Ainakin yksi iloinen veikko tässä murheellisten laulujen maassa

"Mä menen nyt laittamaan auton lämpiämään, pistä sillä aikaa päälle. Mä ensin haen puita sisälle!" sanoi Iippo vetästyään hienosti kengät jalkaan ja rukkaset käteen. Leikki oli suoraa kopiota isänsä puheista.

"Mä meen nyt yläkeltaan tekemään sitä lemonttia. Mun pitää ensin pistää takki, siellä on tosi kylmä!"

"Mä lähen nyt pelaamaan sälipäntyä. Mun joukkueessa on Halli ja Jali."

"Äiti annapa mulle niitä työkaluja ja sitten mä talviin sitikan avaimet niinku ukin luona. Mä meen nyt sinne Hilkan luokse koljaamaan yhtä kaappia. Mun pitää ensin soittaa sille. Alipekka tässä joo mä tuun sitikalla."

Viimeisimmässä oli jotain ukilta, jotain isiltä.
Elämänsä miehiltä.

Olemme seuranneet Kakola-ohjelmaa ja minä olen itkeä tillittänyt joka jaksossa. Ihan joka desiä ei voi pistää raskauden piikkiin. Nuoria poikia niin hunningolla, niin eksyksissä, niin rikkinäisinä ja niin - monet niin ilman isää ja miehen mallia. Kertomassa, miten ovat ottaneet miehen mallin vanhemmista pojista, jostainhan se on saatava. Näyttämässä avoimesti nopean leimaantumisen ja kiintymisen sellikavereiksi tulleisiin entisiin vankeihin, mentoreihin. Itkemässä, kun nämä "isät" lähtevät. Tai itkun sijaan sanomassa: "Mä en osaa ikävöidä, mut on niin monesti hylätty. Mua vaan v****taa.".

Ilman isää kasvamisesta on puhuttu kauheat määrät viime vuosina, eikä vähiten tänä vuonna, muun muassa suuren homoliitto-kohun yhteydessä. En väitä, ettei homopari kasvattaisi lasta samalla rakkaudella ja paremminkin kuin monet yhdessä elävät lastensa biologiset vanhemmat. Isän puuttumisen merkitystä ei vaan voi ohittaa olan kohautuksella tässäkään yhteydessä.

Minulle tämä on niin ajankohtaista seuratessani (joo, joo, edelleen raskaana) onnen kyyneleet silmissä pientä kaksivuotiastani, joka toisinaan saattaa ottaa leikkeihinsä jotain minunkin touhuista, mutta joka enimmäkseen on aina isänsä. Tai ukkinsa. Kyyneleet ovat onnen siksi että minun pojallani on oma biologinen isä läsnä. Minun pojan isä on semmoinen, josta toivonkin hänen ottavan mallia.

"Mun pitää nyt soittaa sille mä laitan takin päälle ja juoksen äkkiä. Se kivi lysähti meijän ikkunaan. Mä otan se lakkolin kiinni. Mä meen nyt!"

"Äiti mä en nyt kelkiä sinne sun kanssa istumaan. Mulla on nyt tämä kahvinjuonti kesken.".

Viimeinen oli vastaus saunassa minulle. Yritin houkutella Iippoa ylälauteelle lämmittelemään lattian rajassa olevasta vannasta.

Äiti on vähän väsynyt Osa 1483

Kolme aamua jäljellä. Iippolla on taas huutopotkuitkukyynel-suhde hoitoaamuihin. Iltapäivällähän se ei lähtisi sieltä minnekään, aamut on tosi rasittavia myös minulle äitinä. Nyt, kun muutenkin tämä joulujuhlastressi on päällä, ei tarvitsisi ylimääräisiä taisteluja millään rintamalla. (Kissan pissi- ja miehen keuhkoputkentulehduksetkin on nyt toivottavasti takana.) Joulukuun alku arviointineen, sairasteluineen, joulujuhlavalmisteluineen, vierailuineen, valvomisineen, supisteluineen, pitkine iltavuoroviikkoineen, puuttuvine omine aikoineen ja kaikkine muineen vauvan samalla kasvaessa mahassa ja vaatiessa oman veronsa jaksamisesta, on imenyt minusta mehut aivan uskomattoman tehokkaasti. Usein olen haaveillut illat siitä hetkestä, kun Iippo nukahtaa ja saan vähän hengähtää. Sitten kun Iippo on viimein nukahtanut, olenkin ollut niin väsynyt, että tarjolla on joko itkuun pillahtaminen tai nukkumaan meneminen. Vuoroin olen valinnut toisen, vuoroin toisen.

Viikonloppuna olin kauan odottamallani hopeaketjut ja helmet kurssilla. Torstaina vielä tuntui, etten jaksa lähteä sinnekään. Mies kuitenkin tsemppasi minut sinne kurssille. Perjantaina 18-21, lauantaina ja sunnuntaina 9.30-16 värkkäsin koruja täysin mitään muuta ajattelematta. Tekihän se varmasti sisimmälle hyvää mutta kyllä minä olin entistä väsyneempi sunnuntai-iltana. Ehkä siinä kuitenkin oli eri sävy?

Ainahan sitä on loman tarpeessa ja useimmiten vielä tulee sanotuksi, etten ole ikinä ollut NÄIN loman tarpeessa. Nyt on kuitenkin se hetki, ettei mikään riitä kuvaamaan tätä loman tarvetta. Ajatus jouluaamun hetkestä saa koko sisimmän väpättämään kuin alaleuan. Sitä kohti!

Jatko-osa

Tyynen tilanne ei juurikaan muuttunut, oli se ehkä hyvällä mielikuvituksella ja toiveikkain silmin katsottuna vähän virkeämpi, mutta ei syönyt mitään. Koko kissa haisi kipulääkkeeltä, semmoiselta vähän makealta ja tympeältä. Oli apaattinen. Niinpä raskain mielin varasimme aikaa taas eläinlääkärille.

Ne hetket, kun Tyyne suostui jotain syömään, sattuivat aina kipulääkkeen antamisen ympärille. Silloinkin kissa närppi mieheni kädeltä leipäkinkkua ja tonnikalaa mitättömiä määriä. Luin kipulääkepaketista torstai-iltana (luulin lukeneeni sen jo aiemmin) että lääke saattaa aiheuttaa ruokahaluttomuutta ja apaattisuutta. Saimme siis ruokahaluttomalle ja apaattiselle kissalle lääkkeen, joka aiheuttaa ruokahaluttomuutta ja apaattisuutta... Halusin uskoa, että syy on kipulääkkeessä mutta kyllä minua ahdisti! Torstai-iltana Tyyne kiipesi minun syliin ja kehräsi lujaa kainalossa. Otin kissan yöksi meidän kanssa nukkumaan ensimmäisen kerran 2,5 vuoteen. Voi että se oli onnellinen. Voi että minua itketti ja pelotti. Rukoilin, ettei Tyyneä tarvitsisi suotta rauhoittaa. Että aamulla olisin jotenkin viisaampi.

Aamulla kissanvessassa oli kakka. Se oli tieto siitä, ettei suoli ole tukossa mistään syystä. Iltapäivällä en antanut kipulääkettä vaan ajelimme lääkärille. ELL oli kanssani samaa mieltä siitä, että todennäköisesti syy on kipulääkkeessä. Ravintoa kissan oli kuitenkin ruettava saamaan kunnolla, ennen kuin tulee isoja ongelmia maksan kanssa. ELL määräsi Tyynelle (suureksi huvituksekseni) erästä ihmisille tarkoitettua ahdistuslääkettä, joka lisää ruokahalua sivuvaikutuksenaan.

Lauantai-aamuna pianotuolin alla loikoili onnellisesti häntäänsä heilutteleva kissa ja meitä nauratti aika paljon. Puoli tuntia siitä kissa marssi ruokakupille. Jokaisesta lääkkeen annosta n. puolen tunnin kuluttua kissa on heti mennyt syömään ja eilen ja tänään myös muina aikoina.

Tyynellä on hyvä puuki (=boogie). Kissa tuntuukin ihan eri jäntevälle! Välillä meinaa leikityttää, ulos tekee mieli ja siellä on vähän käytykin. Tonnikalapurkin aukaisu toi sen taas seuraamaan pizzan valmistusta. Vähän jännittää, jatkuuko syöminen, kun tuo hmm... mielialalääke loppuu. Toivotaan!

Noin muuten olen ihan täysin stressaantunut muutenkin. Jouluarviointi on kyllä tehty, mutta joulujuhla on meidän vastuulla. Tuntuu, että on sata juttua tekemättä ja pojojojojojoing pimahdan hetkenä minä hyvänsä. Saattaa olla elämäni migreeni perjantaina 17.12. Vauva sentään potkii mahassa (ja jatkuvasti potkiikin) muistuttaen minua siitä, että elämässä on isompia ja tärkeämpiäkin asioita.

Ja Iippo Ilmari rakas... <3 "Mikä puuki Tyyne?"