Jos on opettajan lapsena kasvaminen traumatisoivaa niin kyllä on opettaja-vanhempanakin kasvaminen aika tiukkaa. Jotenkin se itsensä arvioiminen, se itsereflektio, on niin tiukkaan juurrutettu pään sisälle, että näin herkkänä kautena saa itkeä monet itkut illalla sängyssä. Pohtien siis sitä, miten surkeasti tässä välillä epäonnistuu. Vanhempana olemisessa. Kasvattamisessa.
(Se, miten traumatisoivaa on kasvaa vanhempana opettaja-vaimon rinnalla, on asia erikseen. Mieheni todennäköisesti pitää aiheesta riipivää blogia jossain, mutta en ole vielä löytänyt sitä.)
Kun väsyneenä ylireagoi asioihin... tajuaa vaatineensa liikaa vielä melko pieneltä, käyttää epäreilusti kiristystä+uhkailua (kun ei jaksa muutakaan keksiä) ja älyää hetken myöhemmin, että ei sen näin olisi pitänyt mennä. Ne on tosi tiukkoja paikkoja. Hyvä sinänsä, että ovat tiukkoja, kyllä ne myös muistaa ja siinä rauhassa pohdiskellessaan keksii parempiakin keinoja.
Mutta sitten tulee ilta ja hiljaisuus. Liikaakin rauhaa. Alan miettiä, että mitä karmeita traumoja sitä lapselleen tuottaa... huokaus. Luoja armahtakoon.
Eilen Iippon kanssa juteltiin siitä, että kun molemmille tuli "halmillinen mieli". Iippolle siitä, ettei äiti ehkä luekaan kahta kiljaa sängyssä vaikka oli sovittu ja äidille siitä, että Iippo ei totellut vaan kaivoi ruisleipää suusta ja heitteli pöydälle. Olipas se keskustelu. Iippo kiivastui kun yritin kertoa oman näkemykseni:
-Ei SINULLE tullut paha mieli vaan MINULLE! MINULLE TULI PAHA MIELI! EI ÄITILLE!!!
Voi vitsi.
Seuraava kasvamisen paikka:
Tuolla 2-vuotiaan tasollako sitä itsekin pyörii kun yritetään käydä läpi miehen kanssa omia kehityskeskuteluja?
-Pahoitin mieleni siitä, että...
-Joo, mutta minä sanoin sen siksi että MINUSTA TUNTUI SILLE ETTÄ...
-Niin, että eikö sillä olekaan mitään väliä, mille minusta tuntui??
-En minä sitä sanonut vaan kun,... minä toimin niin koska SINÄ ENSIN teit näin ja sitten MINUSTA TUNTUI että ja SIKSI minä sanoin...
Eli lyhyesti tiivistettynä: - Ei SINULLE tullu paha mieli vaan MINULLE! MINULLE!
Vanhempana ja puolisona ja ihmisenä kasvaminen. Tapahtuuko sitä edes? Tiedä häntä.
Lohduttaudun kuitenkin sillä, että jos kysyisin omalta äidiltäni, miten hyvin hän omasta mielestään onnistui äitinä olemisessa, hän mitä todennäköisimmin olisi kokenut ihan näitä samoja tuntoja. Ja siitä huolimatta minusta minulla oli ja on paras äiti.
Lohduttaudun myös sillä, että Iippo sanoi yhä edelleen tänä aamuna ohi kulkiessaan: "Äiti mä lakastan sua. Tosi paljon!".
Lisäksi haen lohtua siitä, että loppujaan parisuhteessakin molemmat meistä on sitä mieltä, että pahin kakkakokkare on oma itse eikä toinen. Se on jo kuitenkin jotain sekin.
(Se, miten traumatisoivaa on kasvaa vanhempana opettaja-vaimon rinnalla, on asia erikseen. Mieheni todennäköisesti pitää aiheesta riipivää blogia jossain, mutta en ole vielä löytänyt sitä.)
Kun väsyneenä ylireagoi asioihin... tajuaa vaatineensa liikaa vielä melko pieneltä, käyttää epäreilusti kiristystä+uhkailua (kun ei jaksa muutakaan keksiä) ja älyää hetken myöhemmin, että ei sen näin olisi pitänyt mennä. Ne on tosi tiukkoja paikkoja. Hyvä sinänsä, että ovat tiukkoja, kyllä ne myös muistaa ja siinä rauhassa pohdiskellessaan keksii parempiakin keinoja.
Mutta sitten tulee ilta ja hiljaisuus. Liikaakin rauhaa. Alan miettiä, että mitä karmeita traumoja sitä lapselleen tuottaa... huokaus. Luoja armahtakoon.
Eilen Iippon kanssa juteltiin siitä, että kun molemmille tuli "halmillinen mieli". Iippolle siitä, ettei äiti ehkä luekaan kahta kiljaa sängyssä vaikka oli sovittu ja äidille siitä, että Iippo ei totellut vaan kaivoi ruisleipää suusta ja heitteli pöydälle. Olipas se keskustelu. Iippo kiivastui kun yritin kertoa oman näkemykseni:
-Ei SINULLE tullut paha mieli vaan MINULLE! MINULLE TULI PAHA MIELI! EI ÄITILLE!!!
Voi vitsi.
Seuraava kasvamisen paikka:
Tuolla 2-vuotiaan tasollako sitä itsekin pyörii kun yritetään käydä läpi miehen kanssa omia kehityskeskuteluja?
-Pahoitin mieleni siitä, että...
-Joo, mutta minä sanoin sen siksi että MINUSTA TUNTUI SILLE ETTÄ...
-Niin, että eikö sillä olekaan mitään väliä, mille minusta tuntui??
-En minä sitä sanonut vaan kun,... minä toimin niin koska SINÄ ENSIN teit näin ja sitten MINUSTA TUNTUI että ja SIKSI minä sanoin...
Eli lyhyesti tiivistettynä: - Ei SINULLE tullu paha mieli vaan MINULLE! MINULLE!
Vanhempana ja puolisona ja ihmisenä kasvaminen. Tapahtuuko sitä edes? Tiedä häntä.
Lohduttaudun kuitenkin sillä, että jos kysyisin omalta äidiltäni, miten hyvin hän omasta mielestään onnistui äitinä olemisessa, hän mitä todennäköisimmin olisi kokenut ihan näitä samoja tuntoja. Ja siitä huolimatta minusta minulla oli ja on paras äiti.
Lohduttaudun myös sillä, että Iippo sanoi yhä edelleen tänä aamuna ohi kulkiessaan: "Äiti mä lakastan sua. Tosi paljon!".
Lisäksi haen lohtua siitä, että loppujaan parisuhteessakin molemmat meistä on sitä mieltä, että pahin kakkakokkare on oma itse eikä toinen. Se on jo kuitenkin jotain sekin.
Yritetty kuitenkin on.
Äiti vs. Uhma
1 - 1
Äiti vs. Uhma
1 - 1
