Tena-ladyt kehiin

Tiedättehän kaikki ne jutut siitä, ettei synnytyksen jälkeen saa tehdä vatsalihaksia eikä juosta puoleen vuoteen? Juuri ne jutut meinasivat tehdä minut hulluksi tässä jo ennen synnytystä ja etenkin sen jälkeen.

Olen liikkujana juuri se adhd, joka ei jaksa keskittyä mihinkään puurtamiseen. Tarvitsen äksöniä. Kyllästyn helposti. Haluan hikeä ilman verta ja kyyneleitä. Haluan juosta.

Tänään jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi, ettei näe mitään syytä, mikä estäisi minua juoksemasta. Saman tien. Tänä iltana. Tai tekemästä vatsalihaksia. Voi JEEEEEEE!

Tässä illassa on yksi este nimeltä iltavuoro, mutta ehkä jo aamulla... Ai khän not weit!

Päivien täytettä

Voi, kun välillä tuntuu, ettei päivät kulje millään ja silti tännekään ei muka ehdi päivittää mitään. Sitä se kuitenkin on. Päivät menee vauvaa hoitaen ja esikoista viihdyttäen. Blogin päivittäminen kestää kuitenkin tovin, ja niin katkeamatonta hetkeä on hankala saada irti. Nytkin Kerttuli pötkyilee tuossa vieressä, tuhisten siihen malliin kiihtyvästi, että piste tekstille voi tulla koska vaan. Iippo puolestaan leikkii mehupurkilla ja tarvitsee koko ajan apua korkin pyörittämisessä. Tällä hetkellä vauvalla ei ole vielä mitään muuta rytmiä kuin se, että yöllä nukutaan enemmän ja päivällä vähemmän. Senkään puolesta ei ole niitä katkeamattomia hetkiä.

Olen reippaasti päättänyt, etten jää kotiin tylsistymään, vaikka kahden ipanan kanssa lähteminen haastavampaa onkin. Lähdemme siis usein aamuisin vaikkapa leikkipuistoon. Vaunut peräkonttiin ja menoksi. Käymme kaupoilla. Ukkilamummolassa. Vaellamme synkässä metsässä etsimässä muurahaisen pesiä. Nyt tuleville viikoille on kyllä siunaantunut ihan oikeaakin ohjelmaa ja aika tuskin ehtii käymään pitkäksi. Yläkerran vierashuone uhkaa valmistua, ihanaa! Tapetoinnin seuraamisen lisäksi aiomme käydä moikkaamassa Iippon hoitokavereita, ottaa vastaan kolmena päivänä minun opiskelukavereita yökylään asti, nähdä työkavereita, oppilaita, käydä sirkuksessa ja siivota sekä leipoa ja lopuksi viettää Kerttulin siunaamisjuhlaa meillä kotona.

Lisäksi minä yritän vähentää karkin syömistä. Se on ehkä se isoin haaste. Huokaus.

Tämän tekstin kirjoittamisen aikana olen vasemmalla kädellä viihdyttänyt lelulla Kerttulia, pyyhkinyt puklua, ottanut Kerttulin syliin, toistanut sen kymmenen esikoisen toivomaa repliikkiä ja miettinyt, mitä laitan iltapalaksi. Että se siitä katkeamattomasta hetkestä.

On semmoisia elämän täyteisiä nämä päivät.
Ja jotenkin ilman punaista lankaa jääviä nämä päivitykset.

Kerttuli yhden kuukauden!

Aika kuukauden verran ei ole varmasti ikinä koskaan mennyt näin nopeasti! Varsinkaan Iippo ei kasvanut kuukautta näin pikaisesti, ne päivät ja illat olivat pitkiä - öistä puhumattakaan. Tässä pientä vauvaa ja uhmaikäistä pyöritellessä on käynyt kerran jos toisenkin mielessä, että miten ihmeessä sitä hajoili sen yhden vauvan kanssa? Iippo oli vielä niin helppo vauva, tyytyväinen kaikkeen ja viihtyi aikoja yksinkin (siis oli mahdollista tehdä kotitöitä ja käydä kuntosalilla kun hän viihtyi mukana turvakaukalossa istuskellen) - Kerttuli taas on hyvin tietoinen oikeuksistaan ja on suoraan sanoen aika viihdytettävä pakkaus. Silti tuntuu, ettei tuosta yhdestä vauvasta tietäisi mitään, uhman kanssa taiteillessa tässä hermo venyy ja värisee.

Kai se oli ensimmäisellä kerralla se uutuus. Kaikkea jännitti ja stressasi. Olin silloin vielä isyysloman päätyttyä niin kipeä, etten päässyt sohvalta itse ylös. Nyt olen kipitellyt pitkiä kävelylenkkejä jo toisesta viikosta asti, juoksuaskeleita meinaa jalat väkisin ottaa, vaikka puoli vuotta pitäisi vielä malttaa. Jos Kerttuli kilahtaa (mitä tapahtuu noin 5 kertaa päivässä) ei ihan heti ole itsekin itkemässä vaan osaa ottaa maailman stressaavimman äänen rennommin. Todennäköisesti vauvakin rauhoittu rauhallisessa sylissä nopeammin.

Mitä sitten tulee tuohon uhmaan niin...

Me vanhemmat opettelemme sisäistämään uhman paitsi itsenäistymisenä myös turvattomuuden tunteena, jolloin sitä on helpompi ymmärtää ja ottaa vastaan. Tai ymmärtäisin näin, että turvattomuus lisää uhmailua.

...eli harjoitellaan vielä. Uhman vastaanottamista rennommin. Ehkä sekin onnistuu toisella kertaa helpommin?