Kaikki langat käsissä?

Elämään kuuluu ruoanlaittoa. Kun on vauvaikäinen lapsi, tuntuu, että päivät on yhtä ruoanlaittoa. Tehdään soseet yhdelle, muu ruoka lopuille. Syötetään yhtä ja valvotaan toisen ruokaa. Välipalaa. Iltaruokaa. Puuroaikaan yhtä sorttia yhdelle, toiselle murustellaan puurohiutaleet. Tänä syksynä tarkoitus oli itse olla vhh-dietillä ja saada raskauskiloja pois. Se loi omat kuviot, kolmannen eri kattauksen.

Siivousta. Kun on kissa, tulee pölyn lisäksi karvaa. Kun on ipanat, on keittiön pöydän alunen törkeän näköinen koko ajan. Ikkunat täynnä lasten käden jälkiä. Kun on ryömivä vauva, kuola-maissinaksu-muu-tahma-lämpäreitä lattialla. Välillä tuntuu, että päivät on yhtä ruoanlaittoa ja tavaroiden järjestelyä. Yritän saada siivottua kunnolla kerran viikossa ja toisen kerran pikasiivouksen.

Elämään kuuluu myös pyykkäystä. Kun on ihminen, tulee pyykkiä. Joskus riitti, että kone kävi kerran, pari viikossa. Kun lapset on pieniä, kone saa käydä joka päivä. Minulla on tapana silittää vaatteet, tilavaatteiden kohdalla olen antanut periksi. Sekä miehen työvaatteiden.

Kissan ruokinta. Kissan vessan siivoaminen. Kissankin oikeudesta saada hellittelyä on huolehdittava.

On myös mukava harrastaa. Tehdä jotain kodin ulkopuolella - tai edes omassa rauhassa. Miehellä on bändi, jääkiekko ja salibändi. Suhteellisen kiinteillä ajoilla toimivat harrastukset, jonne mies menee työvuorojensa antamissa rajoissa. Minä käyn ratsastamassa kun sää sallii ja aikataulu antaa. Kirjoittaisin ja maalaisin myös mielelläni. Tekisin käsitöitä. Tänään sanoin ääneen, että kaikella rakkaudella te kaikki muut, mutta nyt olisi ihana kääriytyä viltin alle suklaan ja kirjan kanssa täysin hiljaisessa ja tyhjässä talossa.

Ja kun on ne lapset, kuuluu elämään heidän huoltaminen. Ei vain ruokkiminen, vaatettaminen, nukuttaminen ja puhtaana pito. Iippo tarvitsee touhuilua (askartelua, maalailua, lukemista, leikkiin innostamista, ulkoiluttamista) ja läheisyyttä. Kertullakin on omat tarpeet.

Elämän yleistilassa tämä kaikki jotenkin hoituu. Jollakin ihmeen konstilla aamusta iltaan tämä kaikki tulee hoidetuksi mielestäni arvosanalla kohtalainen tai hyvä. Elämä ei kuitenkaan aina ole sitä yleistilaa. Vai missä vaiheessa joku muuttuu yleistilaksi: kauanko pitää leikkiä sairastupaa, että se muuttuu yleistilaksi ja terveenä oleminen on poikkeus?

Meillä on sairasteltu nyt enemmän ja vähemmän 82 päivää. Kerttulin ripulin kanssa on taiteiltu 26 päivää. Jossain vaiheessa edellä esitellyn elämän peruskuviot alkavat rakoilla.

Yleensä ensimmäisenä alkaa talon tasoille kertyä lehtiä, kirjoja, piirustuspapereita - ne vain jäävät viemättä takaisin. Enkä myöskään kerää enää lasten leluja pois kuin yötä vasten. Kun alkaa tulla valvomista, alkaa suklaan syöminen. Pidin syksyn mittaan kohtalaisen hyvin kiinni muuten vhh-linjasta, mutta suklaa hiipi iltoihin.

Seuraavassa vaiheessa alkaa kärsiä silittäminen. Pyykkään, mutta kuivatut vaatteet jäävät odottelemaan silitystä kodinhoitohuoneen pöydälle. Sitten alkaa jäädä kissa heitteilla ;-) Se ei pidä itsestään meteliä, joten sen ruokkimisen muistettavaksi on välillä ihan oikeasti pinnisteltävä. Etenkin kesällä, kun se ei edes juuri ole sisällä. Kissanvessan puhtaana pitäminen muuttuu suuri piirteisemmäksi. Jokaista pissiä ei olla heti lapioimassa pois. Tämä vaihe on vielä aika yleinen lapsiperheessä ja hoidan sen yleensä ylikierroksilla, eli klaaran kaiken tarvittavan jollain ihme pöhnällä ja väsyn vain lisää.

Sitten joskus käy niin, että poikkeava tila alkaakin venyä pidemmäksi kuin muutamat viikot. Esimerkiksi pariksi kuukaudeksi. Tai kolmeksi. Nyt tiedän, mitä silloin tapahtuu. Tulee sellainen olo, että langat ei oikein pysy käsissä. Lähes kaikki perustoiminnot jumiutuvat. Talossa on suhteellisen kaaosta; pyykkivuori kasvaa, joskus pestyt ja edelleen silittämättömät vaatteet ovat kasassa, josta epätoivoisesti etsin puhtaita kalsareita pojalle - ja kun niitä ei ole, saan kyllä edelleen pyykkikoneen päälle. Ruokin myös lapset ja miehen. Jopa kissan Iippon avustuksella (eli samalla kun teen ruokaa Iippo kuskaa kissan ruokakupit ja minä täytän ne). Ruokavalio ei loista mielikuvitusta, enkä osaa ajatella sitä hetkeä pidemmälle, joten en saa tehtyä isompia ruokamääriä, josta riittäisi seuraavalle päivälle. Iippo muuttuu kiukkuiseksi ja tottelemattomaksi koska ei saa minusta niin paljon irti kuin tuntuisi tarvitsevan. Väsyn lisää. Sukka tarttuu lattiaan, kissa syö pöydän alta. Siivouspäivä pyritään edelleen pitämään, onneksi mies on apuna. Porkkanat jäätyvät rappusilla olevaan sankkoon, koska seuraavaa kakkaa jännittäessä ei tule mieleen alkaa niitä raastamaan. VHH-dietistä ei enää puhuta, koska en muista muutenkaan syödä - tai lähinnä en jaksa ajatella sitä, koska huoli ripuloivasta on niin kova. Ja huolikin varmasti kasvaa stressin myötä. Harrastukset rupeavat helposti jäämään, koska opiskellakin haluaa ja ratsastamaan lähteminen vaatii sen Lähtemisen, mikä tuntui välillä ylivoimaiselle ajatuksenakin. Nyt tämän ajanjakson loppupäässä pidin kyllä tiukasti kiinni siitä, että lähdin. Sain muuta ajateltavaa. Yleensäkin oleminen kotona oli yhtä haahuilua, tekemisestä toiseen - mitään en kuitenkaan saanut tehtyä.

Ja nyt kyse on "kuitenkin" vain tämmöisestä lastentautisyksystä, ei mistään vakavasta sairaudesta kenelläkään. Tuo Kerttulin ripuli on ollut itselle se kaikista rankin, imetyksen lopettamisineen. Tuntuu valtavan pahalle, kun ei saa antaa lapselle sitä, mitä se niin kovasti kaipaa - ja minkä tietää olevan hänelle luontaisesti tärkeää. Samalla se ahdistus, että jos en saakaan enää imettää! Yllätyin tästä henkisestä taakasta, koska olen kuitenkin imettänyt jo 8 kk. En vaan halua päästää tästä vielä irti. En näin. Nythän alku viikko on totuteltu taas maitoon ja voi sitä vakavuutta, millä Kerttuli on käyttänyt lapsen oikeuttaan <3

Tämän syksyn opiskelujen myötä tutustuin pintaraapaisun verran stressiin. Siihen, että meillä jokaisella on omat tapamme selvitä stressistä (ja kriiseistä) ja että näihin tapoja olisi hyvä selvittää jo "etukäteen", jotta niistä voimaantuu

parhaiten tarvittaessa. Itsetuntemuksenkin vuoksi. Luulisi, että tämän syksyn jälkeen tuntisin omat keinoni! Mitä ne siis ovat?

- Itku. Itke tunti ja jaksa viisi.

- Musta huumori. Kakkahuumorin uudet ulottuvuudet.

- Henkisyys. Kaikki kuitenkin on Korkeemmas Käres, vaikka välillä on niin älyttömän vaikea jättää asiat Isän käteen. Minä ainakin silti roikun neuvomassa...

- Sosiaaliset suhteet. Kerttulin ripulin käänteet tietää 238 kaveria jo ainoastaan Fb:ssa. Vanhemmat. Äiti, joka on maailman pahin huolehtija, sanoi minulle, että "nyt lopeta se huolehtiminen" :-D

- Hevonen. Todennäköisesti saatava oma, stressi helpottaisi vielä paremmin Omalla hepalla.

- Suklaa.

Jäin miettimään, että jos julistaisin tässä stressin hallintakeinoksi sen, että "osaan antaa periksi rutiineista" niin se kuulostaisi paljon paremmalle kuin sotkuinen talo. 

I have a dream. Toivon, että kun joulukuu alkaa, meillä on rauha maassa ja mahassa. Toivon, ettei illalla huokaistessa ole silti sellainen olo, että joku puristaa mahassa. Toivon, ettei tarvitse miettiä joka itkua ja ätinää, että onko sillä joku kipeänä. Arvailla joka ihottumaa ja kutinaa allergiaksi. Analysoida joka ikistä kakkaa niin, ettei enää muista, mikä on normaali vauvan kakka. 

Kiitos sinulle, joka luit tämän tekstin, etkä tehnyt ilmoitusta lasten-, kissain- tai aviomiestensuojeluun :-D

Siis minä kirjoitin tänne eilen ihan tosi pitkän jutun. Sitten siinä julkaistessa bloggeri päättikin, ettei voikaa nyt julkaista ja sori, lähetä joku virhekoodi jonnekin. Varmaan. No, ehkä kirjoitelmani nyt jalostui päässäni tällä välin ja saan sen nyt entistä ehompana ulos. Hoh hoo.

Edellisiin päivityksiin liittyen on ensin mainittava, että K sai sitten uuden kuurin (toisen kuukauden sisällä) ja tuli myös sille allergiseksi ja nyt on sitä ripulia ollut kohta kaksi viikkoa. Siihen liittyen oltiin eilen lääkärissä (kiitos vakuutuksen) ja sain ohjeeksi lopettaa tai ainakin vähentää imetystä radikaalisti muutamasta päivästä viikkoon. Minun kohdalla tuo tarkoittaa ehdotommasti vain vähentämistä ja toivottavasti vain muutamaa päivää, koska tässä vaiheessa maidon tuotannon ylläpitäminen itse on hitusen haastavaa. Ihmettelijöille tiedoksi; ripulissa maidon imeytyminen kuulemma usein häiriintyy ja se vain pahentaa ripulia. Toivotaan parasta. Meistä ei oikein ole pullon pesijöiksi...

Ripuli ei kuitenkaan ole alun pyllyn palamisen jälkeen vaivannut Kerttulia sen kummemmin. Alkuviikosta tulinkin sitten minä lentämällä alas hevosen selästä. Mietin, että olenko jotenkin niin tottunut tähän sairastamiseen ja vaivastamiseen, että kun joku alkaa helpottaa, on pakko saada jotain tilalle... Pää edellä kun tömähtää, niin kyllähän sitä on joka ikinen lihas jumissa navasta ylöspäin. Mietin, että kuinka kauan jumi voi päivä päivältä pahentua, vai joko tänään lähdettäisi toiseen suuntaan...

On tähän syksyyn ihan oikeasti mahtunut muutakin kuin sairastamista. Minä olen vaikka nyt sitten opiskellut. Terveystietoa. En muista, olenko sanonut siitä täällä. Kohta on kasassa 10 opintopistettä (joka ei sano minulle mitään, ymmärrän vain opintoviikot) ja olen itseeni tyytyväinen. Opiskelu on vaatinut välillä totista pinnistämistä, mutta se on antanut minulle mahdottomasti tyydytystäkin jo tässä vaiheessa.

Olen saanut vastaanottaa aika paljon ihmettelyä siitä, miksi olen alkanut opiskella nyt, kun vauvakin on niin pieni. Eikö olisi ehtinyt myöhemmin. Eikö ole turhan rankkaa nyt. Miksi ylipäätään pitää. No, voisi  sen perustella jopa niin että pitää, koska ammatissani elinikäinen oppiminen on jo periaatekysymys ja toisekseen se näköjään on tällä paikkakunnalla työnsaantikysymyskin jo. Kuitenkin todellinen syy on se, että kun jään kotiin, minulla iskee tyhmentymis-paniikki kahden kuukauden jälkeen. Tulee myös valtava tarve tuntea olevansa hyvä jossain muussakin kuin vaippojen vaihdossa ja ruoan laitossa. Tänän vuoksi lähdin viimeksi töihin, kun Iippo oli 10kk. Mies jäi silloin kotiin. Kymmenestä ihmisestä ehkä kahden silmistä olen nähnyt, että he ovat oikeasti ymmärtäneet mitä tarkoitan tällä kriisillä. On muuten ahdistavaa, miksi pitää perustella omaa opiskelua. Tai yleensäkin, että miksi kyseenalaistaa äidin kotona olemisen ”vaikka sitten hammasta purren -periaatteella”.

Kotiäitiys on hyvin, hyvin latautunut aihe.

Kyllä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsille on hyvä, jos äiti pystyy olla kotona mahdollisimman pitkään, etenkin pikkulapsivaiheessa. Viimeksi minulle teki liian tiukkaa ja jouduin tekemään päätöksiä. Minun työviikko on yleensä +/- 26 h viikossa. Se on vähän noin yleisessä mittakaavassa. Iippo oli hoidossa 8-14 ja perjantaisin hain aina 12. Jos Iippo joutui jäämään 15 tai 16, ahdistuin pitkästä hoitopäivästä. Lisäksi en olisi lähtenyt töihin niin aikaisin, ellei mieheni olisi jäänyt kotiin. Tai jos Iippoa ei olisi saatu hoitoon juuri sinne, missä hän oli. En siis tiedä, mitä olisin tehnyt ja mitä ajattelisin tästä kaikesta, jos minun pitäisi pistää lapset hoitoon 8h päivässä. Varmaan olisin hajoillut kotona .Onneksi olen opettaja. (Tästä nyt voitaisiin poiketa sivupoluille puhumaan siitä, miten paljon työt tulee kotiin, mutta jätetään se toiseen kertaan).Nyt olen itse jaksanut paljon paremmin kuin esikoisen ollessa vauva. Siihen on varmasti monta syytä. Salainen haaveeni on jaksaa kotona ainakin sinne saakka, että Kerttuli on lähempänä paria vuotta.

Eli Ei, lapsille ei ole hyväksi olla kotona äidin kanssa, jonka pää ei kestä kotona oloa. Jos äiti ei voi hyvin, ei voi kukaan muukaan perheessä.

Minun äiti on ollut kotona kaikki vuodet meidän kolmella eri vuosikymmenellä syntyneiden lasten kanssa. Kuukausi kuukaudelta fanitan äitiäni enemmän ja enemmän. Samalla tiedostan entistä varmemmin sen, ettei minusta olisi siihen. Pelkäänpä, että olisin 15 vuoden päästä enemmän katkera kuin kiitollinen. En osaa kotona ollessani luoda ympärilleni elämää, josta saan tarvittavat ihmissuhteet, haasteet, ilon, virkistymisen... jumitan niin paljon kotona. Minä en ole se, joka ahdistuu siitä, kun lapset lähtevät kouluun, eikä ole enää syytä olla kotona. Minä en ole parhaimmillani ollessani 24h vuorokaudessa kotona. Minun tarvitsee päästä välillä töihin.

Summa summarum. Niina Mikkoset ynnä muut kotiäitiydestä suu vaahdossa puhuvat aiheuttavat äideissä sitä, että kotona ollaan vaikka siellä ei jaksaisi ollakaan. En usko, että lapsilla on sen parempi olla silloin kotona kuin hoidossa – päin vastoin. On kuitenkin niitä äitejä, jotka jaksavat hienosti kotona ja heitä yhteiskunnan pitäisi tukea rahallisesti paremmin. Ja sosiaalisesti. Miten ihmeessä pärjäävät ne perheet, joiden tukiverkko (vaikka omat vanhemmat) asuvat satojen kilometrien päässä? (Nimimerkillä ukki ja mummo naapurissa ja lapset usein hoidossa juuri sillä oikealla hetkellä...) Olisiko mahdollista kehittää jotain sosiaalista tukea...?

No, yhtä kaikki. Iippon rukous eilen illalla oli kohdistettu omaan rakkaaseen tukiverkostoon, jotka ovat olleet reissussa: ”Lakas Jeesus. Valjele ukkia ja mummoa siellä leissussa, että ei sattus mittään pahhaa. Että ei vaikka ne nolsut ja … mitä muuta eläimiä siellä on? Että ei ne nolsut ja kamelit pulis ja että … pulleeko telffiinit? Eikö? Jos joku lapsi vaikka mennee uimaan niin sitten se telffiini kahtoo että MIKÄS LAPSI TUOLLA ON? TAILANPA PULAISTA SIITÄ PALASEN!”

Lisäys: Puhun kotiäitiydestä, mutta kuten sanottu, meillä myös isä oli kotona. Yhtälailla isän kotona olemista pitäisi tukea. Itse asiassa vielä enemmän. Ihan tosi moni mies oli sanonut miehelleni, että oli itsekin aikoinaan meinannut, mutta ei sitten kuitenkaan ollut ja nyt harmittaa.