Kuulumisia

Pitäisiköhän blogin nimi muuttaa Kerran kuussa? No, voihan Se aika kuukaudestakin olla vain kerran kuussa. Mietin, miksi tänne tulee nyt näin harvoin kirjoiteltua. Ehkä siksi, että kerron facebookissa niin paljon kuulumisiamme. Tänne ei sitten tule toistettua itseään. Toisaalta blogin nimi voisi olla myös Ihan sairasta. Tässä kuukauden aikana olemme olleet taas flunsassa, sitten yrjötaudissa ja nyt taas flunssassa. Odotan kesän onnellisia päiviä, kun olemme tietenkin ainakin kolme kuukautta yhteen kyytiin terveinä. Siis eikö se niin mene? Meneehän? Pakko mennä.

Palautin tänään viimeiset tehtävät liittyen opintoihini avoimessa yliopistossa. Olen ollut todella iloinen siitä, että aloitin opinnot syksyllä. Vaikka välillä on pitänyt vääntämällä vääntää esseetä, työllistää miestä turhan paljon lasten vahtimisella ja joku yökin stressata, olen silti saanut opinnoista älyttömästi potkua. Opintorekisteriin napsahdelleet arvosanat ovat pönkittäneet sitä minää, joka esikoisen kohdalla pelkäsi tyhmentyvänsä kotona täysin. Olen kyllä myös ylpeä itsestäni, koska kyllähän se jänskätti, miten saan yhdistettyä opinnot kotiäitiyteen. Miten siis jaksan. Terveys-ala on kiinnostanut minua aina ja tämä yhdistelmä on todella toiminut. 

Muuten viimeiset viikot olen kiertänyt itseäni johonkin (kolmenkympin? vai voiko 21-vuotias saada 30-kriisin? kriisiin. Siis semmoista kevyttä settiä, että mikä olen ja miksi olen ja mikä tämä parisuhde on ja mitä oikeastaan haluan. Luulen, että taustalla on kyllä hyvin pitkälti tämä törkeän rankka vuosi. Tämä pämähti päälle, kun olin nukkunut muutaman viikon sohvalla (siis Kertun takia, en parisuhteen) ja olin sitä myöten myös viimein nukkunut. Stressi purkautui ja ehdin ajatella. Ajattelu ei siis sovi minulle. Panta on kuitenkin vähän löystynyt ja eiköhän se tästä kesäkuun alkuun jo asetu.

Päivitetään nyt sitten muunkin perheen kuulumiset. Mies sai tarpeekseen vuorotyöstä, sai uuden työpaikan ja pääsee viimein kokeilemaan asiakaspalvelun ihanuuden. Minulla on myyntityöstä kolmen kesän kokemus, enkä kaipaa niitä hikisiä keski-ikäisiä miehiä vinkumaan minua mukaansa Tenon kalareissuille. Tosin ne tuskin eivät enää vinkuisi tätä 10 vuotta vanhempaa äiti-ihmistä. Ja tuskin ne vinkuu miestäkään, mutta kuitenkin. Siis toivottavasti eivät vingu. Miestä. No. Työpaikan muutos kuitenkin vaikuttaa aika paljon meidän perhe-elämään. Minä ja lapset ollaan tästä lähtien aina päivät keskenämme eikä meillä ole autoa käytössä. Yritämme selvitä. Toisaalta meillä on pitkästä aikaa mahdollisuus harrastaa iltaisin, säännöllisesti. Miehelle ei varmaan muuta sitten kuulukaan. 

Esikoinen on 3 vuotta ja 7 kuukautta. Pahin uhma on laantunut, mutta pitää päivittäin jostain aina vääntää. Touhua ja mielikuvitusta riittää. Päivän aikana poika ehtii kyntää pellot, tehdä keittiöremontin, maalata kymmenen kertaa, soittaa rumpuja, haravoida pihan, auttaa äitiä ja paljon muuta. Mietin, mitä uusia taitoja Iippo on oppinut. Värittämään ja maalaamaan tarkemmin. Soittamaan peruskomppia pieniä pätkiä. Kirjoittamaan koneella pieniä sanoja. Tekemään yleensäkin kaikkea entistä paremmin, tarkemmin ja huolellisemmin. Jopa keskittymistä on alkanut löytyä!

Kuopus on yhden vuoden ja yhden kuukauden. Hän kiipeilee joka paikkaan. Puhuu entistä enemmän omaa kieltään. Tekee pissin ja kakan pottaan pari kertaa päivässä. Syö ja juo itse. Näpertää kaikenlaista. Seisoo vasten tukea ja liikkuu siinä. Kävelee jo hienosti taluttaen. Me mennään nöyrästi se tosiasia repussa, että lähes 3 kuukautta limaa korvissa on vähän hidastanut tahtia, mutta kyllä täältä tullaan. Tullaan, tullaan. Kunhan saataisi nukkua! Olen pian pari kuukautta nukkunut lähes poikkeuksetta sohvalla. Ihan älytöntä. Mutta kun se menee jota kuinkin näin: Kerttuli nukahtaa. Ei ole väliä, kumpi vie, hän nukahtaa. Nukkuu jopa ihan hyvin. A-P voi mennä nukkumaan, ei mitään hätää. (Kee nukkuu siis omassa sängyssä) Mutta jos minä menen makkariin. Menee 5 minuuttia, ja alkaa ähellys. Siitä 5-10 minuuttia ja tyttöä on joko hyssyteltävä koko ajan tai otettava väliin. Jos se tulee väliin, se hetken simahtaa ja sitten... pienet kädet löytää äidin kasvot... tap, tap, tap - löytyy äidin hiukset... HIUKSET??? Pienet kädet repii innokkaasti hiuksia, tämä on siis ÄITI! Ja siinäpä se yö sitten. Alkaa leikkiminen, kikattelu, pölötys. Parhaillaan yhdestä aamu neljään olemme odottaneet rauhoittumista. Siksi minä nukun sohvalla. Silloin ainakin kaikki nukkuu.

 

Ja Tyyne. Tyyne elää taas sitä mukavaa vaihetta. Jos se saisi päättää, se istuisi koko ajan oven raossa. Ei kokonaan sisällä (ei voi haistaa ulkoilman tapahtumia), eikä kokonaan ulkona (koska siellä on vähän koleaa tassuille). Aamuisin se tulee saunasta tänne tupaan, jossa kaksi pientä lähtee välittömästi konttaamaan letkassa sen perässä joka paikkaan. Tahmaiset kädet silittää. Silloin se hengittää rauhallisesti sisään-ulos ja marssii pihalle loppupäiväksi. Olipa miten koleaa tahansa.

Keittiö on kodin sydän!

Pahoittelen hiljaista eloa, on ollut semmoista aikaa taas kuukaudesta, etten ole jaksanut käydä täällä enempää narisemassa ;-) Lyhyesti sanottuna olemme sairastaneet influenssan koko perhe, saaneet terveyskeskuksesta Kertulle kuurin molempien korvien tulehdukseen, hokeneet, että eikö tämän pitänyt helpottaa ja kuulleet korvalääkäriltä, ettei korvat ole voineet olla tulehtuneet. Pohtineet allergiat läpi ja todenneet, ettei mikään kipu lopu syliin ottamiseen tai valojen päälle laittamiseen. Kuulleet myös, että nukutus on näille kaikista pienimmille sen verran rankka juttu, että voi aiheuttaa jopa muutoksia persoonallisuudessa, jonka piikkiin korvalääkäri olisi pistänyt yöhuutamisen ja päättäneet yksinkertaisesti olla kantamatta prinsessaa yöllä. Nukkuneet siis mieheni kanssa eri huoneissa pari viikkoa. Minä nukun sohvalla, tyttö nukkuu hyvin. Minä nukun makkarissa - ainoastaan mies nukkuu hyvin. Yksinkertaisia johtopäätöksiä olemme tästä sitten vetäneet ja toimineet sen mukaan. Minä olen urheasti tehnyt ja palauttanut koulutehtäviä pyydetyssä aikataulussa ja ollut tyytyväinen itseeni. 

Kerttulin ykkös-synttäreitä vietettiin jo vähän oikeana synttäripäivänä ja pikkuisen isommin tulevana sunnuntaina myös setien ja serkkupoikien läsnäollessa. Kyllä, Kertulla on 3 serkkupoikaa. 4-vuotias ja kaksi Kerttulia reilun puoli vuotta vanhempaa. Ja tietenkin isoveli. Olemme tietoisia siitä, että tytöllä ei tule olemaan mitään ongelmia puolensa pitämisessä. Hän kantaa myös nimitä Tättärä ja Tintta.

No joka tapauksessa. Koska vietämme juhlia reissun päällä (kissalla on vahti, hän ei ole yksin), niin päätin hups vain leipasta kakun ja suolaisen piirakan etukäteen pakastimeen. Miten onkaan ne sieltä kätsy ja näppärä sitten nappaista mukaan! Kun mies on vielä iltavuorossa, niin ajattelin, että onpahan kiva saada aikakin kulumaan keveissä tunnelmissa. (Jos luulet kuulevasi rivien välistä jotain, et varmaan ole väärässä.)

Kakkupohja, eli pellillinen taikinaa tuli vielä suhteellisen kivuttomasti. Kerttuli on oppinut kiipeämään myös vetolaatikoihin, joten ilmoittautuihan se vapaaehtoiseksi uunin testaajaksi, mutta ei siinä mitään. Siinä sitten aloitin piirakan. Ehdin ottaa kupit esille ja kanan lämpimään, kun Iippo huomasi ukin pihalla pensasaitojen leikkuussa ja halusi kaveriksi. Puin päälle. Poika pihalle. Margariini palasiksi. Etsin pojalle oman moottorisahan ulos. Kuivat aineet kuppiin. Kerttuli kiipeää säkkituolin päälle, yrittää katsoa ikkunasta ulos ja ... ei ennätä kaatua, koska ehdin napata kiinni. Josta mieleen tuli, että välipala pitää syöttää pienimmälle. Syötän. Taikina nypityksi ja jääkaappiin, riisu ulkovaatteet. Välipala myös isommalle. Broileri paistumaan. Pilko kasvikset. Pidä koko ajan silmällä, mitä tapahtuu leikkihuoneessa. Ilmiriita, Kerttuli raapii kynsillä Iippoa, Iippo räpsii takaisin rumpukapuloilla. Rummut takavarikkoon. Kasvikset paloiksi, voitele vuoka. Iippo on aloittanut leikin, jossa tyhjentää lietesäiliötä ja huikkii taukoamatta: "Äiti, kato mitä tämä tekis! Kato äiti! Äiti! Kato minne se kippaa nämä kakat! ÄITI! KATO! Nyt se ajaa tänne jossa on näitä letkuja! Äiti, äiti!?" Vastaan kaikkeen joo, kunnes en enää jaksa, vaan ilmoitan leipovani. Pohja vuokaan. "PYYHKIMÄÄN!" Piirakkaan täytteet. "Kerttuli haisee!". Piirakka uuniin, vaipan vaihto. Tarkemmin katsoen myös vaatteiden vaihto. En muista, pesinkö kädet. Hah.

Kerttu on itkuinen, päätän pistää nukkumaan. Vaatteet päälle molemmille ja pihalle. Haen postin. Ihanaa! NE on saapuneet, molemmille ipanoille omat :-) Ihastellaan pipoja hetki, totean, etten ole muistanut syödä ja otan... mämmiä. Puoli tuntia meni, Kerttuli hereille, koska nämä olivat hätävaraunet. Piirakka pois uunista. Mietin kuumeisesti, mitä ruokaa laitan lapsille ja alan vatkata kakkuun täytettä. Kerttuli kiipeää pianotuolilla olevaa kissaa härkkimään. Siirrän pois. Haen mansikoita. Siirrän Kerttulia. Laitan mansikat sulamaan. Siirrän kissan, koska se uskoo paremmin. Täyte jääkaappiin odottamaan. Lapsille ruokaa. Molemmat syömään. Tinttaan Kertun lautasen sinitarralla pöytään, napsin itse muutaman perunan. Täytän ja rullaan pohjan sillä aikaa, kun Kerttuli syö itse. Helppo kohta päivässä! Tai oli. Iippo nauraa vääränä, Kerttu on saanut lautasen irti, kipannut sen tietenkin toisin päin ja ruokaa on pöydällä ja lattialla. Siivoan. Totean, että K haisee taas.

Tässä välissä alkaa armoitettu Pikku Kakkonen. Tyhjennän astianpesukoneen. Kerttuli kiipeää sen kannen päälle istumaan. Siinä on vettä. Nostan tytön kauemmas leikkimään omilla leluilla. Ehdin pistää pari lautasta, kun se on siinä taas. Töröttää kuin tatti ja aikoo mennä tutkimaan, mitä syvemmällä koneessa on. Laitan tytön syöttötuoliin ja käteen naksun. Pikku Kakkosessa joku tekee pahvilaatikosta nukkekodin. Iippo ihastuu siihen ja haluaa ehdottomasti pahvilaatikon. Etsin hänelle semmoisen. Autan alkuun. Yhtäkkiä kuuluu lasista kilinää. Ihmettelen, mistä se kuuluu. Iippo huudahtaa, että Kerttu on varmasti lasipurkkikaapilla! Kaappi, jossa on läjä pilttipurkkeja, on jäänyt auki ja juuri kun tulen Kertun taakse, yksi purkki helähtää rikki. Sydän lyö yhden ylimääräisen. Suojelusenkeli, kiitos! Totean, että iltapuuroon on puoli tuntia, nyt on tehtävä kakku loppuun. Viipaloin kääryleen, pistelen kuppiin. Kerttuli kaatuu ja itkee, yritän lohduttaa vain painamalla posken poskeen, koska kädet on rahkassa. Helpottaa hetkeksi. Kakku pakastimeen. Keittiö on kuin totaalisen räjähdyksen jäljiltä. Mietin, mikä oli varamiespalvelun puhelinnumero.

Onneksi Iippo rupeaa siivoamaan omaa huonettaan pala kerrallaan. Ensin työkalut. Minä raikkoan keittiötä. "Äiti! Kerttu tyhjentää mitä minä saan kerättyä!". Nostan Kerttulin kauemmas. Pistän astioita koneeseen. Öljyinen kattila, rahkainen astia. Kaadan pikaisesti käytetyn öljyn takaisin öljypurkkiin ja yhtäkkiä se on siinä taas! Kerttu öljyisessä koneessa. Ruma sana. Pesen pienet kädet ja siirrän enempää ajattelematta tytön Iippon huoneeseen. Jatkan koneen täyttöä. "ÄITI! KERTTULI TAAS OTTAA KAIKKI KONEET!" Tyttö syöttötuoliin. Maissinaksut peliin. Puuro kiehumaan. Siivoaminen jatkuu. Iippoa pitää lahjoa ja kiristää, mutta hiljalleen huone siistiytyy. Samoin keittiö.

Puuro pöytään, Iippolla iltapala. Rauhallista musiikkia. Syvä huokaus. Loppu menee kuin käsikirjoituksessa. Puuro pienimmälle uppoaa hetkessä. Iippo jää syömään, kun nukutan Kerttulin. Kerttuli vaatii yli puoli tuntia. Onneksi Iippo on niin reipas! Syö iltapalan, vaihtaa yökkärin ja kuuntelee Fröbeleitä peiton alla sohvalla kissan kanssa, kun viimein tulen. Kissan ruoka, Iippo vaihtaa veden. Hampaiden pesu. Kirja. Rukous. Hyvää yötä.

Ja kun tulen keittiöön, olen niin kiitollinen, että jaksoin siivota hetki aiemmin. Kyllä tämä, tiedättekö, työstä käy. Voisin vaikka ottaa sen kuntalisän Lapinlahdellekin.

Vaivaton elämä = kaunis elämä?

Luin lehdestä blogista nimeltä Kaunis pieni elämä. Blogin perimmäinen ajatus ilmeisesti on kertoa perheen elämän kauniista puolista, jättää ne ei-niin-mukavat asiat kertomatta ja keskittyä onnellisuuteen. Hmm. Tunsin pienen piston sydämessäni. Enkä nyt oikeastaan ihan niin pientäkään.

Se aika kuukaudesta ei keskity vain onnellisiin puoliin, pahoittelen. On hyvin todennäköistä, että viime aikoina lukijat on lähinnä ahdistuneet täällä käydessään. En kuitenkaan ala karsimaan meidän sairauskertomuksia tai uhmataisteluja täältä pois. Minun elämä on tällaista ja arvaa mitä? Minusta se on kaunista putkituksineen, influenssa-aaltoineen ja järkyttävinä yövalvomisina. Virheetön voi ehkä olla kaunista, mutta mielenkiintoista se ei ole.

No. On tuo Kaunis pieni elämä -blogi kyllä silti järjettömän koukuttava. Varoitan.