"Niin pitkä on matka...

"Niin pitkä on matka ei kotihihia näy, vaan ihana enkelihihi viere-essä käy, niin ihana enkelihihi vieressä käy." lauloi Iippo tänään omissa touhuissaan. Liikutuin. Niin kuin olen liikuttunut viime päivinä jo siinä määrin, että alkoi epäilyttää. Mutta ei, ei pitäisi olla lapsia tulossa.

Minulla on maailman ihanimmat lapset. Niin kuin tietysti jokaisella äidillä on omasta mielestään. Minulla ne on silti erityisen ihania ;-)

Iippo Ilmari alias Ei kun minä oon Ville! on jo 3 vuotta ja 9 kuukautta. Se tarkoittaa sitä, että syksyllä juhlitaan 4-vuotiasta poikaa. Joka taas tarkoittaa sitä, että jos suunnitelmani toteutuu ja pääsen vuoden päästä töihin, ehtii Iippo olla hoidossa vain vuoden ennen kuin menee eskariin. Ihan älytöntä! Alan jo nyt murehtimaan, että saako hän kavereita ja pärjääkö tässä ihan hirveässä maailmassa! Kun katson esikoistani, minun sisällä palaa ylpeä liekki. Ihana, täydellinen lapsi. Kaikista housuistaan taas yli kasvanut ja myös kaikkiin housuihin liian laiha. Kasvot kuin nukella. Suuret hämmästelevät silmät. Eläytyvä suu. Hiusten karheuden tunnen kämmenessä, kun pistän silmät kiinni. T-paidan ja shortsien mukaan ruskettuneet raajat. Rakas! Niin tajuttoman ärsyttävä vastaan väittäessään. Jaksaa riehua rajattomasti. Villitä ja kiusata siskoaan. Mielikuvitus polkee tuhatta ja sataa. Tarinat ja tapahtumien kuvaileminen vilkasta. Syöminen järjen vievän hidasta. Niin äärettömän rakas. Kun katson häntä uudestaan, mietin, missä välissä? Koska hän oli se pikkuruikkuinen minun mahassani? Koska se oli, kun yritin oppia hoitamaan vauvaa? Oliko se aika oikeasti joskus?

Liisi Ketsuppi Kerttuliini Kee. Yhden vuoden ja pian 4 kuukautta päälle. Meidän pieni tyttö! Tyttö kaikessa sanan tarkoituksessa! Helmet kaulassa, rannekoru kädessä. Nilkat pyörii, kun niihin laittaa vaaleanpunaiset kengät. Silmät säihkyy ja käsi etsii äidin meikkirasiasta puuterihuiskun. Rasvaa kasvoihin pienellä sormella. Ja sitten ärähtää niin, että koko talo tärähtää! Ei mennyt joku mielen mukaan. Tai muuten vaan tuntui, että Iippo katsoi väärällä tavalla. Pian taas menevät silmät sikkaralle hymyillessä ja nenän varsi rypyille -juuri kuin minulla. Kerttulia katsoessa sydän pakahtuu kiitollisuudesta; ihana esikoispoika ja maailman suloisin tyttö! Voinko olla kiitollisempi? Keen kanssa on ollut jos vaikka mitä; kuukauden ripulia, korvakierrettä putkiin saakka, maitoallergiasta tähän 2 kuukauden yskään. Välillä on tuntunut, että voimat loppuu, mutta kummasti niitä vain päivien mukaan on annettu. Kaikella on varmasti tarkoituksensa. Ja mitä sitten? Ottaisin kaiken vaikka triplana, jos vaan silti saisin pitää tuon tättärän, joka konttaa hillitöntä vauhtia huoneesta toiseen ja kokeilee edelleen kävelyä vain huvittavana temppuna. Joka pyörittelee silmissään krokotiilinkyyneleitä ja räpsäyttää kyyneleistä kosteita silmiään kerran, pari, kun joudun komentamaan ruoan syleksimisestä. Joka ukin traktorin nähdessään meinaa lähteä lentoon ja sanoo ponnekkaasti AUTO! Lahja! Rakas!

On kuin ruosteisella sahalla avattaisi rintaa, kun ajattelee, että noista joutuisi luopumaan. Tekee tarpeeksi kipeää jo sekin, ettei näitä pieniä voi suojella kaikelta! Hilja Aaltonen on kirjoittanut aikanaan runon, josta Hannu Huhtala sävelsi laulun Esirukousten lapsi. Laulu on tosi koskettava ja on pyörinyt muutaman päivän mielessäni. Hilja Aaltonen on onnistunut pukemaan taatusi jokaisen äidin läpikäymät tunteet runoonsa. Etenkin nämä kaksi ensimmäistä säettä tulivat minulle rakkaiksi näinä muutamana päivänä, kun olen laulun tiennyt olevan olemassa:

Lapsi esirukousten,

kuule laulu hiljainen.

Puolestasi rukoillaan,

ethän koskaan unohda.

Suoraan luokse alttarin,

lausuttu on kyynelin.

Pelasta ja uudista

minun lapseni.

Lapsena kun nukahdit,

vierelläsi rukoilin.

Tämä pieni lampaani,

ota, Herra, syliisi.

Varjele ja suojele

kaikki päivät lapsuuden.

Enkelisi kulkekoon

aina kanssasi.

Se aika kesäkuusta

Tulimme illan suussa Pohjanmaalta. Reissu meni paremmin, kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Puhun lasten kannalta. Tarkemmin sanottuna Keen (Kerttuli on siis nykyään Kee, isoveljen lahja siskolle) öiden osalta. Kolmen yön mittainen reissu olisi voinut olla täysi katastrofi tällä historialla, mutta kaksi ensimmäistä yötä Kee nukkui yhdelä heräämisellä 12h ja viimeisenä yönä vähän itkeskellen, mutta silti aina rauhoittuen. Arvaatte oikein, aiheemme tänäänkin on uniongelmat ja lasten terveys.

Voisinkohan väitellä tohtoriksi pienokaisten uniongelmista? En ehkä vielä, mutta jos jolla kulla joskus on ongelmia lapsen nukkumisen kanssa, niin oikein tehokasta vertaistukea, pohdintaa syy-seuraus-suhteista ja toimivia vinkkejä pystyn kyllä antamaan.

Aivan pienenä vauvana Kee nukkui hyvin. Niin hyvin kuin imeväinen nyt nukkuu. Söi ja nukahti. Ensimmäisen kerran muistan huokailleeni hänen nukkumisen suhteen elokuussa, silloin Kee alkoi nukkua kainalossa jatkuvan syömisen takia. Eikä siitä sitten mennytkään kauan syyskuuhun, jolloin alkoi korvakierteet ja kantaminen. Kun Kerttuli heräsi yöllä itkemään korvakipua, kannoin. Kannoin, kannoin ja kannoin. Hyssytin hartiat särkien. Siihen pieni nukahti ja sain siirrettyä sitten sänkyyn, jossa hän hetken malttoi nukkua, kunnes taas heräsi kipeisiin korviin. Kannoin, kun hampaita tuli. Kannoin, kun koski mahaan. En huudattanut, koska yritin saada pysymään esikoisen unten mailla. Jossain vaiheessa tyttö kasvoi niin, etten enää jaksanut kantaa pitkiä aikoja. Silloin tulimme olohuoneeseen lukemaan hetkeksi, että kipu tai harmitus unohtui. Kun tytöllä oli pidempiä terveitä aikoja, mies piti unikoulua - pari kertaa yhteensä.

Maaliskuussa tarkastettiin taas korvat ja tarkastuksen yhteydessä uni- ja nukahtamisongelmiinkin perehtynyt korvalääkärimme vihjaisi meille vauvan vievän äitiä ja isää kuin pässiä narusta. Olimme toki miettineet sitä, ettei mikään valtava kipu lopu valojen syttymiseen tai kirjojen lukemiseen. Maaliskuussa teimme ikimuistoisen reissun Pohjanmaalle. Kerttu valvotti kaksi yötä koko talon.  Meitä ja isäntäväkeä. Silloin tuntui tosissaan, että tulemme hulluksi. Kerttuli nukahti syliin, mutta tirkisteli yhdellä silmällä viiden minuutin välein, että onhan varmasti sylissä. Kuitenkaan ei uskaltanut olla varma, etteikö johonkin koskenut. Oli ollut influenssaa, tulevia hampaita, tuli oksennustautia, räkätautia. Aina jotain. Minulle oli vihjattu maitoallergiasta, joka saattaisi oireilla vain öisin. Minä nukuin sohvalla puolitoista kuukautta, sillä minun meneminen samaan huoneeseen tuhosi viimeisetkin yöunet.

Siirsimme Keen nukkumaan isoveljen kanssa samaan huoneeseen. Sitten mies lähti viikonlopuksi reissuun. Pelkäsi öitä, koska nyt ei ollut kotona toista, joka saattaisi herätä aamulla aikaisemmin huonon yön jälkeen. Eka yö oli aika perus, toisena Kerttuli repi pelihousut. Siinä keskellä yötä minä mietin, ettei tämä voi jatkua näin. Kello on 2 ja lapsi vaatii palvelua. Painaa 10 kg, en minä jaksa! Joku valkeus iski. Tajusin, ettei isän unikoulut auta, kun lapsi on oppinut saamaan minulta kantopalvelua, lukuhetkiä ja muuta. Totesin, että nyt tai ei koskaan, minä huudatan. Rukoilin, että esikoinen saisi nukkua. Sanoin Keelle, että nyt nukutaan, on yö. Kävin pitkäkseni, otin tytön viereen ja pistin silmät kiinni. Ajattelin, ettei se yli puolta tuntia jaksa huutaa. 20 minuutin karjumisen jälkeen purin hammasta ja hoin itselleni, ettei sillä ole mitään hätää. Tyttö karjui. Hakkasi minua, sänkyä ja heitteli tyynyä. Minä rauhoittelin ja sanoin, ettei ole hätää, nyt nukutaan. Tyttö karjui niin kovasti, että aamulla silmien ympärillä oli verenpurkaumia. 50 minuutin jälkeen sisu loppui. Kerttulilta. Suu meni kiinni, syvä huokus ja pää tyynyyn. Vasta viikon päästä Kee yritti tätä uudelleen, pieni sormi osoitti kiivaasti olkkariin, mutta silloin riitti 10 minuutin huudattaminen. Sittemmin ei ole kannettu. Eikä ole pyydetty palveluja.

Seuraavalla viikolla päätin myös jättää maidon koemielessä pois. Kahden päivän jälkeen Kertulta hävisi maha (pinkeä pallo), jatkuva piereskely ja löysät kakat. Nyt kolmen viikon jälkeen meillä on  useimmiten hyviä öitä, ehkä yhdellä heräämisellä. Arki on siis normaalia yksi-vuotiaan arkea! Lääkäri totesi Kertulla suolistoperäisen maitoallergian, jonka toivotaan paranevan ennen kouluikää. Elämä tuntuu kummalliselta. Totta kai Keellä on tälläkin hetkellä hirveä yskä, mutta kun ei me jakseta enää edes huomata tuommoista "pientä" ;-)

Kuulumisia

Pitäisiköhän blogin nimi muuttaa Kerran kuussa? No, voihan Se aika kuukaudestakin olla vain kerran kuussa. Mietin, miksi tänne tulee nyt näin harvoin kirjoiteltua. Ehkä siksi, että kerron facebookissa niin paljon kuulumisiamme. Tänne ei sitten tule toistettua itseään. Toisaalta blogin nimi voisi olla myös Ihan sairasta. Tässä kuukauden aikana olemme olleet taas flunsassa, sitten yrjötaudissa ja nyt taas flunssassa. Odotan kesän onnellisia päiviä, kun olemme tietenkin ainakin kolme kuukautta yhteen kyytiin terveinä. Siis eikö se niin mene? Meneehän? Pakko mennä.

Palautin tänään viimeiset tehtävät liittyen opintoihini avoimessa yliopistossa. Olen ollut todella iloinen siitä, että aloitin opinnot syksyllä. Vaikka välillä on pitänyt vääntämällä vääntää esseetä, työllistää miestä turhan paljon lasten vahtimisella ja joku yökin stressata, olen silti saanut opinnoista älyttömästi potkua. Opintorekisteriin napsahdelleet arvosanat ovat pönkittäneet sitä minää, joka esikoisen kohdalla pelkäsi tyhmentyvänsä kotona täysin. Olen kyllä myös ylpeä itsestäni, koska kyllähän se jänskätti, miten saan yhdistettyä opinnot kotiäitiyteen. Miten siis jaksan. Terveys-ala on kiinnostanut minua aina ja tämä yhdistelmä on todella toiminut. 

Muuten viimeiset viikot olen kiertänyt itseäni johonkin (kolmenkympin? vai voiko 21-vuotias saada 30-kriisin? kriisiin. Siis semmoista kevyttä settiä, että mikä olen ja miksi olen ja mikä tämä parisuhde on ja mitä oikeastaan haluan. Luulen, että taustalla on kyllä hyvin pitkälti tämä törkeän rankka vuosi. Tämä pämähti päälle, kun olin nukkunut muutaman viikon sohvalla (siis Kertun takia, en parisuhteen) ja olin sitä myöten myös viimein nukkunut. Stressi purkautui ja ehdin ajatella. Ajattelu ei siis sovi minulle. Panta on kuitenkin vähän löystynyt ja eiköhän se tästä kesäkuun alkuun jo asetu.

Päivitetään nyt sitten muunkin perheen kuulumiset. Mies sai tarpeekseen vuorotyöstä, sai uuden työpaikan ja pääsee viimein kokeilemaan asiakaspalvelun ihanuuden. Minulla on myyntityöstä kolmen kesän kokemus, enkä kaipaa niitä hikisiä keski-ikäisiä miehiä vinkumaan minua mukaansa Tenon kalareissuille. Tosin ne tuskin eivät enää vinkuisi tätä 10 vuotta vanhempaa äiti-ihmistä. Ja tuskin ne vinkuu miestäkään, mutta kuitenkin. Siis toivottavasti eivät vingu. Miestä. No. Työpaikan muutos kuitenkin vaikuttaa aika paljon meidän perhe-elämään. Minä ja lapset ollaan tästä lähtien aina päivät keskenämme eikä meillä ole autoa käytössä. Yritämme selvitä. Toisaalta meillä on pitkästä aikaa mahdollisuus harrastaa iltaisin, säännöllisesti. Miehelle ei varmaan muuta sitten kuulukaan. 

Esikoinen on 3 vuotta ja 7 kuukautta. Pahin uhma on laantunut, mutta pitää päivittäin jostain aina vääntää. Touhua ja mielikuvitusta riittää. Päivän aikana poika ehtii kyntää pellot, tehdä keittiöremontin, maalata kymmenen kertaa, soittaa rumpuja, haravoida pihan, auttaa äitiä ja paljon muuta. Mietin, mitä uusia taitoja Iippo on oppinut. Värittämään ja maalaamaan tarkemmin. Soittamaan peruskomppia pieniä pätkiä. Kirjoittamaan koneella pieniä sanoja. Tekemään yleensäkin kaikkea entistä paremmin, tarkemmin ja huolellisemmin. Jopa keskittymistä on alkanut löytyä!

Kuopus on yhden vuoden ja yhden kuukauden. Hän kiipeilee joka paikkaan. Puhuu entistä enemmän omaa kieltään. Tekee pissin ja kakan pottaan pari kertaa päivässä. Syö ja juo itse. Näpertää kaikenlaista. Seisoo vasten tukea ja liikkuu siinä. Kävelee jo hienosti taluttaen. Me mennään nöyrästi se tosiasia repussa, että lähes 3 kuukautta limaa korvissa on vähän hidastanut tahtia, mutta kyllä täältä tullaan. Tullaan, tullaan. Kunhan saataisi nukkua! Olen pian pari kuukautta nukkunut lähes poikkeuksetta sohvalla. Ihan älytöntä. Mutta kun se menee jota kuinkin näin: Kerttuli nukahtaa. Ei ole väliä, kumpi vie, hän nukahtaa. Nukkuu jopa ihan hyvin. A-P voi mennä nukkumaan, ei mitään hätää. (Kee nukkuu siis omassa sängyssä) Mutta jos minä menen makkariin. Menee 5 minuuttia, ja alkaa ähellys. Siitä 5-10 minuuttia ja tyttöä on joko hyssyteltävä koko ajan tai otettava väliin. Jos se tulee väliin, se hetken simahtaa ja sitten... pienet kädet löytää äidin kasvot... tap, tap, tap - löytyy äidin hiukset... HIUKSET??? Pienet kädet repii innokkaasti hiuksia, tämä on siis ÄITI! Ja siinäpä se yö sitten. Alkaa leikkiminen, kikattelu, pölötys. Parhaillaan yhdestä aamu neljään olemme odottaneet rauhoittumista. Siksi minä nukun sohvalla. Silloin ainakin kaikki nukkuu.

 

Ja Tyyne. Tyyne elää taas sitä mukavaa vaihetta. Jos se saisi päättää, se istuisi koko ajan oven raossa. Ei kokonaan sisällä (ei voi haistaa ulkoilman tapahtumia), eikä kokonaan ulkona (koska siellä on vähän koleaa tassuille). Aamuisin se tulee saunasta tänne tupaan, jossa kaksi pientä lähtee välittömästi konttaamaan letkassa sen perässä joka paikkaan. Tahmaiset kädet silittää. Silloin se hengittää rauhallisesti sisään-ulos ja marssii pihalle loppupäiväksi. Olipa miten koleaa tahansa.