Elli.
Kun Tyyne lähti tulisilla vaunuilla
taivaaseen, kuten esikoinen sanoo, tiesin, että toinen on jo
matkalla. Minun piti vain löytää se. Yhtenä iltana se löytyi.
Katsoi tietokoneen ruudulta satoja, ellei tuhansiakin ihmisiä, mutta
vain minua se katsoi suoraan. Pikimusta rääpäle.
Miestä arvelutti kissanpennun
ottaminen, koska kuopuksemme oli vielä niin pieni ja pennuilla voi
välillä olla railakaskin meno. Minä etsin albumista kuvan, jossa
olen juuri kuopuksemme ikäisenä ensimmäinen kissanpentu sylissäni.
Minua arvelutti ainoastaan se, että osaisinko ottaa uuden kissan
sellaisenaan. Tyyne oli niin ainutlaatuinen.
Pikku musta, sanoi nainen. Hän, joka
oli hakenut huostaanotetuksi tai tapettavaksi tuomitun kissan
oloista, jotka eivät olleet eläimelle sopivat. Hän, jonka laumaan
ei enää mitenkään mahtunut. Hän, joka harkinnan jälkeen ymmärsi
myös kissan katsoneen ruudulta juuri minua.
Ensimmäisen viikon kissa asui meidän
sängyn alla. Kun se joskus hiipi esiin, kaikki pysähtyi. Se oli
kaikessa mustuudessaan niin mystisen näköinen, ettei ihmisenä
voinut tehdä muuta kuin tuijottaa. Milloin oranssina, milloin
kultaisena hohtavat silmät olivat ainoat, jotka erottuivat kaiken
mustan keskeltä. Ja se pieni valkoinen tippa rinnassa. Jokainen
etukäteen mietitty nimi tuntui valjulta.
Jostakin se Elli silti tuli. Ja koska
yhdenkään kissan ei pitäisi joutua kulkemaan ilman sukunimeä,
totesi esikoinen kissan olevan tästä lähtien Elli Sitikka.
Vauhtia, sitä nimittäin piisasi. Kissa ei edelleenkään tullut
sängyn alta kuin leikittäessä. Silloin se tempaisi lelun kiinni
semmoisella primitiivisellä himolla, etten ole koskaan nähnyt.
Saaliin se kuljetti – kuinkas muutenkaan – sängyn alle. Se
ajatus pienestä kuopuksesta ja villistä kissanpennusta samassa
taloudessa näytti toteutuvan, Elli ei oikein käsittänyt, mikä tuo
pienin on. -Ehkä saalis? se päätti kokeilla parikin kertaa.
Esikoinen itki, kun uusi kissa ei antanut silittää, eikä halunnut
tulla viereen nukkumaan. Yritin toistaa rauhallisesti, että Elliltä
vie aikaa kasvaa yhtä viisaaksi, kuin Tyyne oli. Itse pidin kissaa sinnikkäästi
pieniä aikoja väkisin, mutta hellästi sylissä. Pidin, silitin ja
juttelin hiljaa. Kissa jäkitti rautakankena, rimpuili ja toisinaan
puri. Puraisuihin vastasin kiljaisemalla korkealta ja kovaa. Koska
lapset ja kissa olivat niin arvaamaton yhdistelmä, kielsin lapsia
toistaiseksi silittämästä kissaa.
Parin kuukauden yhteiselon jälkeen
päivitin Facebookiin: ”...Tyyne oli lemmikki, Elli on pienpeto.
Tyyne eli ihmisen rytmiä, Elli saalistajan. Tyyne luotti ihmiseen,
Elli pelästyy äkkiä lähestyvää kättä. Tyyne oli mukana
kaikessa, Elli vain, jos siihen liittyy toimintaa. Tyyne viihtyi
paperipusseissa, Elli ovien päällä tarkkailemassa. Tyyne oli
sylikissa, Ellin huippusuoritus on hiipiä yöllä jalan viereen
torkkumaan. Tyyneä pystyi ohjailemaan ja opettamaan, Elli näyttää
keskisormea. Tyyne suojeli lapsia, lapsia saa suojella saalistavalta
Elliltä. Tyyne ihastutti vieraat läsnäolollaan, Elli herättää
pelon sekaista kunnioitusta. Toivoin saavani erilaisen kissan, jota
ei pysty vertaamaan Tyyneen. Sitä saa, mitä tilaa. Ellivelli.”
Oli päiviä, jolloin haistoin
jokaisesta meidän talouden ihmisestä, että olin valinnut väärin.
Oli päiviä, jolloin pohdin itsekin, että olinko tehnyt virheen.
Riittääkö minun taidot tuon kissan kanssa? Tämmöisiä päiviä
oli esimerkiksi se, kun ystäväperhe tuli käymään ja lapset
villiintyivät juoksemaan ympyää huoneesta toiseen. Ellin silmiin
syttyi... – no, vietti. Se hyppäsi oven päälle istumaan, asettui
vaanimaan ja odotti alta juoksevia lapsia valmiina... - no,
saalistamaan. Kumpikaan meistä, en minä, eikä etenkään isäntä,
halunnut seurata, kenet kissa olisi valinnut, vaan tilanne
katkaistiin välittömästi. Näitä päiviä olivat myös ne, jolloin kissa raapaisi lapsia. Tai kun näin sen vilpittömän pedon katseen kohdistuvan minuun ja minun piti tsempata, etten väistänyt sitä vaan kohtasin sen vielä vahvempana.
Sitten tapahtui semmoista, että
varasin Ellille ajan rokotukseen. Pakkasin sen kuljetuskoppaan ja
kannoin autoon. Se kiljui surkeana. Epäilen, että se luuli
joutuvansa vaihtamaan taas kotia. Kaikki kerrat, mitä se oli autossa
ollut, olivat vieneet sen uuteen kotiin. Kun tulimme kotiin, se ei
uskaltanut tulla ulos kopasta. Viimein tassu täristen ja epävarmana
pälyillen se astui ulos kopasta. Katsoi ympärilleen ja lähti häntä
pystyssä juoksemaan. Se tuli ja puski minua.
Sinä iltana se kiipesi myös syliini ensimmäisen kerran. Muistan ajatelleeni, että hyvä tästä tulee. Joskus. Samaan aikaan se ei
nimittäin edelleenkään tullut pihalta sisälle, jos kutsuin. Minun
piti metsästää se.
Matka ihmisen luota kissan luokse
tuntui välillä tosi pitkältä. Elli antoi minun pitää sitä
sylissä ja iltaisin se tuli meidän aikuisten väliin tai
läheisyyteen nukkumaan. Se oli mukana, mutta pelkäsi lapsia.
Rupesin kuitenkin totuttamaan sekä lapsia että kissaa toisiinsa.
Etenimme hyvin pienin askelein. Yksi silitys ja kehuja. Toisena
päivänä taas, yksi silitys. Lapsia ärsytti. Kissaa epäilytti.
Minä olin tyytyväinen. Luottamus esikoiseen alkoi kehkeytyä ensin.
Kuopus, päälle 2-vuotias, on vielä liikkeiltään niin arvaamaton,
että Elli oli koko ajan varuillaan.
Toukokuussa, 4 kuukautta saapumisensa
jälkeen, Elli tuli ensimmäisen kerran kiimaan ja se heivattiin
leikattavaksi. Näin jälkikäteen ajatellen se teki Ellille monessa
mielessä tosi hyvää. Paitsi että sen hormoonit loppuivat
hyrräämästä, se myös joutui nöyrtymään. Tötterö päässä
ja kipeänä se tarvitsi meitä. Suurin muutos kissassa tapahtuikin
sen viikon aikana.
Nyt, kun kirjoitan tätä, olen samalla
seurannut lapsia ja Elliä. Ensin kaikki kolme makoilivat meidän
sängyllä. Sittemmin lapset ”maalasivat” Elliä isoilla
pensseleillä. Nyt Elli nukkuu tuossa tv-tasolla ja kuopus on
suukotteluetäisyydellä. Ei mitään jäkitystä, ei meininkiäkään
puraisemisesta. Se kehrää, nukkuu ja on rento. Se tulee, kun
kutsutaan. Se nauttii silittämisestä. Lapset rakastaa sitä.
En tiedä, tuleeko Ellistä ikinä
mitään sylikissaa, se on ehkä enemmän luonnekysymys. Myöskään
en voi Tyynen tapaan sanoa vieraille, että se ei kyllä tee mitään.
En voi olla varma. Elli edelleen säikähtää rajusti kovia ääniä
tai nopeita liikkeitä. Joskin juuri nyt esikoinen rummutta rumpuja ja
mies päräyttelee kompressorilla, eikä se ole moksiskaan. Se ei tuo tavallisten lemmikkikissojen tapaan saaliitaan näytille, vaan kuljettaa ne sillä samalla primitiivisellä himolla piiloon, jossa syö ne. (Toivottavasti syö. Muuten meillä kohtaa haisee aika pahalle.)
Tärkeintä on kuitenkin, että Elli
selviytyi. En ole mikään raivoisa eläinten puolesta puhuja. Monta kertaa, kun ihmiset keräävät nimiä pelastaakseen vaikkapa vammautuneen kissan, ajattelen, että eiköhän sen voisi vaan päästää paremmille hiirimetsille. Mutta jos sitoudun eläimeen, vaikkapa siinä vaiheessa, kun se vielä katsoo minua ruudulta, sitä sitoumusta ei pureta.
Nyt minulla ja Ellillä on tämmöinen suhde ja olen kiitollinen.
Onneksi luotin vaistooni.
Onneksi ei annettu periksi.
Minä tai Elli.
J.K Päivitän Ellin värin mustasta suklaatoffeeksi. Se on todella, todella tumman ruskea.
