Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä...

Luin tänään Hesarin Kuukautisen pakinan. Siinä oli tuttua tarinaa siitä, miten naiset vähätteleät itseään. Kehuvat toisiaan ja vähättelevät itseään: 

"nainen 1: Kattokaa, mä piirsin itse tällasia joulukortteja. Ihan hirveitä. Mä en osaa yhtään piirtää.

nainen 2: Tosi ihania!

nainen 3: Miten sä osaat piirtää näin hienosti?

nainen 1: Ne on tosi rumia."

Ennen kouluun/eskariin menoa lapset yleensä puhkuvat itsevarmuutta. Sitten alkaa kolista. Ei se pyörällä ajaminen ollutkaan niin ihmeellinen juttu, kaikki muutkin osaa. Ei se tasajalkahyppykään nyt ollut niin valtava taito, muut hyppii yhdellä jalalla sata kertaa. Jostain syystä tytöillä nyrjähtää erityisen pahasti. Varsinkin taidoistaan tietoiset aloittavat haukkua omia aikaansaannoksiaan vain kerjätäkseen huomiota. Se on ihan järjettömän rasittavan kuuloista jo lapsillakin. Saati sitten aikuisilla.

Uskoisin päässeeni yli tuosta "katsokaa miten surkeita nämä mun oikeasti huiput työt on", jo ala-asteen aikana. Mutta jos pitää ottaa kehuja vastaan tai kehua itseäni... uh, ikuinen invalidi! Työhaastatteluihinkin pitää tsempata itseä monta viikkoa, että saa kokovartalopunastuneena ähistyä: "Joo siis niin no... ai että miksi mut pitäisi valita no... mä (hikeä pukkaa) olen (pakottaa itsensä jättämään pois sanan IHAN) hyvä." 

Silti uskon, että jos jossain haluaa olla hyvä, on uskottava itseen. Jos taas ei osaa ottaa edes kehuja vastaan tai myöntää, että joo-o, onnistuin tai sanoa että kyllä, minä osaan, niin on se iso pala pois itsevarmuudesta. Olen yrittänyt opetella tätä rakkaan harrastukseni laulamisen takia. Että osaisin ottaa vastaan positiivisen palautteen kieltämättä sitä samoin tein. Matka on taatusti edelleen pitkä, mutta olen kuitenkin jo nyt huomannut saaneeni jotain tästä projektista.

Tähän loppuun tunnelmia tältä päivältä ja kuvia, jotka kertovat, miten tosi taitava ja reipas olen ollut viime viikkoina ;-)

Ipanain päiväpeittoprojekti. Puolivälissä. Toisessa sängyssä on edelleen pelkkä kangas ;-)

"Äiti, haluan merirosvopaidan!" Onneksi kotoa löytyi mustaa huopaa ja Iippon vanha hihaton mahtui vielä pojalle.

Nyt musta lippu liehumaan... lippu on Tiimarin kertakäyttölautanen :-D

Pienempi merirosvo täydensi omaa maskiaan, valitettavasti ei tässä kuvassa näy.

Joskus kauan sitten aloin virkkaamaan torkkupeittoa puusohvalle, jonka kunnostaminen on tosi vaiheessa. Mulla ei oikein hermot jaksa kovin pitkiä projekteja, kaikki pitää saada ennen aamua valmiiksi. Tämä siis vähän typistyi...

...mutta saipa nukensänky päiväpeitteen :-D

Ulkona hämärän aikaan. Ihanaa <3 br="br">

Huh. Askel kerrallaan.

Kuolinkorinoita

Luin tänään tämän blogin ensimmäisiä päivityksiä. Yritän saada jotain otetta tähän hommaan. Joskus Min blåggen aikoina kirjoitin lähes päivittäin, nyt en ole kirjoittanut tänne moneen kuukauteen. En oikein tiedä, mittee tuota tekis. Olisi kiva saada tämä vielä elvytettyä! Toisaalta ajatuskin tänne päin tuntuu samalle, kuin antaisi niitä Greyn Anatomiastakin tuttuja sähköiskuja ruumiille, joka vaan hytkähtelee paikoillaan.

Mikä tässä nyt sitten pätkii. Tykkäänhän kirjoittaa edelleen. Olisiko käynyt niin, että yhtäkkiä viime keväänä mielen päälle rysähtänyt kriisi oli vaan niin paljon, etten jaksanut enkä pystynyt aukomaan sitä tänne. Tuli vähän niin kuin liian iso lumipallo sulatettavaksi. Toisaalta on myös niin, että olen ahkerasti Facebookissa, jonka jälkeen tänne kirjoittaminen tuntuu itsensä toistamiselta. Tiedostan myös, että blogin lukijakunnan laajeneminen tuntemattomista ja muutamasta läheisestä ystävästä tuttuihin vaikuttaa siihen, että mietin enemmän, miten tänne kirjoitan. 

No mutta, katsotaan. En osaa antaa elinaikaennustetta. Enkä tee tästä mitään tulevan vuoden haastetta. Tulevalle vuodelle on ihan omia, erityisiä haasteita. Opiskelujen saattamista loppuun ja näin ollen uuden tutkinnon tavoittaminen. Töiden hakua. Toivottavasti niiden saamista. Suomen toisella puolella kuuluu pientä projektia liittyen laulamiseen. Mielekästä ja mielenkiintoista. Toivottavasti vuoteen mahtuu myös terveyttä ja onnellista yhdessäoloa.

Katellaan ;-)

Kiitos kun saan tässä olla

Tuolla vasemmalla on tunnisteet, jotka paljastavat yhdellä silmäyksellä, mistä täällä blogissa olen puhunut. Lapsen sairastamisesta. No, siitä voisi tehdä taas yhden merkinnän, kun Keen yskä ei ole toukokuun jälkeen vielä parantunut ja hänellä on taas uusi flunssa... mutta enpä nyt teekään. Tehdään poikkeus sääntöön.

On ollut muutama päivä ihanan lämmintä. Lämmössä ei ole pelkkää heinäkuista kuumuutta, vaan mukana on jo elokuun hehkua. Nautin. Elämän rytmi on taas löytänyt uusiin uomiinsa. Aamulla mies lähtee töihin aina 7.30 ja jos esikoinen on sitä ennen herännyt, mies ehtii laittaa hänelle pikkukakkosen ja minä saan vielä nukkua pienimmän kanssa. Kerttunen nukkuu pääpiirtein isoveljen kanssa samassa huoneessa, mutta nyt kipeänä varsinkin hän jossain vaiheessa yötä rauhoittuu vaan meidään väliin tulemalla. Eipä siinä mitään, nyt sentään nukutaan! Kun sitten kahdeksan korvilla ollaan kaikki hereillä, tehdään aamupalat, esivalmistellaan ruoka ja viime päivinä on tosiaan päästy äkkiä törmäämään pihalle! Iippo ajelee traktoreilla ja poliisimoottoripyörällään, Kerttuli istuu hiekkalaatikolla lapioimassa. Könyää välillä yhden traktorin selkään hänkin ihmettelemään. Ruoan jälkeen Kee nukkumaan ja äiti aurinkoon makaamaan, keräämään d-vitamiinia talven varalle... Iippo joko makoilee vieressä tai touhuaa omiaan. Kun isi ennen tuli 14 aikaan aamuvuorosta tai lähti 13 jälkeen iltavuoroon, on meillä nyt vielä aikaa odotella Keen heräämistä 15 saakka, syödä rauhassa välipalat ja mennä vaikka uudestaan pihalle. Isukki on kotona puoli viiden maita. Kuulumisten vaihtoa, pihatöitä. Lenkkeilyä, omien menojen järjestelemistä. Sitä se elämä nyt on. Päivittäin sen ymmärtämistä, että minulla on oikeus olla lasten kanssa kotona, enkä vaihtaisi sitä tällä hetkellä mihinkään. Kee opettelee nyt kävelemään ja hänellä on jo isoveljen kanssa omia juttuja. Välillä karjutaan ja muristaan toisille, välillä tutkitaan napoja ja halitellaan. Semmoistahan se on, sisarrakkaus.

Iltakaava toistaa samaa, minä teen iltapalat ja syötän ne, mies vie lapset nukkumaan. Nyt juuri tällä hetkellä kuulostaa sille, että minä todennäköisesti vien huomenna, koska Kee on itkua tihrustanut tuolla jo puoli tuntia... Mutta sitten talossa hiljenee ja ollaan me kaksi, äiti ja isä. Syvä huokaisu ja pehmeä sohva. Toinen lähellä ja onnellinen olo. Elämä on nyt.