Aika kuukauden verran ei ole varmasti ikinä koskaan mennyt näin nopeasti! Varsinkaan Iippo ei kasvanut kuukautta näin pikaisesti, ne päivät ja illat olivat pitkiä - öistä puhumattakaan. Tässä pientä vauvaa ja uhmaikäistä pyöritellessä on käynyt kerran jos toisenkin mielessä, että miten ihmeessä sitä hajoili sen yhden vauvan kanssa? Iippo oli vielä niin helppo vauva, tyytyväinen kaikkeen ja viihtyi aikoja yksinkin (siis oli mahdollista tehdä kotitöitä ja käydä kuntosalilla kun hän viihtyi mukana turvakaukalossa istuskellen) - Kerttuli taas on hyvin tietoinen oikeuksistaan ja on suoraan sanoen aika viihdytettävä pakkaus. Silti tuntuu, ettei tuosta yhdestä vauvasta tietäisi mitään, uhman kanssa taiteillessa tässä hermo venyy ja värisee.
Kai se oli ensimmäisellä kerralla se uutuus. Kaikkea jännitti ja stressasi. Olin silloin vielä isyysloman päätyttyä niin kipeä, etten päässyt sohvalta itse ylös. Nyt olen kipitellyt pitkiä kävelylenkkejä jo toisesta viikosta asti, juoksuaskeleita meinaa jalat väkisin ottaa, vaikka puoli vuotta pitäisi vielä malttaa. Jos Kerttuli kilahtaa (mitä tapahtuu noin 5 kertaa päivässä) ei ihan heti ole itsekin itkemässä vaan osaa ottaa maailman stressaavimman äänen rennommin. Todennäköisesti vauvakin rauhoittu rauhallisessa sylissä nopeammin.
Mitä sitten tulee tuohon uhmaan niin...
Me vanhemmat opettelemme sisäistämään uhman paitsi itsenäistymisenä myös turvattomuuden tunteena, jolloin sitä on helpompi ymmärtää ja ottaa vastaan. Tai ymmärtäisin näin, että turvattomuus lisää uhmailua.
...eli harjoitellaan vielä. Uhman vastaanottamista rennommin. Ehkä sekin onnistuu toisella kertaa helpommin?
Kai se oli ensimmäisellä kerralla se uutuus. Kaikkea jännitti ja stressasi. Olin silloin vielä isyysloman päätyttyä niin kipeä, etten päässyt sohvalta itse ylös. Nyt olen kipitellyt pitkiä kävelylenkkejä jo toisesta viikosta asti, juoksuaskeleita meinaa jalat väkisin ottaa, vaikka puoli vuotta pitäisi vielä malttaa. Jos Kerttuli kilahtaa (mitä tapahtuu noin 5 kertaa päivässä) ei ihan heti ole itsekin itkemässä vaan osaa ottaa maailman stressaavimman äänen rennommin. Todennäköisesti vauvakin rauhoittu rauhallisessa sylissä nopeammin.
Mitä sitten tulee tuohon uhmaan niin...
Me vanhemmat opettelemme sisäistämään uhman paitsi itsenäistymisenä myös turvattomuuden tunteena, jolloin sitä on helpompi ymmärtää ja ottaa vastaan. Tai ymmärtäisin näin, että turvattomuus lisää uhmailua.
...eli harjoitellaan vielä. Uhman vastaanottamista rennommin. Ehkä sekin onnistuu toisella kertaa helpommin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti