Kun olin 6-vuotias, meille ostettiin ensimmäinen hevonen. Asiantuntemuksella, että hevosella oli nätit silmät. No, kyllä siinä oli ehkä vähän huijauksenkin makua. Joka tapauksessa saimme hevosen, joka pelkäsi kaikkea alkaen tuulesta. Joka oli jäänyt varsana melkein rekan alle. Jonka kärryihin pääsi joka juoksi kovemmin kuin hevonen ja jonka selässä isä näytti Lucky Lukelta hevon noustua takajaloilleen. Silti siitä tuli niin rakas. Keltainen ja punainen muovisuka.
Yläkoulun yhdeksännellä isä päätti tehdä taktisen ja hommata meille eli minulle uuden hevosen. (Se edellinen pääsi makkarahyllyyn muutaman vuoden jälkeen.) Eipä juoksentele teini kylillä kun on polle pihassa. Tehokasta. Aion harkita samaa 13 vuoden päästä. Viimeistään. Tällä kertaa siellä hevon katsastusreissulla oli mukana Aina Valppaastakin tuttu Johanna. Monenlaista kopukkaa ja isäntää. Ja sitten ne kaikista parhaimmat - isäntä ja hevonen. Suomenhevonen. Rakas ukko-Ralleri! Työhevonen, jonka ensimmäisillä ratsastuskerroilla antoi ymmärtää, ettei tytön heitukan heiluminen selässä tunnu missään. Ja vanha hevosmies, joka nauroi :"Höh höh höö... sitä pittää komentoo!" Se hevonen oli tähän astisen elämäni hevonen, niin pissipää välillä ja sitten kuitenkin se halaava jättiläinen... Jonka selkään saattoi koska vaan kiivetä vaikka vain makailemaan.
Nämä isot eläimet hengittivät isoilla sieraimillaan lämmintä ilmaa minun poskelle. Osa siitä hengestä meni pakostakin suoraan jonnekin sieluni viereiseen soppeen, koska rakkaus hevosiin ei häviä koskaan. Maalle muutosta saakka olen nähnyt hevosen aitauksen tuossa talon takana, portinkin paikka on selvä. Tallista nyt ei tarvitse edes puhua - osa ensimmäisen hevosemme karsinasta on edelleen pystyssä... Mutta ihan vakavissani en ole vielä hevosta ajatellut ottaa omaksi, koska muistan vielä sen työmäärän. Lisäksi isossa eläimessä on isot huoletkin.
Pienet lapset, mahdollinen työ tulevina vuosina ja hevonen - vielä ei minun resurssit riitä. Pitää opetella arki sujuvaksi ensin. Ja sitten saada jotenkin peruttua se suusta päässyt hölmöys, jonka mukaan mies saa kuskata minut lähimpään hoitokotiin kun alan horista hevosista.
Mutta. Minä ratsastan silti. Viikko sitten ja lauantaina todennäköisesti taas. Onneksi on olemassa ihania ihmisiä (ja hevosia), joiden avulla se kavioiden tömistys siellä sielun naapurihuoneessa saa vain jatkua. Enkä edes muista, koska minulla on joku asia näin kovasti mielessä pyörinytkään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti