Töiden alettua minusta tulee valtavan epäsosiaalinen. Vapaa-ajalla siis. Kai se jossain määrin on ihan ymmärrettävää kun työ sinällään on niin tosi sosiaalista; oppilaat luokassa, työkaverit välitunneilla, kölleegöjen kanssa tehtävä duuni, yhteydet milloin minnekin päin sekä kodin ja koulun välillä tehtävä yhteistyö.
Niinpä kuntosali vaihtuu lenkkeilyyn. Yksin. Jumpassa kuristan mielessäni venyttelyn aikana kikattelevat ja juoruavat. Kyläily? Mieluiten menen verstaaseen. Yksin.
Kaskikuusen kansalaisopiston muistettua minuakin opinto-ohjelmallaan aloin sormet syyhyten ja silmät kiiluen plarata sitä kiivaasti läpi. Juu - EN ilmoittautunut keskusteluryhmiin enkä kuoroon. En lähtenyt lukemaan kieliä enkä nyt siis mihinkään muuhunkaan, jossa on vaarassa joutua yrittämään olla sosiaalinen. En sitten ihan sitäkään viimeisen matkan asua lähtenyt ompelemaan mutta...
Viime kevään hopeasormus kurssi oli Täydellinen. Viikonloppu aikaa uppoutua oman pään sisälle eikä ollut mikään pakko olla yhtään sen sosiaalisempi kuin jaksoin. Opettaja opasti mutta antoi silti tilan.
Tiedättekö sen tunteen? Sen kun kaikki muu sulkeutuu pois ja on vain itse ja omat kädet. Ja se materiaali. Rakastan sitä.
Ja sitä tunnetta on tänä lukuvuonna täynnä ainakin kaksi viikonloppua. Kaksi pitkää viikonloppua. Perjantai-ilta? Voiko sitä paremmin viettää kuin itseensä sulkeutuen? Ei.
Tähän tulee pitkä ja syvä, tyytyväisyydelle tuoksuva huokaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti