"Niin pitkä on matka...

"Niin pitkä on matka ei kotihihia näy, vaan ihana enkelihihi viere-essä käy, niin ihana enkelihihi vieressä käy." lauloi Iippo tänään omissa touhuissaan. Liikutuin. Niin kuin olen liikuttunut viime päivinä jo siinä määrin, että alkoi epäilyttää. Mutta ei, ei pitäisi olla lapsia tulossa.

Minulla on maailman ihanimmat lapset. Niin kuin tietysti jokaisella äidillä on omasta mielestään. Minulla ne on silti erityisen ihania ;-)

Iippo Ilmari alias Ei kun minä oon Ville! on jo 3 vuotta ja 9 kuukautta. Se tarkoittaa sitä, että syksyllä juhlitaan 4-vuotiasta poikaa. Joka taas tarkoittaa sitä, että jos suunnitelmani toteutuu ja pääsen vuoden päästä töihin, ehtii Iippo olla hoidossa vain vuoden ennen kuin menee eskariin. Ihan älytöntä! Alan jo nyt murehtimaan, että saako hän kavereita ja pärjääkö tässä ihan hirveässä maailmassa! Kun katson esikoistani, minun sisällä palaa ylpeä liekki. Ihana, täydellinen lapsi. Kaikista housuistaan taas yli kasvanut ja myös kaikkiin housuihin liian laiha. Kasvot kuin nukella. Suuret hämmästelevät silmät. Eläytyvä suu. Hiusten karheuden tunnen kämmenessä, kun pistän silmät kiinni. T-paidan ja shortsien mukaan ruskettuneet raajat. Rakas! Niin tajuttoman ärsyttävä vastaan väittäessään. Jaksaa riehua rajattomasti. Villitä ja kiusata siskoaan. Mielikuvitus polkee tuhatta ja sataa. Tarinat ja tapahtumien kuvaileminen vilkasta. Syöminen järjen vievän hidasta. Niin äärettömän rakas. Kun katson häntä uudestaan, mietin, missä välissä? Koska hän oli se pikkuruikkuinen minun mahassani? Koska se oli, kun yritin oppia hoitamaan vauvaa? Oliko se aika oikeasti joskus?

Liisi Ketsuppi Kerttuliini Kee. Yhden vuoden ja pian 4 kuukautta päälle. Meidän pieni tyttö! Tyttö kaikessa sanan tarkoituksessa! Helmet kaulassa, rannekoru kädessä. Nilkat pyörii, kun niihin laittaa vaaleanpunaiset kengät. Silmät säihkyy ja käsi etsii äidin meikkirasiasta puuterihuiskun. Rasvaa kasvoihin pienellä sormella. Ja sitten ärähtää niin, että koko talo tärähtää! Ei mennyt joku mielen mukaan. Tai muuten vaan tuntui, että Iippo katsoi väärällä tavalla. Pian taas menevät silmät sikkaralle hymyillessä ja nenän varsi rypyille -juuri kuin minulla. Kerttulia katsoessa sydän pakahtuu kiitollisuudesta; ihana esikoispoika ja maailman suloisin tyttö! Voinko olla kiitollisempi? Keen kanssa on ollut jos vaikka mitä; kuukauden ripulia, korvakierrettä putkiin saakka, maitoallergiasta tähän 2 kuukauden yskään. Välillä on tuntunut, että voimat loppuu, mutta kummasti niitä vain päivien mukaan on annettu. Kaikella on varmasti tarkoituksensa. Ja mitä sitten? Ottaisin kaiken vaikka triplana, jos vaan silti saisin pitää tuon tättärän, joka konttaa hillitöntä vauhtia huoneesta toiseen ja kokeilee edelleen kävelyä vain huvittavana temppuna. Joka pyörittelee silmissään krokotiilinkyyneleitä ja räpsäyttää kyyneleistä kosteita silmiään kerran, pari, kun joudun komentamaan ruoan syleksimisestä. Joka ukin traktorin nähdessään meinaa lähteä lentoon ja sanoo ponnekkaasti AUTO! Lahja! Rakas!

On kuin ruosteisella sahalla avattaisi rintaa, kun ajattelee, että noista joutuisi luopumaan. Tekee tarpeeksi kipeää jo sekin, ettei näitä pieniä voi suojella kaikelta! Hilja Aaltonen on kirjoittanut aikanaan runon, josta Hannu Huhtala sävelsi laulun Esirukousten lapsi. Laulu on tosi koskettava ja on pyörinyt muutaman päivän mielessäni. Hilja Aaltonen on onnistunut pukemaan taatusi jokaisen äidin läpikäymät tunteet runoonsa. Etenkin nämä kaksi ensimmäistä säettä tulivat minulle rakkaiksi näinä muutamana päivänä, kun olen laulun tiennyt olevan olemassa:

Lapsi esirukousten,

kuule laulu hiljainen.

Puolestasi rukoillaan,

ethän koskaan unohda.

Suoraan luokse alttarin,

lausuttu on kyynelin.

Pelasta ja uudista

minun lapseni.

Lapsena kun nukahdit,

vierelläsi rukoilin.

Tämä pieni lampaani,

ota, Herra, syliisi.

Varjele ja suojele

kaikki päivät lapsuuden.

Enkelisi kulkekoon

aina kanssasi.