikkasi: "Äiti, lentskali!". Minä totesin sen olevan helikopteri, johon Iippo epäuskoisen innoissaan vastasi: "Elä nyt! Helikopteli!". Minä hymyilin tuolle 'elä nyt' -kommentille. Ukin suusta napattu.

Sunnuntaina seurakunnan ehtoollisjuhlassa Iippo istui kiltisti ukin ja mummon välissä kultakaloja popsien, Kerttuli nukahti minun syliin huivin sisälle, mies istui siinä vieressä ja sanoi, että rakastaa minua. Minä ajattelin, että paitsi että rakastan miestä, lapsiani ja lapsuuden perhettäni, rakastan koko elämää. Siinä hetkessä oli niin paljon! Ja sitten sieltä takavasemmalta kuuluu, kun Iippo sanoo mummolle ehtoollisesta: "Minäkin haluan tuota mehua.".

Kesäilta. Kukkien kastelua. Iippo pitää vesiletkua, minä kannan selkä vääränä vettä kasvimaalle. Keltainen auringon valo. Kissa kellii sorassa itsensä pölyyn.

Ensimmäinen Pitkä juoksulenkki raskauden jälkeen. Uusi ystävyys synnäriltä. Avoimen yliopiston kirjeen odottelua. Reissun suunnittelua Ouluun veljien perheiden luokse. Vauva rinnalla nukahtamispisteessä. "Äiti minä lakastan sinua!" esikoiselta. Pikkuveljen häiden odottelua. Sydän kiitosta täynnä.

Elämä on kuin ketsuppipullo

Elämä on kuin ketsuppipullo. Minun elämä. Ravistan ja ravistan, että tulisi jotain - ja sitten yhdellä turauksella kaikki energia pläjähtää muutamaan päivään. Sitten ei enää tulekaan yhtään mitään.

Minulle on aika tavanomaista, että se "lopun eellä" oleva virtapiikki iskee, ja onnessani ihmettelen, miten jaksan vaikka mitä. Juosta pitkän lenkin, kitkeä, harventaa, siivota, leipoa ja askarrella samalla kun olen yksin lasten kanssa koko päivän. Sitten kun yhtenä iltana itku silmässä nukutan häsläävää vauvaa, tajuan, että tätähän se oli. Ketsupin rippeet ne vaan räiskähti.

Huomasin juuri tuijottaneeni tätä näyttöä tovin ymmärtämättä mistään mitään. Pitäisi mennä nukkumaan, mutta kaikki kotiäidit ja -isät tietävät tämän vanhan tarinan: kun lapset viimein kello 22 tai 23 ovat yöpuulla, on pakko saada se pari tuntia itselle. Siitähän se oravanpyörä pyörähtää. Aamulla kun väsyttää kahta pahemmin. Silti olen sitä mieltä, että saan enemmän voimaa niistä valvotuista tunneista kuin jos olisin ne nukkunut. Tai... ehkä se on erilaista jaksamista. Fyysistä ja henkistä.

Täytin äsken neuvolaan jotain kyselylappua. Että olenko täysin vai osittain samaa mieltä siitä, että meillä osataan riidellä vai olenko sitä mieltä ollenkaan. Olenko täysin erimieltä vai vaan osittain siitä, että minulla on tarpeeksi aikaa vauvalle. Että meillä on riittävästi läheisyyttä. Että meillä ollaan pääosin hyvällä mielellä. Nämä laput ovat minulle kauheita ansoja, koska täytän niitä niin armottoman huolellisesti punniten ja miettien. Takerrun sanoihin ja vastaan yli rehellisesti. Sitten neuvolassa vierähtää taas tunti, kun lappua käydään läpi ja joudun selittelemään, miksi olen pistänyt raksin mihinkin kohtaan. Voi herran tähren. Ketä tämä kiinnostaa?

No, jatketaan samaa rataa. Iippo kävi tänään lääkärissä, koska halusin saada mielenrauhan ukkelin kaulalla olevista turvonneista imusolmukkeista. Kerttuli jo melkein kierähtää. Käsi vaan on vielä tiellä. Minua surettaa Ilkka Kanervan kihlattu ja toivon, että hän nyt keräisi kaiken naisellisen arvokkuutensa ja pakkaisi laukkunsa. Noin yleensä en ole erojen puolella vaan etsimässä keinoja jatkaa, mutta rajansa kaikella nöyryytyksellä. Haluaisin saada sukkakengät. Joo heippa.

Juhannusmuistoja

Keskikesän juhla lähestyy. Kuinkahan monta vuotta olen tämän "juhannuksen alus keskiviikon" mennyt kauheassa täpinässä, malttamattomana odotellut torstaita, jolloin auto täyteen pakattuna on suunnattu kohti Keuruun Isoa Kirjaa? Monta. Pakko muistella, kuten oli serkkukin blogissaan tehnyt, mutta eri muistoja. Nimittäin sitä pientä valkoista pösöä, jota isoveli ajoi. Minä olin pelkääjän paikalla ja serkku-tyttö takapenkillä retropatjojen kanssa. Voi sitä riemua!

Konffassa on oltu siis erilaisilla tyttökokoonpanoilla poikia tiirailemassa, mutta myös ensimmäisen poikakaverin kanssa. Siellä olen tavannut ensimmäisen, toisen ja kohtalokkaan kolmannenkin kerran nykyisen mieheni ja muutama konferenssi käytiin myös hänen kanssa tallukoimassa. Teltassa on paleltu. Naama on kylmetetty hyisessä suihkussa. Teetä on juotu. Pizzaa jonotettu kaksi tuntia. Iltakokouksissa painauduttu tiukasti vierustoveria vasten. Hikisissä jättiteltoissa survouduttu toisten perässä. Riidelty ja sovittu. Kerran suutuspäissämme suljettu kolmas teltan asukas ulkopuolelle päiväkirjan lukolla. Yöksi.

Viime kesänä lähdimme vielä urheasti päiväreissulle Iippon kanssa, mutta tänä vuonna päätimme jäädä nauttimaan hyttysistä lasten kanssa kotiin. Mikäs siinä, vieläpä mukavia juhannusvieraita odotellessa. Siellä se silti häämöttää muistoissa, konffa. Ja varmaa on, että kunhan lapset vähän kasvavat, eikä ilta pääty heti seitsemältä, pakataan auto taas joku keskiviikko tupaten täyteen... :-)

Olen nyt parina päivänä kuunnellut Johanna Kurkelaa ja erityisesti kolmea hänen kappaleistaan. Loppujen lopuksi huomasin kuuntelevani vain tätä yhtä, Ainutlaatuinen nimistä kappaletta. Kuunnellut, katsonut lapsiani. Kuunnellut, katsellut lapsiani ja tiputellut kyyneleitä pitkin hellemekon helmoja.

Taidat aavistaa jo sen
yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään
että pystyy elämään

Voi itku kun voisi olla oman lapsensa suojelusenkeli. Ettei tarvitsisi päästää noita ipanoita yksin pimeälle polulle milloinkaan. Ikinä. Ja nyt tarkoitan niitä tosi pimeitä polkuja, vaikka tärkeitä olisivat nekin pienemmät hetket. Vaikka kun Iippo kysyi yhtenä aamuna, mitä voisi sanoa suojelusenkelille ettei tulisi pissi sänkyyn (meillä opetellaan öitä kuiviksi...).

Sä saatat selvitä
vähin vammoin matkalla
Ystäväsi huolehtii
jos askeleesi on hatarat
Elämässä pitää ki
jos se päältä putoat

No. En ole suojelusenkeli. Konkreettisesti siipiä levittelevä. Mutta vähän kuitenkin, voinhan rukouksissa jättää nämä ihanat pienet ja vielä isompinakin Varjeluksen alle. Niin vaikeaa ja kipeää kuin se varmasti onkin, luottaa ja päästää ne juoksemaan omin jaloin, kun ajatuskin pelottaa. Onhan sitä asfaltti-ihottumaa tullut itsellekin, rukouksista huolimatta, eikä siltä välty varmasti Iippo eikä Kerttulikaan. Mutta ilman niitä rukouksia olisi varmasti käynyt pahemminkin. Ja sen luottamuksen jos saisi kylvettyä näihin kauniisiin. Pieniin. Ainutlaatuisiin.

Kaunis pieni ihminen
sä olet ainutlaatuinen
vaikka mitä vastaan tuleekaan
toista kaltaistas ei milloinkaan

Kysy vaan.

Joku kysyi minulta, että olenko ehtinyt harrastaa.

Hehehehehehheheheheheheheheheheheheheheheheheheh!
Hehhehheheheeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeh!
Hehehheheheheheheheheheheheheeeeeeeheh!
Hehehehehhhehhhheheheeheheh!
Hehehehehheheheeheeeeehhhhhhehehehehehehehehehe!

En.

Meillä elämä pyörii miehen työn, yläkerran rempan, kaupassa käyntien sekä lasten ja kodin hoitamisen ympärillä niin tiukasti, että minä sentään olen käynyt välillä lenkillä päästäkseni joskus yksin pois kotoa. Mies ei sitäkään.

Kun minulla on hetki vapaata, eli lapset nukkuu tai toinen on hoidossa, yritän pikaisesti saada tehtyä ne hommat, jotka on vaikea tehdä lasten kanssa. Siivota. Silittää.

"Miksi et maalaa kun lapset nukkuu?"

Koska se on sama, kuin yrittäisi harrastaa runoutta veitsi kurkulla. Koko ajan odotat, koska jompi tai kumpi inahtaa. Niinpä sen ajan tekee jotain semmoista, missä saa vähän aivoja narikkaan, mutta mitä ei keskeytykset haittaa. Lukemista. Tietokoneella olemista.

Tällä viikolla on otettu lisätunteja pihanlaittoon ja yläkertaan illasta, kun Iippo jo nukkuu. Siitä ajasta, mitä yleensä ollaan istahdettu hetkeksi kahdestaan. Tulos on se, että hommia on saatu tehtyä, mutta on ikävä sitä hetkeä kahdestaan. On siis parempi lähteä nukkumaan, saa olla edes lähellä.

"Miksi siivoat ja silität?"

Koska näennäinen järjestys huushollissa on jossain yhteydessä järjestykseen pään sisällä. Jos on sekasotku ja roikkuvia hommia pitkin taloa, en pysty keskittymään mihinkään muuhun sitä vertaa.

Se on tätä nyt.

Tena-ladyt kehiin

Tiedättehän kaikki ne jutut siitä, ettei synnytyksen jälkeen saa tehdä vatsalihaksia eikä juosta puoleen vuoteen? Juuri ne jutut meinasivat tehdä minut hulluksi tässä jo ennen synnytystä ja etenkin sen jälkeen.

Olen liikkujana juuri se adhd, joka ei jaksa keskittyä mihinkään puurtamiseen. Tarvitsen äksöniä. Kyllästyn helposti. Haluan hikeä ilman verta ja kyyneleitä. Haluan juosta.

Tänään jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi, ettei näe mitään syytä, mikä estäisi minua juoksemasta. Saman tien. Tänä iltana. Tai tekemästä vatsalihaksia. Voi JEEEEEEE!

Tässä illassa on yksi este nimeltä iltavuoro, mutta ehkä jo aamulla... Ai khän not weit!

Päivien täytettä

Voi, kun välillä tuntuu, ettei päivät kulje millään ja silti tännekään ei muka ehdi päivittää mitään. Sitä se kuitenkin on. Päivät menee vauvaa hoitaen ja esikoista viihdyttäen. Blogin päivittäminen kestää kuitenkin tovin, ja niin katkeamatonta hetkeä on hankala saada irti. Nytkin Kerttuli pötkyilee tuossa vieressä, tuhisten siihen malliin kiihtyvästi, että piste tekstille voi tulla koska vaan. Iippo puolestaan leikkii mehupurkilla ja tarvitsee koko ajan apua korkin pyörittämisessä. Tällä hetkellä vauvalla ei ole vielä mitään muuta rytmiä kuin se, että yöllä nukutaan enemmän ja päivällä vähemmän. Senkään puolesta ei ole niitä katkeamattomia hetkiä.

Olen reippaasti päättänyt, etten jää kotiin tylsistymään, vaikka kahden ipanan kanssa lähteminen haastavampaa onkin. Lähdemme siis usein aamuisin vaikkapa leikkipuistoon. Vaunut peräkonttiin ja menoksi. Käymme kaupoilla. Ukkilamummolassa. Vaellamme synkässä metsässä etsimässä muurahaisen pesiä. Nyt tuleville viikoille on kyllä siunaantunut ihan oikeaakin ohjelmaa ja aika tuskin ehtii käymään pitkäksi. Yläkerran vierashuone uhkaa valmistua, ihanaa! Tapetoinnin seuraamisen lisäksi aiomme käydä moikkaamassa Iippon hoitokavereita, ottaa vastaan kolmena päivänä minun opiskelukavereita yökylään asti, nähdä työkavereita, oppilaita, käydä sirkuksessa ja siivota sekä leipoa ja lopuksi viettää Kerttulin siunaamisjuhlaa meillä kotona.

Lisäksi minä yritän vähentää karkin syömistä. Se on ehkä se isoin haaste. Huokaus.

Tämän tekstin kirjoittamisen aikana olen vasemmalla kädellä viihdyttänyt lelulla Kerttulia, pyyhkinyt puklua, ottanut Kerttulin syliin, toistanut sen kymmenen esikoisen toivomaa repliikkiä ja miettinyt, mitä laitan iltapalaksi. Että se siitä katkeamattomasta hetkestä.

On semmoisia elämän täyteisiä nämä päivät.
Ja jotenkin ilman punaista lankaa jääviä nämä päivitykset.

Kerttuli yhden kuukauden!

Aika kuukauden verran ei ole varmasti ikinä koskaan mennyt näin nopeasti! Varsinkaan Iippo ei kasvanut kuukautta näin pikaisesti, ne päivät ja illat olivat pitkiä - öistä puhumattakaan. Tässä pientä vauvaa ja uhmaikäistä pyöritellessä on käynyt kerran jos toisenkin mielessä, että miten ihmeessä sitä hajoili sen yhden vauvan kanssa? Iippo oli vielä niin helppo vauva, tyytyväinen kaikkeen ja viihtyi aikoja yksinkin (siis oli mahdollista tehdä kotitöitä ja käydä kuntosalilla kun hän viihtyi mukana turvakaukalossa istuskellen) - Kerttuli taas on hyvin tietoinen oikeuksistaan ja on suoraan sanoen aika viihdytettävä pakkaus. Silti tuntuu, ettei tuosta yhdestä vauvasta tietäisi mitään, uhman kanssa taiteillessa tässä hermo venyy ja värisee.

Kai se oli ensimmäisellä kerralla se uutuus. Kaikkea jännitti ja stressasi. Olin silloin vielä isyysloman päätyttyä niin kipeä, etten päässyt sohvalta itse ylös. Nyt olen kipitellyt pitkiä kävelylenkkejä jo toisesta viikosta asti, juoksuaskeleita meinaa jalat väkisin ottaa, vaikka puoli vuotta pitäisi vielä malttaa. Jos Kerttuli kilahtaa (mitä tapahtuu noin 5 kertaa päivässä) ei ihan heti ole itsekin itkemässä vaan osaa ottaa maailman stressaavimman äänen rennommin. Todennäköisesti vauvakin rauhoittu rauhallisessa sylissä nopeammin.

Mitä sitten tulee tuohon uhmaan niin...

Me vanhemmat opettelemme sisäistämään uhman paitsi itsenäistymisenä myös turvattomuuden tunteena, jolloin sitä on helpompi ymmärtää ja ottaa vastaan. Tai ymmärtäisin näin, että turvattomuus lisää uhmailua.

...eli harjoitellaan vielä. Uhman vastaanottamista rennommin. Ehkä sekin onnistuu toisella kertaa helpommin?

Kyllä kansa muistaa.

Kansa ei ole unohtanut Tyyne Neposta, vaikka heti Iippon syntymän jälkeen minun bloggaaminen Tyynestä romahti. Monet muistavat, kuinka Tyynen asema tipahti tavallisen kotikissan paikkeille 1.10.2008 esikoisemme synnyttyä. Kissan maailma särkyi. Se suljettiin pois makkarista (minun tyynyltä), minä ja mieheni olimme monta päivää pois kotoa ja tullessani toin mukanani uuden lemmikin, joka vei kaiken huomioni. Iippon. Kostoksi Tyyne oli monta päivää huomaamatta minua, esitti noin viikon ajan sääntöjä, jotka olivat hieman muuttuneet meidän sairaalassa olomme aikana (liedellä sai nukkua, ruokapöydällä istua, tapetteja repiä ja syödä). Aikansa se vei mutta Tyyne sopeutui. Se oppi sietämään lapsen kuolaa lattialla ja ottamaan vastaan pienten kätten topakoita tarrautumisia. Se nielee edelleen niin paljon Iippon toilailuja ja viihtyy silti päivä päivältä enemmän Iippon seurassa.

Niinpä ei olekaan ihme, että niin monet kysyvät, miten Tyyne on ottanut uuden lapsen tulon. Kyllä se meitäkin odotutti ja kiinnosti.

Kun tulimme kotiin sunnuntai-iltana, Tyyne ei ollut moksiskaan. Nyt sen ei ollut tarvinnut olla kotona niin paljon yksin, koska mies joutui tietenkin olemaan Iippon kanssa täällä. Eikä se myöskään voinut edes arvata, mitä oli muuttunut. Vauva laitettiin vaunuihin jatkamaan uniaan. Tyyne touhusi omia asioitaan kun vauva päästi ensimmäiset ä-ä-ää -äänet vaunuista. SEN hetken kun olisi voinut ikuistaa. Tyynen silmät laajenivat, häntä laskeutui ja se katsoi meitä kysyen: "Kuulitteko tuon? Äänessä oli tuttu kaiku ja se kaiku ei ole miellyttävä. Mikä se oli?" Ähellys vaunuissa jatkui. Tyyne hyppäsi joka varvas varuillaan sohvalle, kiipeili kohti vaunuja, hidasti vauhtiaan, venytti kaulaansa... ...kurkisti vaunuihin (todennäköisesti yhdellä silmällä) ja...

...kääntyi katsomaan meitä. Me purimme hammasta koska nauratti niin valtavasti se ilme.

"Ette voi olla tosissanne.".

Mutta siihen se sitten oikeastaan jäi. Siihen iltaan. Sen jälkeen Tyyne kävi muutaman kerran uteliaasti haistelemassa vauvaa ja sitten vauva on saanut jäädä rauhaan. Yhtenä yönä Tyyne pääsi livahtamaan makkariin ja oli asettunut nukkumaan meidän väliin, aivan vauvan viereen. Sen jälkeen makkarin ovi on ollut vielä tiukemmin kiinni. Tyyne on kuitenkin löytänyt tyydyttävän kompromissin ja nukkuu nyt Iippon sängyn jalkopäässä. Näin Iippokin nukkuu mieluummin "yksin" omassa huoneessaan. Kaikki ovat siis tyytyväisiä.

Luulen, että myös Tyynen fiiliksiin vaikuttaa se, että vauva on sujahtanut meidän arkeen jotenkin helposti. Mitään radikaaleja muutoksia ei ole tapahtunut, elämä jatkuu normaalisti. Se on tuntunut itsestäkin hyvälle. Ja ihmeelliselle.

Ei valitettavaa. Olen puhunut.

Elämä on taikaa

Kun Iippo oli hoidossa, kävivät he hoitotädin kanssa keskiviikkoisin "Hannan kelhossa". Kun jäin äitilomalle, kävimme Iippon kanssa muutaman kerran yhdessä samassa kelhossa, jotta Iippo näkee kaveleitaan. Viikko sitten en jaksanut enää lähteä mahan kanssa pyörittelemään Iippoa ja kun kaapista vielä löytyi kelhoon tarvittavat herkut (karnevaalikeksejä, suolatikkuja ja rypäleitä), sovimme Iippon kanssa pitävämme kelhon meillä kotona. Iippo on hyvin tarkka siitä, miten kerhossa mennään ja niinpä hän ohjeisti hyvin selvästi, mitä tehdään ja missä järjestyksessä.

Ensin pistimme herkut valmiiksi odottamaan. Sitten menimme leikkimään Iippon huoneeseen. Kysyin, että mitäs täällä leikitään. "Elikkä. Täällä on näitä lekopalikoita. Oleppa valovainen että et kompastu! Näillä voi nyt sitten leikkiä.". Leikimme. Rakensimme palikoista ison talon. Nautin siitä hetkestä Iippon kanssa. Sitten kouraisi mahasta. Ensimmäinen ajatus oli että "Äh, menkat.". Noin 10 sekuntia myöhemmin muistin olevani raskaana. Heh, heh. Puolen tunnin päästä kouraisi taas. Tuli outo olo, mietin, että tämä on varmaan nyt sitä synnytyssupistelua. Voisiko lapsia tosiaankin syntyä muullakin tapaa kuin tippaa käteen laittamalla?

Sitten menimme helkuttelemaan. Mehua mukista ja helkkuja. Ja mahasta kouraisuja. Puolen tunnin kieppeillä. Sen jälkeen piti lukea Laamattua. Meillä ei ole lasten Laamattua, mutta onneksi Danielista kertova kirja löytyi ja luin sen Iippolle. Hän istui oikea oppisesti tyynyllä lattialla. Sitten kelho loppui.

Supistukset häipyi. Illalla tulivat takaisin. Yön aikana niitä alkoi tulla 20 minuutin välein. Vartin välein. Kolmesta viiteen 10 minuutin kieppeillä. Oli aika lähteä sairaalaan. Ukki Iippon luokse nukkumaan ja me ajellaan hyvässä säässä sairaalaan, kuuden minuutin välein supistellen. Oli jännää :-)

Viisi senttiä. Supistellen ja ei-niin-paljon supistellen vaan rappusia rampaten menimme iltapäivään saakka. Kuusi senttiä. Kätilö vaihtui. Viisi senttiä sittenkin. Välillä meinasi maltti loppua. Kolmesta neljään supisteli taas oikeasti, ihan synnytyssaliin pääsyn verran. Viisi senttiä. Kohta ilokaasun verran. Viisi senttiä. Manasin kätilöä kovakouraisuudesta ja leijailin suurimman osan ajasta korkealla jossain ilokaasutaivaassa. Enhän voinut vielä ottaa muuta puudutetta - viisi senttiä on vielä niin vähän... (Tämä siis aivan minun oman pään sisäinen päätökseni, tyyliin ettei pakkasvaatteitakaan voi pistää vielä 10 asteen pakkaseen kun muuten loppuu vaatteet 30 asteessa.) Päätettiin kutsua lääkäri pistämään vähän vauhtia masiinaan. Ennen kalvojen puhkaisua ja kohdunkaulan puudutetta lääkäri totesi: "Kahdeksan senttiä! Miten hienosti olet selvinnyt vain hengittelemällä!"

Turmion kätilö! Olisin voinut olla jo epiduraaleissa hyvän tovin!

Mentiin sitten varsin luomusti, tunnin ja lukuisten napanuoralenkkien jälkeen (suojelusenkeleitä!!) minulla oli paidan sisällä ihana pieni tyttö! Toipuminen on ollut nopeaa, Iippon jälkeen minulla kesti 3 viikkoa, että pystyin liikkumaan kokonaan omatoimisesti - Kerttulista olen heti kotiin tulon jälkeen elänyt tavallista arkea. Onnellisuusko se antaa voimia, yövalvomisetkaan eivät tunnu miltään!?

Molemmat olemme vauvasta ihan päissämme, voiko olla suurempaa lahjaa kuin niin täydellinen pieni ihminen? Sitä tuijotellenpa meillä illat menee...

Kädet ilmaa kahmii
jalat polkee, suu selittää
katseesi kaiken ahmii
mitä miettikään sun pieni pää


Hei me eletään nyt aikaa
pienten ihmeiden
elämä on taikaa
sä tiedät sen
pikkuihminen

Ei kurjuutta kummempaa

Arvatkaa, mikä oli pari vuotta sitten pahin kirosana, jonka tiesin?
Iltavuoroviikko.
Miehen siis.
Jäin yksin vauvan kanssa.

Nyt, kun Iippo on isompi, mies tekee edelleen iltavuoroviikkoja, mutta näistä selviää paremmin järjissään. Iippo touhuaa enemmän itsekseen, eikä häntä tarvitsee roudata mukana joka ikiselle vessareissulle tai kantaa selässään taloa järjestellessään. Olen siis ollut huojentunut.

Enhän ole muutenkaan oikein tajunnut, että tässä mennään rv 39+3 ja että meille tosiaan olisi se vauva taas tulossa kuvioihin... eli kuukauden päästä saattaa taas pärähtää, kirosana nimittäin. Joka toinen viikko. Se on sen ajan murhe, mutta tulipa vaan mieleen, kun alkoi liian helpolle tuntumaan.

Liian helppoa, niin. Olen nyt viidettä viikkoa sairaana. Vai joko se on kuudes. Olen kuitenkin ollut kipeänä koko tämän äitiysloman ja arvata saattaa, että kyllä tänä aamuna pääsi itku kun kuurista huolimatta heräsin niin tukkoisena ja flunssaisena. Yritän ajatella kamalan positiivisesti, että olisin terve sitten kun vauva syntyy... mutta sitten joku streptokokkipiru hyppää olkapäälle ja kuiskaa, että "Hih hih hii, niin varmaan - sinä lähdet flunssaisena synnärille ähkimään!".

Jotta valitus ei tähän loppuisi, niin kaadetaan nyt kaikki loputkin tähän - jos se vähän helpottaisi. Meillä ei tällä iltaviikolla ole autoa käytössä, koska mies on poikkeuksellisesti tarvinnut sen itse. Hän olisi ottanut auton työkäyttöön jo senkin takia, kun nyt ei kuulemma enää voi tietää, koska tulee lähtö ja hänen pitää sitten päästä pois töistä äkkiä. Ai mikä lähtö? minä mietin huuli pyöreänä, kunnes muistin taas, että olen aika pyöreänä muualtakin. Pitäisikö tässä tosiaan sitäkin ajatella, että voisi tulla semmoinen lähtö? Mikä se on, viimeksi meille annettiin päivämäärä.

Tässä päivässä kiva-lisää on se, että mies lähti sen verran aiemmin, ettei ehtinyt pistää Iippoa päikkäreille. Se tarkoittaa sitä, että se ei todennäköisesti myöskään nuku. Eli myöskään minä en nuku. Jostain syystä Iippo nukahtaa päikkäreille vain jos isi vie. Minun jätettyä hänet nukkumaan sieltä kuuluu kaksi tuntia sipinää ja supinaa ja touhuamista.

No niin. Nyt kun on päästelty ja hengähdetty 10 sekuntia, on vuoro syyllistyä kaikkien yksinhuoltajakavereiden ja muuten vaan yksin olevien puolesta. Kerran töissä (no, ehkä muutaman kerran muulloinkin) tuskailin iltavuoroviikkoa yh-työkaverilleni, joka tyynesti vuodatukseni jälkeen totesi: "Niin, minun on hirveän vaikea ottaa tuohon kantaa kun olen aina yksin.".

Siinä sitten puhuttiin siitä, miten elämää katselee aina sieltä oman elämän näkötornista. Tornista, joka on rakentunut juuri niille puille, mitkä elämä on kellekin tuonut. Jokaisella on oikeus olla pahoillaan, väsynyt, katkipoikkirikki ja ärsyyntynyt niistä asioista, mitkä omassa elämässä kurjille tuntuvat. Ei aina tarvitse miettiä kaikkia afrikan lapsia ja muita kurjempiosaisempia.

Päätin yrittää opetella sitä. Että tämän merkinnän jälkeenkin saan ihan huoletta oikaista tuohon sohvalle ja olla syyllistämättä itseäni niillä, jotka tekevät ikuista iltavuoroviikkoa yksinänsä.

Unohtamatta kuitenkaan mainita, sitä tosiasiaa, minkä sanoin myös sille työkaverille, että minä en kyllä tiedä, miten jaksaisin. Että nostan hattua ja symppaan täysillä.

Olen raskaana 38 viikkoa. Vauva saisi syntyä koska vain. Syntyisi pois. Tämä on niin tätä:

Klo

00.00: Käännän vaivalloisesti kylkeä sängyssä. Siis yritän jotenkin nytkäyttelemällä saada itseni hetkeksi myös oikealle kyljelle. Siirrän tyynyn mahan alle, toisen selän taakse.

00.30: Käännän vaivalloisesti kylkeä takaisin vasemmalle kyljelle, koska oikealle puolelle mahaani pesiytynyt vauva mukuttaa taukoamatta, että hänellä on ahdasta ja hän litistyy.

01.00: Yritän päästä istualleni. Yritän päästä seisaalleni. Haen hetken aikaa tukea lantiosta jaloille, joilla yritän vaappua vessaan. Palaan huokaisten makkariin ja suoriudun edellistä kohtaa mukaillen takaisin kyljelleni.

01.30: Pakko antaa periksi. Närästää niin paljon, etten pysty nukkumaan. Palan tunne kurkussa. Luovun selkätyynystä ja pistän sen korokkeeksi niskan alle, otan Rennien. Odottelen, että se vaikuttaa.

03.30: Yritän päästä istualleni. Seisaalleni. Vaappua vessaan. Palata sänkyyn. Löytää hyvän asennon. Pohdin, miten paljon miestä häiritsee minun pyöriminen ja tuskastunut huokailu. Asennon löytäminen hengästyttää. Jippii, voisitko lapsi laskeutua pois kylkiluideni alta??

04.00: Iippon makkarista kuuluu kahinaa. Kuuluu lisää. Huokaisen, koska tiedän, mitä sieltä seuraavaksi kuuluu. Taps, taps, taps, taps... Iippo kiipeää tyynyineen meidän väliin. Yrittää ängetä minun kanssa samalle tyynylle. Minä yritän tyrkätä kauemmas, koska on niin kuuma muutenkin.

04.44: Miehen herätyskello soi. Ei herää. Yritän potkaista häntä yli Iippon, herättämättä pikkumiestä.

04.45-05.30: Kuulostelen miehen kolautuksia, hampaiden pesua, kahvin keittoa... jännitän, herääkö Iippo. Vessattaa, mutta en uskalla lähteä vessaan ettei Iippo herää.

06.00: Iippo alkaa heräillä. Pyöriskelee, hipeltää kädellä minun naamaa. Sipittelee yksinään.

06.15: Sanon Iippolle kärsimättömänä, että voi mennä omaan sänkyynsä hipisemään ja potkimaan. Iippo lähtee - soittamaan pianoa ja laulamaan.

06.15-07.00: Pyörin sängyssä, en jaksaisi millään nousta. Iippo kulkee oman huoneensa ja makkarin väliä; lukee välillä jotain kirjaa, pomppii sängyssä, kiusaa kissaa. Annan periksi. Iippolle ja rakolle.

07.15: Kiitos Luojalle, Iippo pukee itse! Jos olen kankea jo muutenkin, olen aamuisin paitsi kankea, myös jumi ja kipeä. Omien sukkien jalkaan saaminen on semmoinen haaste, että olen yleensä paljain jaloin.

07.30: Avaan facebookin. Napsuttelen kaikki uudet ilmoitukset omiin välilehtiinsä.

08.00:Vuorossa on aamupalan laittoa. Yritystä saada kiinni päivästä.

09.30: Jos sää sallii, päätetään lähteä ulkoilemaan. Nostelen Iippon vaatteita eteisen lattialle, puettaviksi. Iippo juoksentelee pitkin taloa. En jaksa juosta perässä vaan houkuttelen. "Kuka pukee eka?" ja lemppari: "Kumpi käy eka pissillä?". Vaihtoehtoisesti pesen pyykkiä, silitän, tyhjennän astianpesukonetta, järjestelen.

11.00-12.00: Aika ottautua ruoan laittoon. Laitan Iippolle musiikkia. Iippo juoksee ympyrää tuvassa. Leikkii hetken omia leikkejään, tulee välillä sanomaan: "Äiti mä en oo koskaan ollut sun sylissä." tai "Äiti, mä oon nyt vauva, äääää!" tai "Äiti, mä haluan muovailla!" tai "Äiti, mä haluan maalata!" tai "Äiti, mä haluan askallella!" tai "Äiti, mä haluan toista musiikkia!" tai "Äiti, äiti, äiti, äiti..." ja "Äiiiitiiii, pyyyyhkimmääään!". Otan syliin, silitän, annan muovailuvahoja, piirustuspaperia, vesivärejä. Käyn nostamassa muovailuvahan lattialta, vaihdan veden vesiväreille, laitan toisen kappaleen soimaan. Vastaan sata kertaa "Mitä?". Ja teen sitä ruokaa. Pyyhin pyllyn. Vastaan, etten tiedä, tuleeko ukki tänään traktorilla käymään. Myönnän, että joskus mennään taas käymään ukilla ja mummolla. Kaikki liikkuminen kiristää mahaa. Mietin, että mitä ihmettä ne synnytyssupistukset on, en erota niitä edelleenkään.

12.00-12.30: Syödään. "Eihän talvii juua kaikkia maitoja?" Vastaan, että juoppa reippaasti niin tulee vahvat luut. Syöpä reippaasti niin ehditään lukea ennen päikkäreitä. Iippo varmistaa, että syökö isä aina kaikki. Ja juoko isä aina lasin tyhjäksi. Ja syökö ukki aina kaikki.

12.30-13.00: Pesut ja pusut. Kirja ja rukous. Iippo jää nukkumaan. Minä menen keittiöön. Mietin, mitä tekisin tämän vajaan pari tuntia. Siis sitten kun Iippo hiljenee. Sitä odotellessa käyn facebookissa.

13.20: Huikkaan Iippolle, ettei saa kuulua sipinää, vaan nyt on ruvettava nukkumaan että jaksaa. Iippo vastaa jotain tyyliin: "Minä vaan SEN takia sipisen kun minä aina aattelin että Tyyne saattaa tulla tuolta..."

13.30: Oikaisen sohvalle lukemaan. Nostan jalat ylös. Muistan, että pitikin käydä vessassa.

13.35: Palaan sohvalle. Nostan jalat ylös. Asettelen tyynyjä. Totean, etten ole oikein miettinyt, liikkuuko vauva. No, ei tarvitse enää miettiä - yksi hiljenee omaan huoneeseensa ja minulla on hetki aikaa. Toinen aloittaa mylläkän - sisälläni.

14.00: Katson kelloa, väsyttää. Kissa könyää mahan päälle. Tönäisen sen pois. Nukahdan.

14.05: Kissa hiipii takaisin mahan päälle.

14.15: Mies tulee töistä. Käyn hereillä. Tönäisen kissan pois. Jatkan koiran unta kelloa tarkkaillen.

14.20: Kissa hiipii mahan päälle.

15.00: Yritän päästä takaisin tähän maailmaan. Vessan kautta Iippoa herättämään. Kulkeminen on taas kuin vanhuksella. Kiristää mahaa. Pitikin tehdä ne lumityöt. Pitikin imuroida. Pitikin kantaa Iippoa.

15.30: Iippo syö välipalaa. Mietitään, mitäs sitten tehdään. Mies lähtee yläkertaa remppaamaan. Minä teen jotain kotihommia, Iippo leikkii. Tai käydään porukalla kaupalla. Kuitenkin kello 17 lähestyen on taas tehtävä ruokaa.

17.00: Iltaruoka. Syön ja mietin, että pitäisi muistaa googlettaa ne eniten närästävät ruoka-aineet.

17.25: PikkuKakkonen. Ruoan siivoamista. Epätoivoista yritystä venyttää jumivaa selkää.

18.00: Askarrellaan. Muovaillaan. Leikitään. Isi ja Iippo pelaavat sälypäntiä tai lakkolipeliä. Riippuen päivästä - saunotaan.

19.00: Kohta alkaa valmistautuminen iltapuurolle. Siivotaan Iippon huone. Mietitään, mitä tehdään huomenna. Kiristää ja jomottaa.

19.30: Iltapuuro. Isi syöttää. Minä tarkistan Iltalehden sivuilta uutiset. Istun siis lattialla vartin.

19.45: Epätoivoinen yritys päästä ylös lattialta siistimään keittiötä.

20.00: Iippo huoneesta kuuluu kikattelua kun lukevat isin kanssa kirjaa. Kohta kuuluu pikkuisen yliampuva iltarukous: "Levolla laske LuojaNI! Almias OLE suojaNI! Jos en tilaltain nousiSI!! TAIVAASEEN OTA LUOKSESI! AAAAAAMEEEEEEENNNNN!!!!!!"

20.30-22.00: Koomaa miehen kanssa. Ohi menneet sarjat netistä. Trivial pursuitia. Kuulumisten vaihtoa ilman keskeytystä. "Voisitko hieroa, pliis. Minä olen niiiin raskaana.".

22.15: Mies lähtee nukkumaan. Minä jään hetkeksi koneelle. Facebookiin pitämään edes jotain sosiaalista elämää yllä, päivittämään blogia, kirjoittamaan päiväkirjaa.

22.45: Iltapesuilla. Syvä huokaus, päivä ohitse.

23.00: Mietin, miten päin alkaisin nukkua. Ähisen puolelleni vasemmalle kyljelle. Suljen silmät. Rukoilen hiljaa mielessäni. Kiitän päivästä, kiitän Iipposta. Miehestä. Terveydestä. Kodista. Lähisukulaisista. Pyydän voimia jaksaa, itselleni ja muille. Pyydän varjelusta vauvalle. Rukoilen hyvää kätilöä. Heh. Kissa pomppaa sänkyyn ja astelee itsevarmasti (tekniikka on vaihtunut) nukkumaan aivan pään viereen, vieden tyynystäni puolet. Tönäisen sen edemmäs.

23.15: Muistan, etten muistanut googlettaa niitä ruoka-aineita, jotka närästää. Otan Rennien.

23.25: Kissa on taas pään päällä. Tönäisen sen kiukkuisesti kauemmas. Se siirtyy jalkojen päälle. Mietin, miten tämäkin järjestely taas toimii kun vauva tulee. Kissa pitäisi saada muualle makkarista. Mietin kaikkea muutakin. Nukahdan jonkun mietteen välissä.


Niin että vauva. Nyt on 38 raskausviikkoa täynnä, olisit ihan tervetullut jo pois mahasta. Nukkuisin välillä ihan mielelläni yhdellä tyynyllä (joka sekin pään alla) niin kuin tavallisesti. Valvoisin ihan mielelläni sinua syöttäen, en könkäten vessaan joka välissä. Söisin ilman närästystä. Hengittäisin vapaasti. Elelisin sinua katsellen, en arvaillen, onko mahassa kaikki kunnossa.

Enkä edes halua muistaa, että valvon kuitenkin ensimmäiset yöt synnytyksen jälkeen kokonaan. En pystyisi liikkumaan sen kummemmin tikeistä ym. johtuen. Minua ei ehkä närästäisi, mutta vauva itkisi kaikki ruokavalioerheet. Hipoisin taas vauvan poskia ja otsaa peläten kuumetta ja todennäköisimmin aivokalvontulehdusta.

Silti.

Hengittäisin edes vapaammin ;-)