Sitä saa mitä tilaa

Korvat soi. 

Kun kuopuksella on kaikki hampaat koossa, pidän juhlat. Joka ikisen hampaan kohdalla olen ajatellut, että nämä on varmaan nyt ne kipeimmät. Nyt on tulossa kulmahampaat ylös ja niiden täytyy olla ne kipeimmät. Tähän yhdistettynä monen päivän lämpöily ja hiipivä minä ite! -vaihe. Se, että molemmat on keksineet, miten toista parhaiten ärsyttää. Öisin ei nukuta, josta seuraa lyhyt pinnaisuutta omaankin päähän. Voi elämä. 

(ÄÄÄ! ÄÄÄÄ! EIJEIJEIJEIJEI!)

Ensi viikonloppuna minulla on kahtena päivänä luennot toisella paikkakunnalla ja olen yötä ystävän luona. Hyvä miniloma. En myöskään pysty lakata ajattelemasta sitä vaihtoehtoa, mitä mies on suunnitellut: hän lähtee joku viikonloppu ipanoiden kanssa lasten mummin luokse junalla. Minä ja ylhäinen yksinäisyys! Ihanaaa! Toisena iltana tulee jo ikävä, mutta tulkoon. Ihanaa siltikin! 

(ÄITIIII! ÄITIIII! EIJEIJEIJEI! KEELU KIUSAAAAAA! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!)

Olen aina ollut yksinäisyydessä viihtyvä, hetkittäin. Luova puoli minussa myös vaatii sitä, omaa rauhaa. Opiskeluaikoina maalasin yöllä. Kirjoitin yöllä. Ennen lapsia omaa aikaa sai annostella oman mielen mukaan. Nyt se on vähän tiukassa. (Kaikkihan on suhteellista, toisilla ei ole mitään mahdollisuutta laittaa lapsia hoitoon isovanhemmille.) Silloin kun aikaa sitten on, joko opiskelen tai on hirveä runsaudenpula. En osaa päättää, mitä tekisin. Autoa minulla ei silloin yleensä olen, joten käyn lenkillä. Saunon yksin. Laulan. Menen viltin alle ja luen.

(EI! EI! ÄITI, KEELU EI ANNA TUOTA MULLE! ÄÄÄÄÄÄÄÄ! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!)

Mutta se, mitä ihan hirveästi kaipaan, joutuu odottamaan vielä muutaman vuoden. Se, ettei pää ole niin tukossa tätä valvomista ynnä muuta. Että saisi kirjoitettua sanoituksia. Maalattua. Joskus tuntuu, että nyt sisällä pyörii joku ajatus, josta voisi tulla laulu - kynän käteen otettua saan tiukalla keskittymisellä aikaiseksi pari säettä ja sitten alkaa harmittaa. Ei tämä ole ollut ennen näin tiukassa. Mikään ei vaan pysy kasassa. Tarvitsisi kunnon nollauksen. Kuukauden kunnolla nukkumista, ei uusia hampaita eikä sairasteluputkea. Ei opiskelua yöaikaan. Mutta kuten sanottu, omia valintoja kaikki, alkaen lapsista. En vaihtaisi tätä poiskaan. Pitäisi vaan malttaa olla kärsivällinen, pistää tästä ajasta jotain talteen ja kaivaa ne joskus myöhemmin esille. Nyt mennään näillä.

Esimerkiksi tämä kirjoitus. Aivan järkyttävää päätöntä poukkoilua. Välillä päämäärä oli kirkas, monta kertaa se katosi. Monta juttua kävi mielessä, millä tästä saisi vähän yhtenäisen, jolla saisi ringi sulkeutumaan. Nyt ainoa asia, mikä yhdistyy alkuun on, että korvissa soi edelleen.

Ainakin 3 kiloa, väriltänsä valko-musta.

Se oli semmoinen keskiviikko. Ihan tavallinen ensin.

Nukuit pienellä kerällä tuvan matolla.

Mitä lie näit unta.

Tiesitkö sen?

Keräsitkö vain voimia?

Ulkona oli talvisää, josta sanotaan, että hyvän tuntuinen.

Joudit mielestäni mennä sitä haistelemaan.

Enhän minä sitä arvannut.

Minä, joka 7 vuotta sitten päätin haluta juuri sinut.

Esikoinen nosti sinut kömpelösti syliinsä.

Se juuri, jonka opetit nukkumaan yksinään.

Päättäväisesti kehräten.

Kantoi ulko-ovelle.

Laittoi oven kiinni.

Tajusiko edes vielä yhden kerran vilkaista sinua?

Tähtikö se oli?

Lensikö se ohitse?

Kuiskasiko vain paikaltaan?

Kuka sen sinulle sanoi?

Että nyt on se kerta.

Ihmettelitkö?

Sanoitko, että ei vielä?

Lähditkö häntä pystyssä?

Mietitkö, kuinka ne pärjää?

Katsoitko vielä kerran taakse päin?

Huomasit silloin kuopuksen ikkunassa.

Sen juuri, joka rakasti sinua niin kovasti.

Pienillä käsillään.

Sen, joka ei vielä osaa puhua.

Jolle saatoit sen sanoa läpi ikkunan.

Ennen kuin käännyit pois pihasta.

Pois.

Niin kuin sanotaan.

Tuhka tuuleen.

Tiesin sen heti aamulla.

En vaan vieläkään haluaisi tietää.

Mies.

Se joka ei sitä niin ääneen sano.

Yömyöhällä hakkasi jäistä lunta.

Saadakseen navetan ylisen oven auki.

Repi lapiolla.

Porkkasi umpihangessa tunnista toiseen.

Tiedäthän sinä sen.

Sinua etsien.

Kurkusta kuristaa ja sisintä puristaa.

Katsoa ja kuulla vain muistoa.

Matolla.

Syöttötuoli alla.

Pianotuolilla.

Saunanlauteella.

Ikkunalaudalla.

Tassut oven lasiin.

Kynnet lattian pintaa vasten.

Oven narahduksessa.

Juuri ennen kuin nukahdan.

Hyppäät siihen, selän päälle.

Painat pään kiinni päähän.

Pitkä kehräävä huokaus.

Niin elävästi.

Meidän eka vauvva, Elämäni kissa, Tyyne Neponen.

13.08.2005 – viimeinen havainto 09.01.2013

Ikävä,

joka välillä helpottaa,

ja jonka tiedän joskus saavan suloisemman muodon

on ihan kauhean suuri.

Ainakin 3 kg ja väriltänsä valko-musta.

Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä...

Luin tänään Hesarin Kuukautisen pakinan. Siinä oli tuttua tarinaa siitä, miten naiset vähätteleät itseään. Kehuvat toisiaan ja vähättelevät itseään: 

"nainen 1: Kattokaa, mä piirsin itse tällasia joulukortteja. Ihan hirveitä. Mä en osaa yhtään piirtää.

nainen 2: Tosi ihania!

nainen 3: Miten sä osaat piirtää näin hienosti?

nainen 1: Ne on tosi rumia."

Ennen kouluun/eskariin menoa lapset yleensä puhkuvat itsevarmuutta. Sitten alkaa kolista. Ei se pyörällä ajaminen ollutkaan niin ihmeellinen juttu, kaikki muutkin osaa. Ei se tasajalkahyppykään nyt ollut niin valtava taito, muut hyppii yhdellä jalalla sata kertaa. Jostain syystä tytöillä nyrjähtää erityisen pahasti. Varsinkin taidoistaan tietoiset aloittavat haukkua omia aikaansaannoksiaan vain kerjätäkseen huomiota. Se on ihan järjettömän rasittavan kuuloista jo lapsillakin. Saati sitten aikuisilla.

Uskoisin päässeeni yli tuosta "katsokaa miten surkeita nämä mun oikeasti huiput työt on", jo ala-asteen aikana. Mutta jos pitää ottaa kehuja vastaan tai kehua itseäni... uh, ikuinen invalidi! Työhaastatteluihinkin pitää tsempata itseä monta viikkoa, että saa kokovartalopunastuneena ähistyä: "Joo siis niin no... ai että miksi mut pitäisi valita no... mä (hikeä pukkaa) olen (pakottaa itsensä jättämään pois sanan IHAN) hyvä." 

Silti uskon, että jos jossain haluaa olla hyvä, on uskottava itseen. Jos taas ei osaa ottaa edes kehuja vastaan tai myöntää, että joo-o, onnistuin tai sanoa että kyllä, minä osaan, niin on se iso pala pois itsevarmuudesta. Olen yrittänyt opetella tätä rakkaan harrastukseni laulamisen takia. Että osaisin ottaa vastaan positiivisen palautteen kieltämättä sitä samoin tein. Matka on taatusti edelleen pitkä, mutta olen kuitenkin jo nyt huomannut saaneeni jotain tästä projektista.

Tähän loppuun tunnelmia tältä päivältä ja kuvia, jotka kertovat, miten tosi taitava ja reipas olen ollut viime viikkoina ;-)

Ipanain päiväpeittoprojekti. Puolivälissä. Toisessa sängyssä on edelleen pelkkä kangas ;-)

"Äiti, haluan merirosvopaidan!" Onneksi kotoa löytyi mustaa huopaa ja Iippon vanha hihaton mahtui vielä pojalle.

Nyt musta lippu liehumaan... lippu on Tiimarin kertakäyttölautanen :-D

Pienempi merirosvo täydensi omaa maskiaan, valitettavasti ei tässä kuvassa näy.

Joskus kauan sitten aloin virkkaamaan torkkupeittoa puusohvalle, jonka kunnostaminen on tosi vaiheessa. Mulla ei oikein hermot jaksa kovin pitkiä projekteja, kaikki pitää saada ennen aamua valmiiksi. Tämä siis vähän typistyi...

...mutta saipa nukensänky päiväpeitteen :-D

Ulkona hämärän aikaan. Ihanaa <3 br="br">

Huh. Askel kerrallaan.

Kuolinkorinoita

Luin tänään tämän blogin ensimmäisiä päivityksiä. Yritän saada jotain otetta tähän hommaan. Joskus Min blåggen aikoina kirjoitin lähes päivittäin, nyt en ole kirjoittanut tänne moneen kuukauteen. En oikein tiedä, mittee tuota tekis. Olisi kiva saada tämä vielä elvytettyä! Toisaalta ajatuskin tänne päin tuntuu samalle, kuin antaisi niitä Greyn Anatomiastakin tuttuja sähköiskuja ruumiille, joka vaan hytkähtelee paikoillaan.

Mikä tässä nyt sitten pätkii. Tykkäänhän kirjoittaa edelleen. Olisiko käynyt niin, että yhtäkkiä viime keväänä mielen päälle rysähtänyt kriisi oli vaan niin paljon, etten jaksanut enkä pystynyt aukomaan sitä tänne. Tuli vähän niin kuin liian iso lumipallo sulatettavaksi. Toisaalta on myös niin, että olen ahkerasti Facebookissa, jonka jälkeen tänne kirjoittaminen tuntuu itsensä toistamiselta. Tiedostan myös, että blogin lukijakunnan laajeneminen tuntemattomista ja muutamasta läheisestä ystävästä tuttuihin vaikuttaa siihen, että mietin enemmän, miten tänne kirjoitan. 

No mutta, katsotaan. En osaa antaa elinaikaennustetta. Enkä tee tästä mitään tulevan vuoden haastetta. Tulevalle vuodelle on ihan omia, erityisiä haasteita. Opiskelujen saattamista loppuun ja näin ollen uuden tutkinnon tavoittaminen. Töiden hakua. Toivottavasti niiden saamista. Suomen toisella puolella kuuluu pientä projektia liittyen laulamiseen. Mielekästä ja mielenkiintoista. Toivottavasti vuoteen mahtuu myös terveyttä ja onnellista yhdessäoloa.

Katellaan ;-)