Matka kissan mieleen?

Elli.

Kun Tyyne lähti tulisilla vaunuilla taivaaseen, kuten esikoinen sanoo, tiesin, että toinen on jo matkalla. Minun piti vain löytää se. Yhtenä iltana se löytyi. Katsoi tietokoneen ruudulta satoja, ellei tuhansiakin ihmisiä, mutta vain minua se katsoi suoraan. Pikimusta rääpäle.

Miestä arvelutti kissanpennun ottaminen, koska kuopuksemme oli vielä niin pieni ja pennuilla voi välillä olla railakaskin meno. Minä etsin albumista kuvan, jossa olen juuri kuopuksemme ikäisenä ensimmäinen kissanpentu sylissäni. Minua arvelutti ainoastaan se, että osaisinko ottaa uuden kissan sellaisenaan. Tyyne oli niin ainutlaatuinen.

Pikku musta, sanoi nainen. Hän, joka oli hakenut huostaanotetuksi tai tapettavaksi tuomitun kissan oloista, jotka eivät olleet eläimelle sopivat. Hän, jonka laumaan ei enää mitenkään mahtunut. Hän, joka harkinnan jälkeen ymmärsi myös kissan katsoneen ruudulta juuri minua.

Ensimmäisen viikon kissa asui meidän sängyn alla. Kun se joskus hiipi esiin, kaikki pysähtyi. Se oli kaikessa mustuudessaan niin mystisen näköinen, ettei ihmisenä voinut tehdä muuta kuin tuijottaa. Milloin oranssina, milloin kultaisena hohtavat silmät olivat ainoat, jotka erottuivat kaiken mustan keskeltä. Ja se pieni valkoinen tippa rinnassa. Jokainen etukäteen mietitty nimi tuntui valjulta.

Jostakin se Elli silti tuli. Ja koska yhdenkään kissan ei pitäisi joutua kulkemaan ilman sukunimeä, totesi esikoinen kissan olevan tästä lähtien Elli Sitikka. Vauhtia, sitä nimittäin piisasi. Kissa ei edelleenkään tullut sängyn alta kuin leikittäessä. Silloin se tempaisi lelun kiinni semmoisella primitiivisellä himolla, etten ole koskaan nähnyt. Saaliin se kuljetti – kuinkas muutenkaan – sängyn alle. Se ajatus pienestä kuopuksesta ja villistä kissanpennusta samassa taloudessa näytti toteutuvan, Elli ei oikein käsittänyt, mikä tuo pienin on. -Ehkä saalis? se päätti kokeilla parikin kertaa. Esikoinen itki, kun uusi kissa ei antanut silittää, eikä halunnut tulla viereen nukkumaan. Yritin toistaa rauhallisesti, että Elliltä vie aikaa kasvaa yhtä viisaaksi, kuin Tyyne oli. Itse pidin kissaa sinnikkäästi pieniä aikoja väkisin, mutta hellästi sylissä. Pidin, silitin ja juttelin hiljaa. Kissa jäkitti rautakankena, rimpuili ja toisinaan puri. Puraisuihin vastasin kiljaisemalla korkealta ja kovaa. Koska lapset ja kissa olivat niin arvaamaton yhdistelmä, kielsin lapsia toistaiseksi silittämästä kissaa.

Parin kuukauden yhteiselon jälkeen päivitin Facebookiin: ”...Tyyne oli lemmikki, Elli on pienpeto. Tyyne eli ihmisen rytmiä, Elli saalistajan. Tyyne luotti ihmiseen, Elli pelästyy äkkiä lähestyvää kättä. Tyyne oli mukana kaikessa, Elli vain, jos siihen liittyy toimintaa. Tyyne viihtyi paperipusseissa, Elli ovien päällä tarkkailemassa. Tyyne oli sylikissa, Ellin huippusuoritus on hiipiä yöllä jalan viereen torkkumaan. Tyyneä pystyi ohjailemaan ja opettamaan, Elli näyttää keskisormea. Tyyne suojeli lapsia, lapsia saa suojella saalistavalta Elliltä. Tyyne ihastutti vieraat läsnäolollaan, Elli herättää pelon sekaista kunnioitusta. Toivoin saavani erilaisen kissan, jota ei pysty vertaamaan Tyyneen. Sitä saa, mitä tilaa. Ellivelli.”

Oli päiviä, jolloin haistoin jokaisesta meidän talouden ihmisestä, että olin valinnut väärin. Oli päiviä, jolloin pohdin itsekin, että olinko tehnyt virheen. Riittääkö minun taidot tuon kissan kanssa? Tämmöisiä päiviä oli esimerkiksi se, kun ystäväperhe tuli käymään ja lapset villiintyivät juoksemaan ympyää huoneesta toiseen. Ellin silmiin syttyi... – no, vietti. Se hyppäsi oven päälle istumaan, asettui vaanimaan ja odotti alta juoksevia lapsia valmiina... - no, saalistamaan. Kumpikaan meistä, en minä, eikä etenkään isäntä, halunnut seurata, kenet kissa olisi valinnut, vaan tilanne katkaistiin välittömästi. Näitä päiviä olivat myös ne, jolloin kissa raapaisi lapsia. Tai kun näin sen vilpittömän pedon katseen kohdistuvan minuun ja minun piti tsempata, etten väistänyt sitä vaan kohtasin sen vielä vahvempana.

Sitten tapahtui semmoista, että varasin Ellille ajan rokotukseen. Pakkasin sen kuljetuskoppaan ja kannoin autoon. Se kiljui surkeana. Epäilen, että se luuli joutuvansa vaihtamaan taas kotia. Kaikki kerrat, mitä se oli autossa ollut, olivat vieneet sen uuteen kotiin. Kun tulimme kotiin, se ei uskaltanut tulla ulos kopasta. Viimein tassu täristen ja epävarmana pälyillen se astui ulos kopasta. Katsoi ympärilleen ja lähti häntä pystyssä juoksemaan. Se tuli ja puski minua. Sinä iltana se kiipesi myös syliini ensimmäisen kerran. Muistan ajatelleeni, että hyvä tästä tulee. Joskus. Samaan aikaan se ei nimittäin edelleenkään tullut pihalta sisälle, jos kutsuin. Minun piti metsästää se.

Matka ihmisen luota kissan luokse tuntui välillä tosi pitkältä. Elli antoi minun pitää sitä sylissä ja iltaisin se tuli meidän aikuisten väliin tai läheisyyteen nukkumaan. Se oli mukana, mutta pelkäsi lapsia. Rupesin kuitenkin totuttamaan sekä lapsia että kissaa toisiinsa. Etenimme hyvin pienin askelein. Yksi silitys ja kehuja. Toisena päivänä taas, yksi silitys. Lapsia ärsytti. Kissaa epäilytti. Minä olin tyytyväinen. Luottamus esikoiseen alkoi kehkeytyä ensin. Kuopus, päälle 2-vuotias, on vielä liikkeiltään niin arvaamaton, että Elli oli koko ajan varuillaan.

Toukokuussa, 4 kuukautta saapumisensa jälkeen, Elli tuli ensimmäisen kerran kiimaan ja se heivattiin leikattavaksi. Näin jälkikäteen ajatellen se teki Ellille monessa mielessä tosi hyvää. Paitsi että sen hormoonit loppuivat hyrräämästä, se myös joutui nöyrtymään. Tötterö päässä ja kipeänä se tarvitsi meitä. Suurin muutos kissassa tapahtuikin sen viikon aikana.

Nyt, kun kirjoitan tätä, olen samalla seurannut lapsia ja Elliä. Ensin kaikki kolme makoilivat meidän sängyllä. Sittemmin lapset ”maalasivat” Elliä isoilla pensseleillä. Nyt Elli nukkuu tuossa tv-tasolla ja kuopus on suukotteluetäisyydellä. Ei mitään jäkitystä, ei meininkiäkään puraisemisesta. Se kehrää, nukkuu ja on rento. Se tulee, kun kutsutaan. Se nauttii silittämisestä. Lapset rakastaa sitä.

En tiedä, tuleeko Ellistä ikinä mitään sylikissaa, se on ehkä enemmän luonnekysymys. Myöskään en voi Tyynen tapaan sanoa vieraille, että se ei kyllä tee mitään. En voi olla varma. Elli edelleen säikähtää rajusti kovia ääniä tai nopeita liikkeitä. Joskin juuri nyt esikoinen rummutta rumpuja ja mies päräyttelee kompressorilla, eikä se ole moksiskaan. Se ei tuo tavallisten lemmikkikissojen tapaan saaliitaan näytille, vaan kuljettaa ne sillä samalla primitiivisellä himolla piiloon, jossa syö ne. (Toivottavasti syö. Muuten meillä kohtaa haisee aika pahalle.)

Tärkeintä on kuitenkin, että Elli selviytyi. En ole mikään raivoisa eläinten puolesta puhuja. Monta kertaa, kun ihmiset keräävät nimiä pelastaakseen vaikkapa vammautuneen kissan, ajattelen, että eiköhän sen voisi vaan päästää paremmille hiirimetsille. Mutta jos sitoudun eläimeen, vaikkapa siinä vaiheessa, kun se vielä katsoo minua ruudulta, sitä sitoumusta ei pureta. 

Nyt minulla ja Ellillä on tämmöinen suhde ja olen kiitollinen.

Onneksi luotin vaistooni.

Onneksi ei annettu periksi.

Minä tai Elli.

J.K Päivitän Ellin värin mustasta suklaatoffeeksi. Se on todella, todella tumman ruskea.