aika kuukaudesta

Siis minä kirjoitin tänne eilen ihan tosi pitkän jutun. Sitten siinä julkaistessa bloggeri päättikin, ettei voikaa nyt julkaista ja sori, lähetä joku virhekoodi jonnekin. Varmaan. No, ehkä kirjoitelmani nyt jalostui päässäni tällä välin ja saan sen nyt entistä ehompana ulos. Hoh hoo.

Edellisiin päivityksiin liittyen on ensin mainittava, että K sai sitten uuden kuurin (toisen kuukauden sisällä) ja tuli myös sille allergiseksi ja nyt on sitä ripulia ollut kohta kaksi viikkoa. Siihen liittyen oltiin eilen lääkärissä (kiitos vakuutuksen) ja sain ohjeeksi lopettaa tai ainakin vähentää imetystä radikaalisti muutamasta päivästä viikkoon. Minun kohdalla tuo tarkoittaa ehdotommasti vain vähentämistä ja toivottavasti vain muutamaa päivää, koska tässä vaiheessa maidon tuotannon ylläpitäminen itse on hitusen haastavaa. Ihmettelijöille tiedoksi; ripulissa maidon imeytyminen kuulemma usein häiriintyy ja se vain pahentaa ripulia. Toivotaan parasta. Meistä ei oikein ole pullon pesijöiksi...

Ripuli ei kuitenkaan ole alun pyllyn palamisen jälkeen vaivannut Kerttulia sen kummemmin. Alkuviikosta tulinkin sitten minä lentämällä alas hevosen selästä. Mietin, että olenko jotenkin niin tottunut tähän sairastamiseen ja vaivastamiseen, että kun joku alkaa helpottaa, on pakko saada jotain tilalle... Pää edellä kun tömähtää, niin kyllähän sitä on joka ikinen lihas jumissa navasta ylöspäin. Mietin, että kuinka kauan jumi voi päivä päivältä pahentua, vai joko tänään lähdettäisi toiseen suuntaan...

On tähän syksyyn ihan oikeasti mahtunut muutakin kuin sairastamista. Minä olen vaikka nyt sitten opiskellut. Terveystietoa. En muista, olenko sanonut siitä täällä. Kohta on kasassa 10 opintopistettä (joka ei sano minulle mitään, ymmärrän vain opintoviikot) ja olen itseeni tyytyväinen. Opiskelu on vaatinut välillä totista pinnistämistä, mutta se on antanut minulle mahdottomasti tyydytystäkin jo tässä vaiheessa.

Olen saanut vastaanottaa aika paljon ihmettelyä siitä, miksi olen alkanut opiskella nyt, kun vauvakin on niin pieni. Eikö olisi ehtinyt myöhemmin. Eikö ole turhan rankkaa nyt. Miksi ylipäätään pitää. No, voisi  sen perustella jopa niin että pitää, koska ammatissani elinikäinen oppiminen on jo periaatekysymys ja toisekseen se näköjään on tällä paikkakunnalla työnsaantikysymyskin jo. Kuitenkin todellinen syy on se, että kun jään kotiin, minulla iskee tyhmentymis-paniikki kahden kuukauden jälkeen. Tulee myös valtava tarve tuntea olevansa hyvä jossain muussakin kuin vaippojen vaihdossa ja ruoan laitossa. Tänän vuoksi lähdin viimeksi töihin, kun Iippo oli 10kk. Mies jäi silloin kotiin. Kymmenestä ihmisestä ehkä kahden silmistä olen nähnyt, että he ovat oikeasti ymmärtäneet mitä tarkoitan tällä kriisillä. On muuten ahdistavaa, miksi pitää perustella omaa opiskelua. Tai yleensäkin, että miksi kyseenalaistaa äidin kotona olemisen ”vaikka sitten hammasta purren -periaatteella”.

Kotiäitiys on hyvin, hyvin latautunut aihe.

Kyllä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsille on hyvä, jos äiti pystyy olla kotona mahdollisimman pitkään, etenkin pikkulapsivaiheessa. Viimeksi minulle teki liian tiukkaa ja jouduin tekemään päätöksiä. Minun työviikko on yleensä +/- 26 h viikossa. Se on vähän noin yleisessä mittakaavassa. Iippo oli hoidossa 8-14 ja perjantaisin hain aina 12. Jos Iippo joutui jäämään 15 tai 16, ahdistuin pitkästä hoitopäivästä. Lisäksi en olisi lähtenyt töihin niin aikaisin, ellei mieheni olisi jäänyt kotiin. Tai jos Iippoa ei olisi saatu hoitoon juuri sinne, missä hän oli. En siis tiedä, mitä olisin tehnyt ja mitä ajattelisin tästä kaikesta, jos minun pitäisi pistää lapset hoitoon 8h päivässä. Varmaan olisin hajoillut kotona .Onneksi olen opettaja. (Tästä nyt voitaisiin poiketa sivupoluille puhumaan siitä, miten paljon työt tulee kotiin, mutta jätetään se toiseen kertaan).Nyt olen itse jaksanut paljon paremmin kuin esikoisen ollessa vauva. Siihen on varmasti monta syytä. Salainen haaveeni on jaksaa kotona ainakin sinne saakka, että Kerttuli on lähempänä paria vuotta.

Eli Ei, lapsille ei ole hyväksi olla kotona äidin kanssa, jonka pää ei kestä kotona oloa. Jos äiti ei voi hyvin, ei voi kukaan muukaan perheessä.

Minun äiti on ollut kotona kaikki vuodet meidän kolmella eri vuosikymmenellä syntyneiden lasten kanssa. Kuukausi kuukaudelta fanitan äitiäni enemmän ja enemmän. Samalla tiedostan entistä varmemmin sen, ettei minusta olisi siihen. Pelkäänpä, että olisin 15 vuoden päästä enemmän katkera kuin kiitollinen. En osaa kotona ollessani luoda ympärilleni elämää, josta saan tarvittavat ihmissuhteet, haasteet, ilon, virkistymisen... jumitan niin paljon kotona. Minä en ole se, joka ahdistuu siitä, kun lapset lähtevät kouluun, eikä ole enää syytä olla kotona. Minä en ole parhaimmillani ollessani 24h vuorokaudessa kotona. Minun tarvitsee päästä välillä töihin.

Summa summarum. Niina Mikkoset ynnä muut kotiäitiydestä suu vaahdossa puhuvat aiheuttavat äideissä sitä, että kotona ollaan vaikka siellä ei jaksaisi ollakaan. En usko, että lapsilla on sen parempi olla silloin kotona kuin hoidossa – päin vastoin. On kuitenkin niitä äitejä, jotka jaksavat hienosti kotona ja heitä yhteiskunnan pitäisi tukea rahallisesti paremmin. Ja sosiaalisesti. Miten ihmeessä pärjäävät ne perheet, joiden tukiverkko (vaikka omat vanhemmat) asuvat satojen kilometrien päässä? (Nimimerkillä ukki ja mummo naapurissa ja lapset usein hoidossa juuri sillä oikealla hetkellä...) Olisiko mahdollista kehittää jotain sosiaalista tukea...?

No, yhtä kaikki. Iippon rukous eilen illalla oli kohdistettu omaan rakkaaseen tukiverkostoon, jotka ovat olleet reissussa: ”Lakas Jeesus. Valjele ukkia ja mummoa siellä leissussa, että ei sattus mittään pahhaa. Että ei vaikka ne nolsut ja … mitä muuta eläimiä siellä on? Että ei ne nolsut ja kamelit pulis ja että … pulleeko telffiinit? Eikö? Jos joku lapsi vaikka mennee uimaan niin sitten se telffiini kahtoo että MIKÄS LAPSI TUOLLA ON? TAILANPA PULAISTA SIITÄ PALASEN!”

Lisäys: Puhun kotiäitiydestä, mutta kuten sanottu, meillä myös isä oli kotona. Yhtälailla isän kotona olemista pitäisi tukea. Itse asiassa vielä enemmän. Ihan tosi moni mies oli sanonut miehelleni, että oli itsekin aikoinaan meinannut, mutta ei sitten kuitenkaan ollut ja nyt harmittaa.