Ei kurjuutta kummempaa

Arvatkaa, mikä oli pari vuotta sitten pahin kirosana, jonka tiesin?
Iltavuoroviikko.
Miehen siis.
Jäin yksin vauvan kanssa.

Nyt, kun Iippo on isompi, mies tekee edelleen iltavuoroviikkoja, mutta näistä selviää paremmin järjissään. Iippo touhuaa enemmän itsekseen, eikä häntä tarvitsee roudata mukana joka ikiselle vessareissulle tai kantaa selässään taloa järjestellessään. Olen siis ollut huojentunut.

Enhän ole muutenkaan oikein tajunnut, että tässä mennään rv 39+3 ja että meille tosiaan olisi se vauva taas tulossa kuvioihin... eli kuukauden päästä saattaa taas pärähtää, kirosana nimittäin. Joka toinen viikko. Se on sen ajan murhe, mutta tulipa vaan mieleen, kun alkoi liian helpolle tuntumaan.

Liian helppoa, niin. Olen nyt viidettä viikkoa sairaana. Vai joko se on kuudes. Olen kuitenkin ollut kipeänä koko tämän äitiysloman ja arvata saattaa, että kyllä tänä aamuna pääsi itku kun kuurista huolimatta heräsin niin tukkoisena ja flunssaisena. Yritän ajatella kamalan positiivisesti, että olisin terve sitten kun vauva syntyy... mutta sitten joku streptokokkipiru hyppää olkapäälle ja kuiskaa, että "Hih hih hii, niin varmaan - sinä lähdet flunssaisena synnärille ähkimään!".

Jotta valitus ei tähän loppuisi, niin kaadetaan nyt kaikki loputkin tähän - jos se vähän helpottaisi. Meillä ei tällä iltaviikolla ole autoa käytössä, koska mies on poikkeuksellisesti tarvinnut sen itse. Hän olisi ottanut auton työkäyttöön jo senkin takia, kun nyt ei kuulemma enää voi tietää, koska tulee lähtö ja hänen pitää sitten päästä pois töistä äkkiä. Ai mikä lähtö? minä mietin huuli pyöreänä, kunnes muistin taas, että olen aika pyöreänä muualtakin. Pitäisikö tässä tosiaan sitäkin ajatella, että voisi tulla semmoinen lähtö? Mikä se on, viimeksi meille annettiin päivämäärä.

Tässä päivässä kiva-lisää on se, että mies lähti sen verran aiemmin, ettei ehtinyt pistää Iippoa päikkäreille. Se tarkoittaa sitä, että se ei todennäköisesti myöskään nuku. Eli myöskään minä en nuku. Jostain syystä Iippo nukahtaa päikkäreille vain jos isi vie. Minun jätettyä hänet nukkumaan sieltä kuuluu kaksi tuntia sipinää ja supinaa ja touhuamista.

No niin. Nyt kun on päästelty ja hengähdetty 10 sekuntia, on vuoro syyllistyä kaikkien yksinhuoltajakavereiden ja muuten vaan yksin olevien puolesta. Kerran töissä (no, ehkä muutaman kerran muulloinkin) tuskailin iltavuoroviikkoa yh-työkaverilleni, joka tyynesti vuodatukseni jälkeen totesi: "Niin, minun on hirveän vaikea ottaa tuohon kantaa kun olen aina yksin.".

Siinä sitten puhuttiin siitä, miten elämää katselee aina sieltä oman elämän näkötornista. Tornista, joka on rakentunut juuri niille puille, mitkä elämä on kellekin tuonut. Jokaisella on oikeus olla pahoillaan, väsynyt, katkipoikkirikki ja ärsyyntynyt niistä asioista, mitkä omassa elämässä kurjille tuntuvat. Ei aina tarvitse miettiä kaikkia afrikan lapsia ja muita kurjempiosaisempia.

Päätin yrittää opetella sitä. Että tämän merkinnän jälkeenkin saan ihan huoletta oikaista tuohon sohvalle ja olla syyllistämättä itseäni niillä, jotka tekevät ikuista iltavuoroviikkoa yksinänsä.

Unohtamatta kuitenkaan mainita, sitä tosiasiaa, minkä sanoin myös sille työkaverille, että minä en kyllä tiedä, miten jaksaisin. Että nostan hattua ja symppaan täysillä.

Olen raskaana 38 viikkoa. Vauva saisi syntyä koska vain. Syntyisi pois. Tämä on niin tätä:

Klo

00.00: Käännän vaivalloisesti kylkeä sängyssä. Siis yritän jotenkin nytkäyttelemällä saada itseni hetkeksi myös oikealle kyljelle. Siirrän tyynyn mahan alle, toisen selän taakse.

00.30: Käännän vaivalloisesti kylkeä takaisin vasemmalle kyljelle, koska oikealle puolelle mahaani pesiytynyt vauva mukuttaa taukoamatta, että hänellä on ahdasta ja hän litistyy.

01.00: Yritän päästä istualleni. Yritän päästä seisaalleni. Haen hetken aikaa tukea lantiosta jaloille, joilla yritän vaappua vessaan. Palaan huokaisten makkariin ja suoriudun edellistä kohtaa mukaillen takaisin kyljelleni.

01.30: Pakko antaa periksi. Närästää niin paljon, etten pysty nukkumaan. Palan tunne kurkussa. Luovun selkätyynystä ja pistän sen korokkeeksi niskan alle, otan Rennien. Odottelen, että se vaikuttaa.

03.30: Yritän päästä istualleni. Seisaalleni. Vaappua vessaan. Palata sänkyyn. Löytää hyvän asennon. Pohdin, miten paljon miestä häiritsee minun pyöriminen ja tuskastunut huokailu. Asennon löytäminen hengästyttää. Jippii, voisitko lapsi laskeutua pois kylkiluideni alta??

04.00: Iippon makkarista kuuluu kahinaa. Kuuluu lisää. Huokaisen, koska tiedän, mitä sieltä seuraavaksi kuuluu. Taps, taps, taps, taps... Iippo kiipeää tyynyineen meidän väliin. Yrittää ängetä minun kanssa samalle tyynylle. Minä yritän tyrkätä kauemmas, koska on niin kuuma muutenkin.

04.44: Miehen herätyskello soi. Ei herää. Yritän potkaista häntä yli Iippon, herättämättä pikkumiestä.

04.45-05.30: Kuulostelen miehen kolautuksia, hampaiden pesua, kahvin keittoa... jännitän, herääkö Iippo. Vessattaa, mutta en uskalla lähteä vessaan ettei Iippo herää.

06.00: Iippo alkaa heräillä. Pyöriskelee, hipeltää kädellä minun naamaa. Sipittelee yksinään.

06.15: Sanon Iippolle kärsimättömänä, että voi mennä omaan sänkyynsä hipisemään ja potkimaan. Iippo lähtee - soittamaan pianoa ja laulamaan.

06.15-07.00: Pyörin sängyssä, en jaksaisi millään nousta. Iippo kulkee oman huoneensa ja makkarin väliä; lukee välillä jotain kirjaa, pomppii sängyssä, kiusaa kissaa. Annan periksi. Iippolle ja rakolle.

07.15: Kiitos Luojalle, Iippo pukee itse! Jos olen kankea jo muutenkin, olen aamuisin paitsi kankea, myös jumi ja kipeä. Omien sukkien jalkaan saaminen on semmoinen haaste, että olen yleensä paljain jaloin.

07.30: Avaan facebookin. Napsuttelen kaikki uudet ilmoitukset omiin välilehtiinsä.

08.00:Vuorossa on aamupalan laittoa. Yritystä saada kiinni päivästä.

09.30: Jos sää sallii, päätetään lähteä ulkoilemaan. Nostelen Iippon vaatteita eteisen lattialle, puettaviksi. Iippo juoksentelee pitkin taloa. En jaksa juosta perässä vaan houkuttelen. "Kuka pukee eka?" ja lemppari: "Kumpi käy eka pissillä?". Vaihtoehtoisesti pesen pyykkiä, silitän, tyhjennän astianpesukonetta, järjestelen.

11.00-12.00: Aika ottautua ruoan laittoon. Laitan Iippolle musiikkia. Iippo juoksee ympyrää tuvassa. Leikkii hetken omia leikkejään, tulee välillä sanomaan: "Äiti mä en oo koskaan ollut sun sylissä." tai "Äiti, mä oon nyt vauva, äääää!" tai "Äiti, mä haluan muovailla!" tai "Äiti, mä haluan maalata!" tai "Äiti, mä haluan askallella!" tai "Äiti, mä haluan toista musiikkia!" tai "Äiti, äiti, äiti, äiti..." ja "Äiiiitiiii, pyyyyhkimmääään!". Otan syliin, silitän, annan muovailuvahoja, piirustuspaperia, vesivärejä. Käyn nostamassa muovailuvahan lattialta, vaihdan veden vesiväreille, laitan toisen kappaleen soimaan. Vastaan sata kertaa "Mitä?". Ja teen sitä ruokaa. Pyyhin pyllyn. Vastaan, etten tiedä, tuleeko ukki tänään traktorilla käymään. Myönnän, että joskus mennään taas käymään ukilla ja mummolla. Kaikki liikkuminen kiristää mahaa. Mietin, että mitä ihmettä ne synnytyssupistukset on, en erota niitä edelleenkään.

12.00-12.30: Syödään. "Eihän talvii juua kaikkia maitoja?" Vastaan, että juoppa reippaasti niin tulee vahvat luut. Syöpä reippaasti niin ehditään lukea ennen päikkäreitä. Iippo varmistaa, että syökö isä aina kaikki. Ja juoko isä aina lasin tyhjäksi. Ja syökö ukki aina kaikki.

12.30-13.00: Pesut ja pusut. Kirja ja rukous. Iippo jää nukkumaan. Minä menen keittiöön. Mietin, mitä tekisin tämän vajaan pari tuntia. Siis sitten kun Iippo hiljenee. Sitä odotellessa käyn facebookissa.

13.20: Huikkaan Iippolle, ettei saa kuulua sipinää, vaan nyt on ruvettava nukkumaan että jaksaa. Iippo vastaa jotain tyyliin: "Minä vaan SEN takia sipisen kun minä aina aattelin että Tyyne saattaa tulla tuolta..."

13.30: Oikaisen sohvalle lukemaan. Nostan jalat ylös. Muistan, että pitikin käydä vessassa.

13.35: Palaan sohvalle. Nostan jalat ylös. Asettelen tyynyjä. Totean, etten ole oikein miettinyt, liikkuuko vauva. No, ei tarvitse enää miettiä - yksi hiljenee omaan huoneeseensa ja minulla on hetki aikaa. Toinen aloittaa mylläkän - sisälläni.

14.00: Katson kelloa, väsyttää. Kissa könyää mahan päälle. Tönäisen sen pois. Nukahdan.

14.05: Kissa hiipii takaisin mahan päälle.

14.15: Mies tulee töistä. Käyn hereillä. Tönäisen kissan pois. Jatkan koiran unta kelloa tarkkaillen.

14.20: Kissa hiipii mahan päälle.

15.00: Yritän päästä takaisin tähän maailmaan. Vessan kautta Iippoa herättämään. Kulkeminen on taas kuin vanhuksella. Kiristää mahaa. Pitikin tehdä ne lumityöt. Pitikin imuroida. Pitikin kantaa Iippoa.

15.30: Iippo syö välipalaa. Mietitään, mitäs sitten tehdään. Mies lähtee yläkertaa remppaamaan. Minä teen jotain kotihommia, Iippo leikkii. Tai käydään porukalla kaupalla. Kuitenkin kello 17 lähestyen on taas tehtävä ruokaa.

17.00: Iltaruoka. Syön ja mietin, että pitäisi muistaa googlettaa ne eniten närästävät ruoka-aineet.

17.25: PikkuKakkonen. Ruoan siivoamista. Epätoivoista yritystä venyttää jumivaa selkää.

18.00: Askarrellaan. Muovaillaan. Leikitään. Isi ja Iippo pelaavat sälypäntiä tai lakkolipeliä. Riippuen päivästä - saunotaan.

19.00: Kohta alkaa valmistautuminen iltapuurolle. Siivotaan Iippon huone. Mietitään, mitä tehdään huomenna. Kiristää ja jomottaa.

19.30: Iltapuuro. Isi syöttää. Minä tarkistan Iltalehden sivuilta uutiset. Istun siis lattialla vartin.

19.45: Epätoivoinen yritys päästä ylös lattialta siistimään keittiötä.

20.00: Iippo huoneesta kuuluu kikattelua kun lukevat isin kanssa kirjaa. Kohta kuuluu pikkuisen yliampuva iltarukous: "Levolla laske LuojaNI! Almias OLE suojaNI! Jos en tilaltain nousiSI!! TAIVAASEEN OTA LUOKSESI! AAAAAAMEEEEEEENNNNN!!!!!!"

20.30-22.00: Koomaa miehen kanssa. Ohi menneet sarjat netistä. Trivial pursuitia. Kuulumisten vaihtoa ilman keskeytystä. "Voisitko hieroa, pliis. Minä olen niiiin raskaana.".

22.15: Mies lähtee nukkumaan. Minä jään hetkeksi koneelle. Facebookiin pitämään edes jotain sosiaalista elämää yllä, päivittämään blogia, kirjoittamaan päiväkirjaa.

22.45: Iltapesuilla. Syvä huokaus, päivä ohitse.

23.00: Mietin, miten päin alkaisin nukkua. Ähisen puolelleni vasemmalle kyljelle. Suljen silmät. Rukoilen hiljaa mielessäni. Kiitän päivästä, kiitän Iipposta. Miehestä. Terveydestä. Kodista. Lähisukulaisista. Pyydän voimia jaksaa, itselleni ja muille. Pyydän varjelusta vauvalle. Rukoilen hyvää kätilöä. Heh. Kissa pomppaa sänkyyn ja astelee itsevarmasti (tekniikka on vaihtunut) nukkumaan aivan pään viereen, vieden tyynystäni puolet. Tönäisen sen edemmäs.

23.15: Muistan, etten muistanut googlettaa niitä ruoka-aineita, jotka närästää. Otan Rennien.

23.25: Kissa on taas pään päällä. Tönäisen sen kiukkuisesti kauemmas. Se siirtyy jalkojen päälle. Mietin, miten tämäkin järjestely taas toimii kun vauva tulee. Kissa pitäisi saada muualle makkarista. Mietin kaikkea muutakin. Nukahdan jonkun mietteen välissä.


Niin että vauva. Nyt on 38 raskausviikkoa täynnä, olisit ihan tervetullut jo pois mahasta. Nukkuisin välillä ihan mielelläni yhdellä tyynyllä (joka sekin pään alla) niin kuin tavallisesti. Valvoisin ihan mielelläni sinua syöttäen, en könkäten vessaan joka välissä. Söisin ilman närästystä. Hengittäisin vapaasti. Elelisin sinua katsellen, en arvaillen, onko mahassa kaikki kunnossa.

Enkä edes halua muistaa, että valvon kuitenkin ensimmäiset yöt synnytyksen jälkeen kokonaan. En pystyisi liikkumaan sen kummemmin tikeistä ym. johtuen. Minua ei ehkä närästäisi, mutta vauva itkisi kaikki ruokavalioerheet. Hipoisin taas vauvan poskia ja otsaa peläten kuumetta ja todennäköisimmin aivokalvontulehdusta.

Silti.

Hengittäisin edes vapaammin ;-)

Kasvukipuja

Jos on opettajan lapsena kasvaminen traumatisoivaa niin kyllä on opettaja-vanhempanakin kasvaminen aika tiukkaa. Jotenkin se itsensä arvioiminen, se itsereflektio, on niin tiukkaan juurrutettu pään sisälle, että näin herkkänä kautena saa itkeä monet itkut illalla sängyssä. Pohtien siis sitä, miten surkeasti tässä välillä epäonnistuu. Vanhempana olemisessa. Kasvattamisessa.

(Se, miten traumatisoivaa on kasvaa vanhempana opettaja-vaimon rinnalla, on asia erikseen. Mieheni todennäköisesti pitää aiheesta riipivää blogia jossain, mutta en ole vielä löytänyt sitä.)

Kun väsyneenä ylireagoi asioihin... tajuaa vaatineensa liikaa vielä melko pieneltä, käyttää epäreilusti kiristystä+uhkailua (kun ei jaksa muutakaan keksiä) ja älyää hetken myöhemmin, että ei sen näin olisi pitänyt mennä. Ne on tosi tiukkoja paikkoja. Hyvä sinänsä, että ovat tiukkoja, kyllä ne myös muistaa ja siinä rauhassa pohdiskellessaan keksii parempiakin keinoja.

Mutta sitten tulee ilta ja hiljaisuus. Liikaakin rauhaa. Alan miettiä, että mitä karmeita traumoja sitä lapselleen tuottaa... huokaus. Luoja armahtakoon.


Eilen Iippon kanssa juteltiin siitä, että kun molemmille tuli "halmillinen mieli". Iippolle siitä, ettei äiti ehkä luekaan kahta kiljaa sängyssä vaikka oli sovittu ja äidille siitä, että Iippo ei totellut vaan kaivoi ruisleipää suusta ja heitteli pöydälle. Olipas se keskustelu. Iippo kiivastui kun yritin kertoa oman näkemykseni:

-Ei SINULLE tullut paha mieli vaan MINULLE! MINULLE TULI PAHA MIELI! EI ÄITILLE!!!

Voi vitsi.
Seuraava kasvamisen paikka:

Tuolla 2-vuotiaan tasollako sitä itsekin pyörii kun yritetään käydä läpi miehen kanssa omia kehityskeskuteluja?

-Pahoitin mieleni siitä, että...
-Joo, mutta minä sanoin sen siksi että MINUSTA TUNTUI SILLE ETTÄ...
-Niin, että eikö sillä olekaan mitään väliä, mille minusta tuntui??
-En minä sitä sanonut vaan kun,... minä toimin niin koska SINÄ ENSIN teit näin ja sitten MINUSTA TUNTUI että ja SIKSI minä sanoin...

Eli lyhyesti tiivistettynä: - Ei SINULLE tullu paha mieli vaan MINULLE! MINULLE!


Vanhempana ja puolisona ja ihmisenä kasvaminen. Tapahtuuko sitä edes? Tiedä häntä.

Lohduttaudun kuitenkin sillä, että jos kysyisin omalta äidiltäni, miten hyvin hän omasta mielestään onnistui äitinä olemisessa, hän mitä todennäköisimmin olisi kokenut ihan näitä samoja tuntoja. Ja siitä huolimatta minusta minulla oli ja on paras äiti.

Lohduttaudun myös sillä, että Iippo sanoi yhä edelleen tänä aamuna ohi kulkiessaan: "Äiti mä lakastan sua. Tosi paljon!".

Lisäksi haen lohtua siitä, että loppujaan parisuhteessakin molemmat meistä on sitä mieltä, että pahin kakkakokkare on oma itse eikä toinen. Se on jo kuitenkin jotain sekin.

Yritetty kuitenkin on.

Äiti vs. Uhma
1 - 1

Pipo tiukalla.

"Onko Anni jo liian seksikäs missiksi?"

"Kuka misseistä hurmaa alusvaatteissa?"

"Missi Anni valloitti seksikkyydellä"

"Missit alusasuissa Suomutuntureilla: Kuumat kuvat kodasta!"

"Miss-Suomi 2011 -finalistit poseerasivat rohkeasti alusvaatekuvauksissa. Katso kuvat!"

"Kuumat missit kuntosalilla. Katso video!"


Ollaan sitten vaikka pipo tiukalla, mutta mitä tapahtui missikisoille? Missä vaiheessa niissä alettiin valita Miss Märkäpaitaa? Onko Anni jo liian seksikäs missiksi... voi joo. Olikohan se nyt kuitenkaan se Anni, joka ehdotti riisumista kodassa? Olisikohan se kuitenkin jonkun muun valintaa, minkä verran missejä kuvataan alusvaatteissa ja minibikineissä?

Ehtona sille, että voi hakea Miss Suomeksi, on muun muassa, ettei ole koskaan osallistunut alastonkuvauksiin tai -esiintymisiin TAI muihin s e l l a i s i i n. Onko se ehto asetettu siksi, että ihmisiä kiinnostaa tirkistellä enemmän sellaista, joka ei vielä ENNEN kisoja ole riisunut...? Nimittäin sitten ehtii kyllä. Riisua ja poseerata, pakkasessa ja öljyyn tahrittuna.

PLIIS.

Kun MINÄ oli lapsi, seurasin missikisoja. Minä ihastelin niitä iltapukuja, pitkähiuksisia ja leveästi hymyileviä naisia...

(Silloin ei tosin kyllästetty joka paikkaa seksillä. Nythän myydään lähes kaikki aurinkomatkoista jogurttiin seksillä. Seksikkyydellä.)

...silloin Miss Suomeksi valittiin se Kaikkein Kaunein. Nyt valitaan se Selvästi Seksikkäin. Se, joka poseeraa rohkeimmin.

Etsin äsken Miss Suomi -kilpailun virallisilta kotisivuilta Miss Suomen "tehtävää", kuvausta hänen roolistaan. En löytänyt, äkkiseltään ainakaan. Miten minusta tuntuu, että joskus puhuttiin Miss Suomesta mallina nuorille? Tai noin tyhmänä voisi kuvitella, että sitähän hänen tulisi olla - tai että... sitähän hän ilman erityismainintaa olisi, jos kisojen merkitys lapsille ja nuorille olisi vielä sama.

Kumpiko olikaan siis ensin, muna vai kana? Hävisikö kiinnostus ensin ja sitä yritetään nyt epäitoivoisesti saada takaisin väliaika-Hunkseilla ja nenäliinalla peitetyillä tisseillä? Vai kävikö kuitenkin niin, että kisaan kuulunut glamour ja prinsessataika hävisivät Keisarin Seksiähkyn astuttua kuvioihin?

Kuka Miss Suomi -kisoja siis tänä päivänä seuraa? Olisi mielenkiintoista tietää ihan tutkittua tietoa siitä, miten yleisön profiili on muuttunut 1980-luvulta tähän päivään? Meillä nimittäin linnanjuhlatkin ohittavat nämä bileet 6-0.