Se on sitten ollut yljötautia. Sairastin viimeksi 3 vuotta sitten jotain tämän tyyppistä, Iippoa odottaessani. Nyt on kuitenkin viikkoja kasassa noin 25 enemmän ja yljöily on ollut paljon kurjempaa. Vatsalihakset eivät ole ihan oikeilla kohdillaan ja maha tulee tosi kipeäksi. Sen lisäksi supistaa. Iippolle yljötauti oli ensimmäinen. Onneksi se on jo noin iso poika ja ymmärtää puhetta. Niinpä tilanteen hysteerisyys meni äkkiä ohi ja kohta kaveri yljösi urhoollisesti ja kähisi päälle: "Sitten äkkiä limppalia!"
Töitä olisi jäljellä vielä nelisen viikkoa. Se tuntuu tosi pitkälle ajalle, sen verran olen ollut väsynyt! Olen kuitenkin luvannut (vaikka me opettajat niin korvaamattomia olemmekin...omassa mielessämme) miehelle, etten tihkaise väkisellä loppuun asti. On helpompi ajatella vauvan hyvinvointia kuin omaa. Suurimman osan ajasta odotan lomaa innolla. Välillä sitä jää väkisin junnaamaan siihen tulevaisuuden tuntemattomuuteen; miten jaksan kotona kahden lapsen kanssa(Iippon jälkeen meni huikeat 4kk kun olin reksin luona kyselemässä töitä...) ja nyt olisi ajatus olla pidempään. Plus tietysti se klassinen ahdistus siitä, miten muilla kertyy työkokemus ja minulla ei. Jes ai nou, aika lasten kanssa on korvaamatonta ja töitä kerkiä tehdä kun olen niiiiiin nuorikin (miten sitä työmarkkinoilla on nuori ja äitinä ei ollenkaan?) vielä, mutta ymmärtää ken ymmärtää - välillä siis joka tapauksessa mietityttää.
Tämän raskauden myötä olen äimistellyt niitä kymmenettä lastaan odottavia, neljääkymppiä läheneviä naisia entistä enemmän. Miten heillä ja teillä kestää paikat ja pää?? Minä odotan kakkosta (enkä nyt kuitenkaan niin kovin vanhana) ja tuntuu, että kyllä on kaikenlaista muka enemmän. Iipposta en edes tiennyt, mitä on liitoskivut - nyt en meinaa päästä ylös lattialta, selkä jumittaa niin ettei saa nukuttua (tyynyjä on jo nyt kolme käytössä), sokerit tulevat läpi ja se rasittaa yläpäätä vaikka itse sokerirasituksen mukaan kaiken pitäisi olla ok, junnaan miettimään, miten isoksi vauva kasvaa tuolla painoarviolla ja väsyttää niin vietävästi, vaikka jaloissa on vain yksi lapsi niiden yhdeksän sijaan. Niin että miten? Tuleeko se numero 10 jo ilman ponnistusta? ;-)
Hiljainen pohdinta tähän väliin.
Kuulostaa pelkältä kurjuudelta.
Kuitenkin minussa kasvaa iso lahja ja olen siitä kiitollinen.
Toivomme totta tosiaan toista yhtä hauskaa pikkuista, eipä ole pitkät automatkat Suomen toiselta laidalta toiselle. Viikonloppuna olimme sairastamassa siellä lännessä, tarkoitus oli käydä Iippon sedän kihlajaisissa, morsian on nimeltään Sini. Iippo oli toipilas, eikä oikein hyppinyt riemusta aamulla. Niinpä saimme kuulla kunnnon puujalka vitsin made by 2 v ja 3 kk:
Iippo: -En halua mennä sinne Sinin luokse...
Äiti: -Ei sun tarvitse mennä sen syliin.
Iippo: -...enkä punan...
Ja kuka väittää, ettei tuon ikäinen ymmärrä huumoria?
3 kommenttia:
kyllä, paperilla olen nähnyt 1 min ponnistusajan -en tiedä voivatko sen lyhempää paperille merkitäkään enää ;)
Sini-punan ihailijakerholainen täällä hei! :)
Hyvän lupauksen olet ukkokullallesi tehnyt.
Minulla muuten lukee epikriisissä "synnyttää kauniisti yhdellä supistuksella tyttövauvan". Kellon katsominen jäi sattuneesta syystä hiukan toissijaiseksi joten sovittiin kätilön kanssa heti jälkeenpäin yhteistuumin ponnistusvaiheen pituudeksi kaksi minuuttia.
Mutta ei, putkahtamisesta en silti missään nimessä puhuisi.
Mitenhän olis sen kymmenennen kohdalla...
Jaa-a, se jää ikuisesti arvoitukseksi. :D
-Seija-
...ja kauniisti vielä ;-) Iippon ulos tulossa ei kyllä tainnut olla mitään kaunista :-D paitsi iippo.
minulta saa aika murhaavia katseita ja myös kommentteja kaikki ne ei-vielä-isäksi-tulleet-miehet, jotka käyttävät sanontoja "putkahtaa", "poksahtaa", "jakaantua" ja mitä näitä on. Lopuksi toivotan heidät mielessäni avioon juuri sen naisen kanssa, joka haluaa ne 10 lasta.
Lähetä kommentti