Tämä kevät on ollut meillä aivan käsittämätöntä vääntöä esikoisen kanssa. On uskomatonta, mikä muutos lapsessa voi tapahtua uhman myötä. Totta kai siellä on se sama ihana ja aivan yhtälailla rakas lapsi, mutta olkapäälle on kyllä ilmestynyt pikkuinen jakkara, johon vihtahousu-vanha-aatun on hyvä välillä istahtaa kuiskailemaan päättömyyksiä.
Välillä omat keinot tuntuu niin rajallisilta, puutteellisilta. Ettei niitä edes ole. Väsyneenä ne ovat mielikuvituksettomia ja todella huonosti hedelmääkantavia. Monta kertaa kaipaisi vertaistukea joltakin Kapinoivien Taaperoiden Vanhemmat Ry:ltä. Ideoita. Toimineita keinoja.
Monet illat olen sängyssä huokaissut miettien, miten olisin voinut onnistua paremmin, miten ensi kerralla yritän toimia samassa tilanteessa. Miten pysyn aikuisen tasolla silloin, kun parivuotias ei tottele mitään ja juoksee arestista hokien suureen ääneen KAKKA!KAKKA!KAKKA!KAKKA!KAKKA! ja kyllä on ratkiriemukasta. Lapsella. On mietitty yksin ja yhdessä. Kokeiltu. Pysytty johdonmukaisina. Todettu, ettei toimi. Ettei tuon ikäisen kanssa missään ole mitään järkeä, ihan kirjaimellisesti. On aivan turha uhkailla tai kiristää tai lahjoa jollain, koska sen jonkun menettäminen tai saaminen unohtuu samoin tein. Parhaissa tapauksissa ipana on pahojaan tehdessään samalla huutanut, että "Vie vaan mut pitkään alestiin!" tai "Ei talttekaan saaha kalkkeja!"
Kädet ristiin. Sillä viisaudella kai tässä mennään. Ja sillä pienellä hiljaisella uskomuksella, että onpa edes yrittänyt puuttua. Ja sillä valtavalla rakkaudella, mikä puristaa sydäntä taas niin armottomasti. Yhden pienen pojan äidin yrittää sairaus viedä pois kokonaan.
Välillä omat keinot tuntuu niin rajallisilta, puutteellisilta. Ettei niitä edes ole. Väsyneenä ne ovat mielikuvituksettomia ja todella huonosti hedelmääkantavia. Monta kertaa kaipaisi vertaistukea joltakin Kapinoivien Taaperoiden Vanhemmat Ry:ltä. Ideoita. Toimineita keinoja.
Monet illat olen sängyssä huokaissut miettien, miten olisin voinut onnistua paremmin, miten ensi kerralla yritän toimia samassa tilanteessa. Miten pysyn aikuisen tasolla silloin, kun parivuotias ei tottele mitään ja juoksee arestista hokien suureen ääneen KAKKA!KAKKA!KAKKA!KAKKA!KAKKA! ja kyllä on ratkiriemukasta. Lapsella. On mietitty yksin ja yhdessä. Kokeiltu. Pysytty johdonmukaisina. Todettu, ettei toimi. Ettei tuon ikäisen kanssa missään ole mitään järkeä, ihan kirjaimellisesti. On aivan turha uhkailla tai kiristää tai lahjoa jollain, koska sen jonkun menettäminen tai saaminen unohtuu samoin tein. Parhaissa tapauksissa ipana on pahojaan tehdessään samalla huutanut, että "Vie vaan mut pitkään alestiin!" tai "Ei talttekaan saaha kalkkeja!"
Kädet ristiin. Sillä viisaudella kai tässä mennään. Ja sillä pienellä hiljaisella uskomuksella, että onpa edes yrittänyt puuttua. Ja sillä valtavalla rakkaudella, mikä puristaa sydäntä taas niin armottomasti. Yhden pienen pojan äidin yrittää sairaus viedä pois kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti