Olen viikon valvonut öitä. Paijannut, hoivannut, hyssyttänyt. Ennen kaikkea kantanut hartiat pinkeänä. Lykkinyt antibioottia ja kuunnellut itkua. Kiukuttelua. Pyyhkinyt räkää niin, että mikään ei tunnu enää missään. Onko räkä tosiaan joskus ällöttänyt??
Odottanut iltaa, että saisin huokaista. Todennut, etten saa huokaista. Hyssyttänyt. Kantanut lisää. Nukuttanut uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Kuunnellut, kun toinen yrittää nukuttaa, mennyt turhautuneena jatkamaan. Ollut tuttina joka välissä. Ymmärtänyt ja jaksanut.
Nyt väsyttää taas niin paljon, että haaveilen lomasta, jossa olisimme yksin. Minä ja itse. Pari yötä, pari päivää - aikaa vain itselle. Tietäen, että ikävöisin lapsia jo samana iltana, mutta silti.
Valmiit ruoat, omassa rauhassa. Mitä se olikaan se syöminen, kun kukaan ei istu sylissä eikä ketään tarvitse syöttää toisella kädellä? Ettei tarvitse estää pientä kättä nappaamasta lasista tai lautasesta. Oman ajan ostoksia. Kuuntelematta kätinää, vatkaamatta toisella kädellä vaunua tai turvakaukaloa. Pitämättä toista kiinni hupusta. Yrittämättä koko ajan karsia käyntikohteita vain välttämättömiin niin, että lopulta huomaa taas käyneensä vain ruokaostoksilla. Kirjan lukemista! Milloin olen lukenut jotain täysin hyödytöntä täysin rauhassa? Varmaan silloin, kun Iippo vielä nukkui päikkäreitä, joskus vuosi sitten. Siis ilman, että tarvitsee välillä kannustaa jotain leikkimään ja antaa toiselle helistintä uudestaan ja uudestaan. Nähdä ystäviä. Niin, että kuulisi jokaisen lauseen kokonaan, ei pelkkää alkua tai loppua. Ei niitä anteeksi pyytäviä ilmeitä "Sori, en taas kuule mitään", "Pakko pyyhkiä pylly/lämmittää ruoka/ottaa syliin/nostaa sylistä/niistää nenä/lohduttaa/antaa piirustuspaperia.". Ei sitä että "NIIN MITÄ OLITKAAN SANOMASSA?". Että olisi kerrankin ystävän kanssa eikä vain hetkessä, jossa hoitaa lapsia välistä jonkun muun seurassa.
Nukkua. Niin, että kun menee sänkyyn ja painaa pään tyynyyn, voi huokaista. Huokaista niin, että hartiat painuvat rentoina alas, pää kääntyy tyynyyn ja ajatus pysähtyy. Ei niin, että vilkaisee kelloa ja toivoo sen näyttävän edes puoltatoista tuntia enemmän seuraavalla vilkaisulla. Ei hartiat tiukkana odottaen ensimmäistä inahdusta. Ei niin, että kyljen kääntämistä pitkittää siihen, että on vain pakko ja tekee sen niin äänettömästi kuin mahdollista. Kokonainen yö? No hei, edes 23-04 ja vessatauko. Vitsi. Eläisin sillä muistollakin jo monta onnellista viikkoa.
Eihän semmoinen loma ole mahdollista, sillä Kerttuli ei edelleenkää syö tuttia eikä juo tuttipullosta. Myös yöunille nukahtaminen tai yöllä uudelleen nukahtaminen jonkun muun kuin minun toimesta tuntuu olevan mahdottomuus. En tiedä, miten olemme taas tässä jamassa, koska tämä piti hoitaa toisin kuin Iippo! Iippo sentään söi tuttia, tämä tyttö on aivan omaa maataan tässä luonnonmukaisessa suuntauksessaan. Mutta haaveilla kai saa?
Juuri nyt en halua kuulla sitä, että usko tai älä, tulen kaipaamaan näitä vuosia. Se on sitten, nyt on nyt. En usko, että kukaan kaipaa sitä aikaa, kun lapset olivat pieniä ja sairastivat 5 viikkoa yhteen putkeen.
2 kommenttia:
Yritän lähettää täältä jotain pientä voiman ripettä sinne. Vaikkei tämä sinua auta, niin kyllä tää todellisuuden kuunteleminen saa ainakin minut miettimään, että onko sitä nyt oikeasti valmis tuohon kaikkeen. Vai onko sitä vain liian itsekäs ja mukavuudenhaluinen. Tai siis tää auttaa huomioimaan myös ne huonot hetket, jotka perheenperustamiseen liittyy. Eli en voi sanoa, ettei minua olisi varoitettu.
Nii-iin. Mutta ihminen näköjään venyy uskomattomiin. Viime yönä nukuin ekan ehjän tunnin aamu 7-8. Nyt on kuuri lopetettu kesken ja toivotaan, että päästään taas nukkumaan vähän paremmin. Neuvolaan pitää olla yhteyksissä yösyöttöjen lopettamisesta, alkaa olla vähän älytöntä muuten.
Uskomatonta on myös se, kuinka se vauvan hymy aamulla pyyhkäisee valvotun yön pois ja esikoisen hoopot jutut naurattaa, vaikka se olisi juuri ollut täysi pässi.
En minä tätä poiskaan vaihtaisi, mutta ei tämä mitään ruusuilla tanssiakaan ole. Aina ;-)
Lähetä kommentti