Oikeaoppisesti

Minä rakastan satsumoita. Taipuukohan se noin. Satsuma-hedelmiä kuitenkin. Nyt on siis hyvin oleellista, että minulle tuodaan kaupasta juuri ja nimen omaan ja ehdottomasti Satsumoita. Ei mandariineja. Ei klementiineja.

Mandariini on se, jossa on siemeniä. Kuka nyt haluaa keskeltä hedelmälihaa kaivella siemeniä? En ainakaan minä. Mandariineja ei jonkun lähteen mukaan edes tuoda enää Suomeen juuri siksi, ettei kukaan halua syödä siemeniä. Enpä tiedä, voisin vaikka vannoa nähneeni kaupassa myös niitä mandariini-kylttejä johtamassa miestäni harhaan.

Klementiini puolestaan on se liian oranssi ja löyhäkuorinen. Ehdottomasti liian makea. Kuivakin joskus. Näyttää tältä:



Mutta satsuma. Ihana kuoreltaan keltaisempi ja sopivan kirpeä satsuma. Täydellisen satsuman kuori on melkein sileä, niin, että ne pienet pisteet kuoressa on enemmän kuopalla kuin pinnalla. Tämä on tärkeää.



Suurimman osan vuodesta hedelmäosastojen laarit pursuaa vain oransseja, löyhäkuorisia ja vääränmakuisia korvikkeita. Nyt niitä taas on. Vihreillä länteillä koristeltuja keltakuorisia aarteita. Ostan säkillisen joka toinen päivä ja syön ja syön ja syön. Hammasta vihlaistessa muistan mitä sitrus tekee hammaskiilteelle ja tunnen kuinka ikenet vetäytyy ja hampaat muuttuvat hauraiksi. Sitten rasvaan Iippon jalkataipeita ja harmittelen ääneen: "Itku, sinulle tulee ihottumaa satsumoista.".

Omassa mielessä ajattelen että riittääpähän minulle enemmän.

Toimittaja

Tänään Iippo heräsi yöllä itkeä kollottamaan ja kollotti sitten hyvän tovin. Herännyt mielikuvitus (ja kun tietää kuka on äiti, ymmärtää myös miten pelottavaa mielikuvitus voi olla) herättää pienen mielen useana yönä. Välillä pitäisi mennä hiekkalaatikolle, keittiöön, kuuntelemaan lööpeleitä (suom.huom. Frööbelin palikoita) ja muuta tavanomaisesta yöelämästä poikkeavaa. Kun kaikki on niin sekavaa, ei auta kuin itku.

Yleensä, ja myös viime yönä, Iippo totesi parhaimmaksi kiivetä minun kainaloon. Yleensä, ja myös viime yönä, Iippo toteaa sitten vielä parhaimmaksi tulla samalle tyynylle ja nukkua siinä aamuun. Puoli viiteen. Sitten voisi herätä. Minä yritän nukuttaa, nukuttaa, hyssyttää. Iippo nukahtaakin useimmiten uudestaan. Kello on silloin 6.10 ja minun herätyskello soi vartin yli kuusi.

Näillä eväillä lähdettin tähän päivään. Mentiin töihin ja hoitoon. Iltapäivällä Iippo pääsi ukille ja mummolle hoitoon, äiti ja isä kaupungille. Syömään vaikka kiinalaista. Näen muuten tasan taatusti seuraavat salaiset uneni siitä chilihärästä. Miten se saattoi olla NIIN hyvää??

Iippo hoidosta isän kanssa kotiin, minä jatkoin matkaani kohti palapeliä. Tai palaveria, Iipposta palapeli oli järjellisempi nimi.

Sunnuntaina rakas AaPeeni sanoi minulle: "Miksi sinä et ole mukana tuossa seurakunnan mediatyössä? Miksi sinä et kirjoita noita juttuja siihen Yhteys-lehteen?" Minusta se oli ehkä tämän loppuvuoden tarpeen täyttävä rakkauden tunnustus kahdessa lauseessa. Samassa lauseessa tunnustusta osaamisesta ja lupaus hoitaa lasta jotta saan mennä.

(No ainakin marraskuun loppuun asti riittävä.)

Tällä hetkellä seurakunnan työhön osallistumistani rajoittaa se, että vastuualueeni pitäisi olla mahdollista hoitaa kotona ja mielellään yöllä. Siellä minä sitten olin. Osana palapeliä.

Olen aika tyytyväinen.

Looking like angel.

Sain viestin ulkomaalaiselta, joskin aika lähellä muuten liikkuvalta, mieheltä. Pitkä litania siitä, kuinka hän ei osaa selitää, mitä tuntee nähdessään minut. Näytän enkeliltä ja olen muutenkin niin tavattoman ystävällinen nainen.

Ensin nauratti ihan kauheasti; en nimittäin sitten naimisiin menon jälkeen ole saanut vastaavanlaista palautetta. (Ja sitäkin ennen vastaava suomalaisen miehen suusta tuleva kommentointi on... no, ehkä sellaista vähän yksinkertaisempaa.) Päällimmäiseksi viestistä jäi kuitenkin iloinen mieli. Ja siitä huomio:

Minkä vuoksi suomalaiset naiset rakastuvat ulkomaalaisiin miehiin?* No juuri tämän takia. Ihannoivat sanat ovat meille kovin harvinaista herkkua ja jos joku vuodattaa ruusutarhat ja tähtien lennot niin onhan se imartelevaa (heti, kun saa pois suljettua sen skeptisen minän äänen: "Arvaa kuinka monelle muulle se on nämä juttunsa kertonut.".)

Ystäväni on asunut keskieuroopassa viimeiset 20 vuotta, eikä taida takaisin tullakaan. Hän rakastaa juuri sitä, mikä itsestä on niiiin epäilyttävää, epäaitoa ja ei-uskottavaa: miesten imartelun, ylenpalttisen kehumisen ja lepertelyn. No niin... kasvapa siihen kulttuuriin ja tule sitten tänne savoon, jossa et ota miehestä selvää et sitten millään. Jopa minä suuntasin ennemmin länteen, josta sain käsiini suorempaa viestintää ;-)

Tästä löysinkin koputi koputi aasinsillan jonkun naisten lehden (Anna?) pääkirjoitukseen, jossa epäiltiin, että miehemme kyllä kehuisivat naisiansa ellemme me naiset aina lynttäisi heidän haparoivia yrityksiään tyyliin: "No joopa, läskit tursuaa nytkin!" tai "Kyllä varmaan näytän hyvältä, tukkakin on kuin harakan perse.". Minulla olisi opeteltavaa tuossa mutta varmasti myös niiden muiden tunnustusten vastaanotossa.

Voisin aloittaa siitä, etten nauraisi.
Tai hymähtäisi ja menisi vaikeaksi.

Etten olisi nauranut tuollekaan viestille, vaan olisin ottanut sen suoraan sydämelleni ja nauttinut siitä täysin (joskin jo yhden lapsen imettänein) rinnoin. Unohtanut kaikki ne "tosiseikat".





Mutta silti.
Pakostahan se uskottavuus kärsii jos jatkuvaan.
Kärsiihän?


* Saattaa ne naiset rakastua joskus muistakin syistä ;-)

Omat opsit.

Zumbailusta hikisenä ja kylläisenä saunan lauteille kipusin.
Lämmintä, lämmintä. Huokaus.

Olimme tänään oppilaiden kanssa maatilalla. Jo vuosia tuntemallani Johannalla on aikamoinen tila aikamoisella eläinmäärällä ja hän otti kuin ottikin meidän, reilun 60 vierasta ihmettelmään ja ihastelemaan, kiljahtelemaan ilosta ja navetan hajun inhosta. Mahtava aamu. Lapsille jäi taatusi niin paljon enemmän mieleen värikkäästä kerronnasta ja eläinten kohtaamisesta kuin vain kirjojen plaraamisesta.

Ihan oikeasti minä haluaisin viedä lapset syksyllä puolukkaan. Keräämään itse marjat talven puuroihin. Tehdä yhdessä pihatöitä talvella. Leipoa. Pistää keväällä kasvimaa pystyyn.

Todellisuudessa pitää vääntää tukka tötteröllä että kerkiää kaiken mitä PITÄÄ.

Minkähän koulun minä perustaisin. Vanhan Nerkoon koulun?