20 päivää myöhemmin

Voisin purskauttaa uudelleen, koska aiemmasta kirjoituksesta on mennyt 20 päivää ja meillä sairastetaan edelleen. Iippo selvisi kolmannen uusimisen jälkeen, Kerttulilla on nyt menossa se kolmas ja minulla toinen. Jossain välissä sanoin miehelle, että jotenkin tähänkin vaan alkaa tottua, että yöllä herää, nousee ylös ja hyssyttää. Tunnin vaikka. Ettei se ota niin paljon pannuun. Nooo... influenssakautta odotellessa.

Kerttuli on myös keksinyt nyt uuden jutun. Se kuuluu niin, että "Äiti on armain päällä maan. Äiti ei voi olla eri huoneessa. Myöskään, kun olen nukahtanut.". Kun tämä alkoi, muistin saman jutun Iippolta.


On oikeastaan melkein huvittavaa, että näitä jo unohdettuja asioita tulee aina sitä mukaa mieleen. Ne oli nimittäin niitä kausia, kun ajatteli, että jääköhän tämä lapsi ainoaksi :-D

Purskautus

Olen viikon valvonut öitä. Paijannut, hoivannut, hyssyttänyt. Ennen kaikkea kantanut hartiat pinkeänä. Lykkinyt antibioottia ja kuunnellut itkua. Kiukuttelua. Pyyhkinyt räkää niin, että mikään ei tunnu enää missään. Onko räkä tosiaan joskus ällöttänyt??

Odottanut iltaa, että saisin huokaista. Todennut, etten saa huokaista. Hyssyttänyt. Kantanut lisää. Nukuttanut uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Kuunnellut, kun toinen yrittää nukuttaa, mennyt turhautuneena jatkamaan. Ollut tuttina joka välissä. Ymmärtänyt ja jaksanut.

Nyt väsyttää taas niin paljon, että haaveilen lomasta, jossa olisimme yksin. Minä ja itse. Pari yötä, pari päivää - aikaa vain itselle. Tietäen, että ikävöisin lapsia jo samana iltana, mutta silti.

Valmiit ruoat, omassa rauhassa. Mitä se olikaan se syöminen, kun kukaan ei istu sylissä eikä ketään tarvitse syöttää toisella kädellä? Ettei tarvitse estää pientä kättä nappaamasta lasista tai lautasesta. Oman ajan ostoksia. Kuuntelematta kätinää, vatkaamatta toisella kädellä vaunua tai turvakaukaloa. Pitämättä toista kiinni hupusta. Yrittämättä koko ajan karsia käyntikohteita vain välttämättömiin niin, että lopulta huomaa taas käyneensä vain ruokaostoksilla. Kirjan lukemista! Milloin olen lukenut jotain täysin hyödytöntä täysin rauhassa? Varmaan silloin, kun Iippo vielä nukkui päikkäreitä, joskus vuosi sitten. Siis ilman, että tarvitsee välillä kannustaa jotain leikkimään ja antaa toiselle helistintä uudestaan ja uudestaan. Nähdä ystäviä. Niin, että kuulisi jokaisen lauseen kokonaan, ei pelkkää alkua tai loppua. Ei niitä anteeksi pyytäviä ilmeitä "Sori, en taas kuule mitään", "Pakko pyyhkiä pylly/lämmittää ruoka/ottaa syliin/nostaa sylistä/niistää nenä/lohduttaa/antaa piirustuspaperia.". Ei sitä että "NIIN MITÄ OLITKAAN SANOMASSA?". Että olisi kerrankin ystävän kanssa eikä vain hetkessä, jossa hoitaa lapsia välistä jonkun muun seurassa.

Nukkua. Niin, että kun menee sänkyyn ja painaa pään tyynyyn, voi huokaista. Huokaista niin, että hartiat painuvat rentoina alas, pää kääntyy tyynyyn ja ajatus pysähtyy. Ei niin, että vilkaisee kelloa ja toivoo sen näyttävän edes puoltatoista tuntia enemmän seuraavalla vilkaisulla. Ei hartiat tiukkana odottaen ensimmäistä inahdusta. Ei niin, että kyljen kääntämistä pitkittää siihen, että on vain pakko ja tekee sen niin äänettömästi kuin mahdollista. Kokonainen yö? No hei, edes 23-04 ja vessatauko. Vitsi. Eläisin sillä muistollakin jo monta onnellista viikkoa.

Eihän semmoinen loma ole mahdollista, sillä Kerttuli ei edelleenkää syö tuttia eikä juo tuttipullosta. Myös yöunille nukahtaminen tai yöllä uudelleen nukahtaminen jonkun muun kuin minun toimesta tuntuu olevan mahdottomuus. En tiedä, miten olemme taas tässä jamassa, koska tämä piti hoitaa toisin kuin Iippo! Iippo sentään söi tuttia, tämä tyttö on aivan omaa maataan tässä luonnonmukaisessa suuntauksessaan. Mutta haaveilla kai saa?

Juuri nyt en halua kuulla sitä, että usko tai älä, tulen kaipaamaan näitä vuosia. Se on sitten, nyt on nyt. En usko, että kukaan kaipaa sitä aikaa, kun lapset olivat pieniä ja sairastivat 5 viikkoa yhteen putkeen.