Raskausaikana minun jo normaalistikin yliviritteinen herkkyys saa aivan uudet mittasuhteet. Enkä tarkoita nyt ainoastaan sitä jatkuvaa vollotusta jokaiselle ohjelmalle, valokuvalle ja muistolle.
Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen alkaa ensin ns. valveunet. Autolla ajaessa näen ajavani lapsi kyydissä kanavaan ja paniikissa mietin, kuinka pääsemme autosta pois. Iltaisin itkin parin viikon ajan lohduttomasti Iippoa nukuttaessani, koska olin varma, että jompi kumpi meistä kuolee lähiaikoina. (Iippoa odottaessani itkin muutaman päivän sitä, miten tulen varmasti unohtamaan ja laiminlyömään Tyyneä vauvan synnyttyä. God bless America ja A-Pta minun raskausaikana.)
Nyt olen sitten laskeskellut todennäköisyyksiä sille, että kuolen synnytykseen. Ihan yleistilassakin saan itseni alta minuutin itkemään lohduttomasti ajatuksella, että kuolisin. Nimenomaan, että minä kuolisin - lapset unohtavat minut, mies ottaa uuden ja näin pois päin. Uskomattoman itsekästä ja niin perinteistä minulle. No, tässä tilassa, jossa ollaan aivottomia ihan tieteellisestikin, tämäkin menee täysin överiksi. Tai siis meni jo hyvä tovi sitten.
Lauantai-ilta, lapsi nukkumassa, syöty hyvin, katsottu leffaa, kahden keskistä aikaa ja meidän makkarissa käydään intiimisä kanssakäymistä.
Puheen muodossa.
"Puhutaanko, mitä sä haluat minun tietävän jos kuolet äkillisesti?"
Tänään luin, että nuori perheenisä kuoli autokolarissa.
Onko se nyt kuitenkaan niin tyhmää käydä näitä keskusteluja.
Ei.
Ellei se sitten tapahdu sillä tasolla, että vaimo kyylää miehen sanamuotoja kuulostellen, odottaako se loppujen lopuksi KUITENKIN, että minä kuolen ja saa huokaista jonkun helpomman kanssa.
2 kommenttia:
Aika hyvä kirjoituksen aihe sinulla. Ei tietenkään ole tyhmää käydä niitä keskusteluja, kun vaan ei jää niihin rypemään. Aihe on vaan niin hankala että usein se sivutaan sillä, että elämä heittelee yllätyksiä eikä kaikkeen voi varautua.
Vuosi sitten joulukuussa yksi läheiseni - oma äitini - sai massiivisen aivoinfarktin alle kuusikymppisenä ja kaikkien muiden halvaantumis- ja neurologiaoireiden lisäksi menetti kyvyn puhua. Tai puhetta kyllä tulee, mutta siitä ymmärtää vain pienen pienen murto-osan. No, ei siitä sen enempää, vuosi on kulunut ja onneksi kommunikointikeinoja on muitakin kuin puhe. Säälissä ei piehtaroi kukaan ja niillä eväillä mennään eteenpäin mitä tällä hetkellä on.
Mutta.
Viime keväänä kun laitoin silmät kiinni iltaisin, alkoikin unen sijaan minun päässäni valtaisa vipinä. Hurjat aatokset ja karmeat uhkakuvat pyöri kaaoksena. Siinä ei paljoa ollut elämää vaan pelkoa. No, siitä on päästy, elämä tasaantunut mallilleen ja elämänilokin löytynyt itse kullekin.
Taas mutta.
Jotain se sai aikaiseksi. Meilläpä puhuttiin. Minä omasta halustani, toinen aluksi pitkin hampain pakosta ja yrmistellen. Vaan nytpä on mielipiteet tiedossa puolin ja toisin. Vaihtoehtoja siihen jos toiselle jotain vakavaa tapahtuu, mietitty kotihoidot ja laitoshoidot, kerrottu ääneen molempien suulla hyvän elämänlaadun käsitteet ja sekin, mitä toivoisi jos itseä ei enää ole. Kerrottu myös muuta sellaista, jonka haluaa toisten tietävän siltä varalta jos joku päivä ei pystykään sanomaan.
Ja ratkaisu oli oikea sillä se kevensi mieltä.
Vaatii muuten ilmeisesti jonkuntyyppisen, joko iloisen tai surullisen, myllerryksen elämään joka alkaa kääntelyttää asioita pään sisällä eri kanteilta.
Tärkeintähan kuitenkin on kyetä nauttimaan elämästä ja olla läsnä hetkessä. Ilonhippusia jokaiseen hetkeesi!
Kiitos kommentista! Luulenpa, että on liian paljon perheitä ja parisuhteita, joissa näistä asioista ei ole puhuttu koska a) ei ole tullut mieleenkään ja b) siitä on niin vaikea puhua ja c) ei haluta edes ajatella sitä vaihtoehtoa.
Minusta tuntuu, että meilläkin jäi vielä paljon juteltavaa - nyt tuntui ajankohtaiselta se, että tietää, mitä toinen haluaa lasten kannalta tapahtuvan ja miten toivoisi elämän jatkuvan. Samalla tavalla pitäisi käydä läpi myös ne mahdollisuudet, että toinen sairastuu ja niin edelleen.
MELKEIN pistäisin pääni pantiksi siitä, että nämä keskustelut aloittaa useimmiten nainen - meillä päässä pyörii kaikkea tämmöistä.
Lähetä kommentti