Pariovessa lukee Sairaala

Voi Jeesus anna minun saada nukuttua, tuumaan viimeisenä ajatuksena tiistai-iltana. Kerttuli on taas rapsutellut korviaan parina päivänä. Mietin, onko tulehdus taas alkamassa. Mahaan sattuu. Jännittää. Vakuuttelen kilpaa mielikuvitukseni kanssa itselleni, että leikkaus on rutiinitoimenpide. Nukutus on vain humautus. Tiedän olevani raunio sairaalassa, jos en saa nukuttua. Onneksi avaan silmät seuraavan kerran aamulla. Rukousvastaus.

Istumme odottamassa hoitajaa käytävässä. Edessämme on valkoiset pariovet, joissa lukee suurella Sairaala. Naurahdan hermostuneena. Sairaala on yleensä rakennus, ei mikään vessan tapaan ovessa ilmoitettava asia. Sama jos ovessa lukisikin Kirkko, lisää mies.

Kerttuli ei ole yhteistyöhaluinen. Arvelee, että kohta taas katsotaan korviin. Lie arvannut jo kotoa lähtiessä, kun isoveli vietiin hoitoon ja matkaa tehtiin kolmestaan. Puuduttavan voiteen laitto kämmenselkiin on jo liian iso juttu. Kyyneleet valuvat ja ärripurri iskee.

Minä annan rauhoittavan lääkkeen. Leikkihuoneeseen ilmestyy nainen, jolla on päässä kissankorva-leikkaushuppu ja mies hiihtotrikoissa ja monoissa. Olo on vähän epätodellinen. Naurahdan taas. Mies toteaa, että kuitenkin se oli joku töihin tulossa ollut anestesialääkäri.

Vaihdan Kertulle vaipan, pyjaman ja sukat. Pidän sylissä. Lego-ukon rapeltaminen muuttuu hitaammaksi, silmät risteilee. Pikkuinen tyttö alkaa käydä uneliaaksi, mutta ei kuitenkaan nukahda. Näyttää olevan ihmeissään hänet yhtäkkiä vallanneesta olotilasta. Hakee katseellaan metrin päässä istuvaa isiä, yrittää osoittaa. Isi tulee vierelle ja minulta valuu kyyneleet. Jännityksen, huolen ja pelon kyyneleet. On tosi ahdistavaa katsoa vauvan muuttuvan veltoksi ja poissaolevaksi. Isin sormesta Kerttuli puristaa kahta kovemmin. Huomaan, että mies puree hammasta. En voi olla miettimättä niitä perheitä, joissa lasta viedään ihan oikeasti vakavaan leikkaukseen. Miten ne äidit kestävät? Olemme jutelleet asiasta. Kumpaakaan ei huoleta itse putkitus, ainoastaan nukuttaminen. Suositus on, että nukutettava olisi iältään vuoden tai painaisi 10 kiloa. Kerttu ei täytä noista kumpaakaan.

Kuulen käytävästä tutun äänen. Korvalääkäri. Kuulen hänen toteavan hoitajalle: "Kerttuli on minulle jo tuttu tyttö.". Tulee hyvä mieli. Mono-mies tulee. Esittäytyy anestesialääkäriksi (totta kai). Toteaa, että taisimmekin äsken tavata. Herättää olemuksellaan silti luottamukseni. Rauhallinen. Kissankorva-nainen saapuu hakemaan Kertun. Nostaa syliin, en sano mitään. Jos avaisin suun, alkaisin parkumaan.

Istumme miehen kanssa toisessa huoneessa katsomassa telkkaria. Meille tuodaan teetä, kahvia ja leipää. Seuraamma amerikkalaista ohjelmaa, jossa remontoidaan vähävaraisten ja huonoissa oloissa elävien perheiden koteja. Hypettävä juontaja rasittaa. Ihmettelen, miksi ihmeessä taloista täytää korjata niin överit. Kuulen, että korvalääkäri puhuu käytävässä. On siis tullut leikkauksesta pois. Joku mainitsee Kerttulin.

Pieni tyttö. "Urhea neitokainen." , kuvaa anestesialääkäri. Jatkaa uniaan pinnasängyssä, happinaamio suun edessä. Nukkuu, nukkuu... Viimein, reilun puolen tunnin päästä, silmissä tapahtuu jotain. Möngertää pedillä. Isi ottaa Kerttulin syliin. Alkaa kauhea vääntyily ja kiukuttelu. Silmät pysyy kiinni. Varmasti kauhea nälkä, huono olo, väsymys ja ihmetys olosta, ajattelen. Vettä. Mehu saa silmät raolleen. Isi ei saa tulla lähellekään, nyt purkautuu raivo! Aivan hirveää kiukkuamista äidin sylissä. Lapsi on vielä niin vetelä, ettei tue päätään yhtään. Keijukais-kirjaa katsellessa alkaa hiljalleen tapahtua todellinen herääminen. 

"Tää.". "Tää, tää.". 

Kotimatkalla Kerttu nukkuu. Kotona herää, alkaa leikkiä. Heiluttelee päätään ja nauraa. Taitaa tuntua erikoiselle, kun ei ole painetta. Toisessa korvassa oli ollut vielä limaa, joten todennäköisesti tulehdus oli taas ovella. Putket saattavat tulla ulos jo puolen vuoden päästä, mutta siihen asti meillä on mahdollisesti rauha talossa siltä osin. Uskomatonta. Tyttö on myös ruvennut nukkumaan yöt hyvin. Nukahtaa nätisti viereen, nukkuu yöt aamuun saakka ja herää tyytyväisenä. En osaa kuvata helpotustani! Istun viimein illalla sohvalla rentoutuneena. Kiitos Taivaan Isä!

Korvien putkitus voi nopeuttaa liikkumisen ja puheen kehittymistä. Kerttuli lähti tänään konttaamaan, aika hauskaa ;-)