Nuohoaja

Minulla on keskiviikkoisin yksi vapaatunti keskellä päivää. Vapaatunti se nyt ei yleensäkään luonnollisesti ole, vaan yleensä se muodostuu yhdeksi niistä "kolmesta" tunnista, jotka meille opettajille maksetaan ylimääräistä per viikko tuntien suunnittelusta, yhteydenpidosta ym. oppituntien ulkopuolella tehdystä työstä. Tänäänkin minulla oli kovat tavoitteet saada jatkettua arviointia. (Josta sivun mennen sanottakoon kaikille niille, jotka hauskan leikkimielisesti vitsailevat opettajien heittelevän arvosanat nopalla: ei kannata tulla päästelemään noita keveitä huumorikevennyksiä lähiviikkoina, ainakaan minulle.) Kuitenkin tunti meni johonkin paljon tarpeellisempaan, rupatteluun.

Olen väsynyt. Paitsi että meillä on kotona päällä remontti, eli olen enemmän Iippon kanssa kaksin, ja paitsi että Iippo valvottaa taas öisin ja paitsi että tässä vaiheessa lukuvuotta väsymys alkaa vaan iskeä ja nyt olemme vastuussa myös joulujuhlasta, joten normaalin todistusstressin lisäksi on joulujuhlastressi, olen siis myös raskaana. Olen siis väsynyt. Oikeastaan, voisin sanoa olevani piipussa. Eilen aloin itkeä kun Iippo pissi lattialle. Tänään itkin kaikesta muustakin. Lopuksi itkin sitä, että itken enkä edes aina ymmärrä miksi itken.

Niinpä se "vapaatunti" muuttuikin vapaatunniksi, erittäin tarpeelliseksi rupatteluhetkeksi työkaverin kanssa. (En nyt sentään alkanut siinä hetkessä itkeä sitä tosiasiaa, että hänestäkin pitää erota uuden vuoden puolella.) No, mistä sitten rupattelimme?

Väsymyksestä.

Työkaveri (oikeastaan työystävä, jolla on lapset harrastusiässä) pohti, että missä on se aika, kun saa vain olla sohvalla ja lukea lehteä. Minä, jonka lasta ei vielä tarvitse kuskata harrastuksiinsa, en osannut vastata, koska sitä hetkeä ei ole näkynyt meilläkään vähään aikaan. Kuinka paljon molemmat meistä kaipasivatkaan sitä, rauhoittumista.

Joku viikko sitten töissä pohdimme, joko jouluvalot saa laittaa. Tuska valojen laittamiseen oli kova, koska tämä loka-marraskuu on niin pimeää, märkää, pimeää, synkkää, pimeää. Mitään ei voi tehdä, minnekään ei voi mennä. Eräs viisas nainen totesi tähän kaikkeen marinaan, että hänen mielestä tämä pimeys on hyvä. Että eikö sen voi ottaa luonnon muistutuksena siitä, että aina ei tarvitse mennä ja tehdä, voi vaan rauhoittua sinne omaan pesään. Ja että ne KAAMOSvalot voi laittaa mieltä nostattamaan koska haluaa. Minä olin ottavinani tästä onkeeni. Siis muutakin kuin sen, että laitoin kaamosvalot samana iltana.

Miksi sitten olen piipussa kuin nuohoaja?

En tiedä. Naisen, vai onko se nyt sitten enemmän äidin, kuuluisan logiikan takia varmaan. Että kun meno perheessä alkaa tiukentua, annetaan ensimmäisenä periksi omista harrastuksista, omasta ajasta. Se oikein perinteinen uhrautumisen armolahja, joka laskeutuu yllemme samassa hetkessä, kun lapsi syntyy. Ehkä se valtaa kohdun. Eli juuri silloin, kun eniten tarvitsisi mennä tuulettumaan, toteaa, että nyt pitää venyä, nyt pitää vaan tsempata tämä vaihe. Lopputulemana se, että nauraa kyyneleet valuen, kun lapsi sanoo kissalle: "Mene hepan kuuseen!" koska nauraminenkin väsyttää.

Minun suuri ongelma on se, että se minun "oma aika" josta eniten nauttisin, olisi piirtämistä, maalaamista, sahaamista ja kaikkea luovuutta vaativaa. Väsyneenä ne kanavat ovat tukossa ja se kolmen tunnin hartiat korvissa herra Hakkaraisen suurennoksen ähertäminen tulee pettävän helposti vaihdettua puolen tunnin saunomiseen. "Onhan siellä saunassa hiljaista ja lämmintä, kyllä se rentouttaa.". Tällä hetkellä molemmat meistä (oman ajan vähyys ei tietenkään ole pelkästään minun ongelma, kyllä siitä tasan kärsii mieskin) tekee lisäksi karmean kipeitä kompromisseja. Eli pistämme vaakakuppiin asioita, joita haluaisin tehdä ja asioita joita pitäisi tehdä. Siinä hetken puntaroitua minä lähden lenkille etten paisu, vaikka oikeasti saisin enemmän siitä hartiat korvissa ähertämisestä. Mies pohtii, vähentääkö vuoden vaihteessa pelaamista vai soittamista.

Kahden vuoden päästä meillä on toivottavasti 2- ja 4-vuotiaat lapset, mutta toivottavasti lapsille on myös täysjärkiset vanhemmat. Remontoidussa talossa, odottamassa sitä hetkeä, että pääsemme aloittamaan sen harrastuksiin kuskaamisen.

Siitä työkaverin kanssa rupattelusta vielä; hänen ruuhkavuotensa päättyvät ehkä kun hän on 49-vuotias, minun 46-vuotiaana. Eihän tässä nyt kauaakaan ole, ei edes 20 vuotta.