Ainakin 3 kiloa, väriltänsä valko-musta.

Se oli semmoinen keskiviikko. Ihan tavallinen ensin.

Nukuit pienellä kerällä tuvan matolla.

Mitä lie näit unta.

Tiesitkö sen?

Keräsitkö vain voimia?

Ulkona oli talvisää, josta sanotaan, että hyvän tuntuinen.

Joudit mielestäni mennä sitä haistelemaan.

Enhän minä sitä arvannut.

Minä, joka 7 vuotta sitten päätin haluta juuri sinut.

Esikoinen nosti sinut kömpelösti syliinsä.

Se juuri, jonka opetit nukkumaan yksinään.

Päättäväisesti kehräten.

Kantoi ulko-ovelle.

Laittoi oven kiinni.

Tajusiko edes vielä yhden kerran vilkaista sinua?

Tähtikö se oli?

Lensikö se ohitse?

Kuiskasiko vain paikaltaan?

Kuka sen sinulle sanoi?

Että nyt on se kerta.

Ihmettelitkö?

Sanoitko, että ei vielä?

Lähditkö häntä pystyssä?

Mietitkö, kuinka ne pärjää?

Katsoitko vielä kerran taakse päin?

Huomasit silloin kuopuksen ikkunassa.

Sen juuri, joka rakasti sinua niin kovasti.

Pienillä käsillään.

Sen, joka ei vielä osaa puhua.

Jolle saatoit sen sanoa läpi ikkunan.

Ennen kuin käännyit pois pihasta.

Pois.

Niin kuin sanotaan.

Tuhka tuuleen.

Tiesin sen heti aamulla.

En vaan vieläkään haluaisi tietää.

Mies.

Se joka ei sitä niin ääneen sano.

Yömyöhällä hakkasi jäistä lunta.

Saadakseen navetan ylisen oven auki.

Repi lapiolla.

Porkkasi umpihangessa tunnista toiseen.

Tiedäthän sinä sen.

Sinua etsien.

Kurkusta kuristaa ja sisintä puristaa.

Katsoa ja kuulla vain muistoa.

Matolla.

Syöttötuoli alla.

Pianotuolilla.

Saunanlauteella.

Ikkunalaudalla.

Tassut oven lasiin.

Kynnet lattian pintaa vasten.

Oven narahduksessa.

Juuri ennen kuin nukahdan.

Hyppäät siihen, selän päälle.

Painat pään kiinni päähän.

Pitkä kehräävä huokaus.

Niin elävästi.

Meidän eka vauvva, Elämäni kissa, Tyyne Neponen.

13.08.2005 – viimeinen havainto 09.01.2013

Ikävä,

joka välillä helpottaa,

ja jonka tiedän joskus saavan suloisemman muodon

on ihan kauhean suuri.

Ainakin 3 kg ja väriltänsä valko-musta.