Olen siirtänyt ja siirtänyt tänne kirjoittamista koska kirjoitan tänne aina sitä, mitä mielen päällä on. Viime päivinä mielen päällä on ollut niin paljon kipeää, etten ole tiennyt mistä löydän sanat ja kuitenkin on kirjoitettava. Vaikeaksi kirjoittamisen tekee myös se, että mietin, luetko sinä tätä. Typerä ajatus, koska tämä blogi on varmasti viimeinen, mikä mielessäsi nyt käy. Mutta koska se mahdollisuus on olemassa ja koska minusta minun suru tuntuu epäoikeutetulta kun se en ole minä.
Etten voi tajuta.
Että olisinpa hiljaa.
Siksi se ajatus tulee.
Hapuilevia ajatuksia ja sormia näppäimistöllä.
Katson Iippoa, tuijotan pitkiä aikoja. Silitän poskesta vielä pitkän aikaa sitten, kun hän on nukahtanut. Kuuntelen Iippon juttutulvaa ja en siltikään kuuntele koska huomaan taas miettiväni että.
Elämässä.
Tässä elämässä.
Tapahtuu kipeitä asioita meille äideille, isille, lapsille.
Että entä jos se olisin minä?
Se joka pysähtyy kuulemaan että vain jos ihme tapahtuu näet sen.
Lapsen kasvun.
Hyvä Jumala kun minä en ymmärrä. En tajua.
Iippo kävi kesäleirillä olemassa 2 tuntia ja mieleen jäi muistolause:
"Minun tulvani."
Auta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti