Ei kurjuutta kummempaa

Arvatkaa, mikä oli pari vuotta sitten pahin kirosana, jonka tiesin?
Iltavuoroviikko.
Miehen siis.
Jäin yksin vauvan kanssa.

Nyt, kun Iippo on isompi, mies tekee edelleen iltavuoroviikkoja, mutta näistä selviää paremmin järjissään. Iippo touhuaa enemmän itsekseen, eikä häntä tarvitsee roudata mukana joka ikiselle vessareissulle tai kantaa selässään taloa järjestellessään. Olen siis ollut huojentunut.

Enhän ole muutenkaan oikein tajunnut, että tässä mennään rv 39+3 ja että meille tosiaan olisi se vauva taas tulossa kuvioihin... eli kuukauden päästä saattaa taas pärähtää, kirosana nimittäin. Joka toinen viikko. Se on sen ajan murhe, mutta tulipa vaan mieleen, kun alkoi liian helpolle tuntumaan.

Liian helppoa, niin. Olen nyt viidettä viikkoa sairaana. Vai joko se on kuudes. Olen kuitenkin ollut kipeänä koko tämän äitiysloman ja arvata saattaa, että kyllä tänä aamuna pääsi itku kun kuurista huolimatta heräsin niin tukkoisena ja flunssaisena. Yritän ajatella kamalan positiivisesti, että olisin terve sitten kun vauva syntyy... mutta sitten joku streptokokkipiru hyppää olkapäälle ja kuiskaa, että "Hih hih hii, niin varmaan - sinä lähdet flunssaisena synnärille ähkimään!".

Jotta valitus ei tähän loppuisi, niin kaadetaan nyt kaikki loputkin tähän - jos se vähän helpottaisi. Meillä ei tällä iltaviikolla ole autoa käytössä, koska mies on poikkeuksellisesti tarvinnut sen itse. Hän olisi ottanut auton työkäyttöön jo senkin takia, kun nyt ei kuulemma enää voi tietää, koska tulee lähtö ja hänen pitää sitten päästä pois töistä äkkiä. Ai mikä lähtö? minä mietin huuli pyöreänä, kunnes muistin taas, että olen aika pyöreänä muualtakin. Pitäisikö tässä tosiaan sitäkin ajatella, että voisi tulla semmoinen lähtö? Mikä se on, viimeksi meille annettiin päivämäärä.

Tässä päivässä kiva-lisää on se, että mies lähti sen verran aiemmin, ettei ehtinyt pistää Iippoa päikkäreille. Se tarkoittaa sitä, että se ei todennäköisesti myöskään nuku. Eli myöskään minä en nuku. Jostain syystä Iippo nukahtaa päikkäreille vain jos isi vie. Minun jätettyä hänet nukkumaan sieltä kuuluu kaksi tuntia sipinää ja supinaa ja touhuamista.

No niin. Nyt kun on päästelty ja hengähdetty 10 sekuntia, on vuoro syyllistyä kaikkien yksinhuoltajakavereiden ja muuten vaan yksin olevien puolesta. Kerran töissä (no, ehkä muutaman kerran muulloinkin) tuskailin iltavuoroviikkoa yh-työkaverilleni, joka tyynesti vuodatukseni jälkeen totesi: "Niin, minun on hirveän vaikea ottaa tuohon kantaa kun olen aina yksin.".

Siinä sitten puhuttiin siitä, miten elämää katselee aina sieltä oman elämän näkötornista. Tornista, joka on rakentunut juuri niille puille, mitkä elämä on kellekin tuonut. Jokaisella on oikeus olla pahoillaan, väsynyt, katkipoikkirikki ja ärsyyntynyt niistä asioista, mitkä omassa elämässä kurjille tuntuvat. Ei aina tarvitse miettiä kaikkia afrikan lapsia ja muita kurjempiosaisempia.

Päätin yrittää opetella sitä. Että tämän merkinnän jälkeenkin saan ihan huoletta oikaista tuohon sohvalle ja olla syyllistämättä itseäni niillä, jotka tekevät ikuista iltavuoroviikkoa yksinänsä.

Unohtamatta kuitenkaan mainita, sitä tosiasiaa, minkä sanoin myös sille työkaverille, että minä en kyllä tiedä, miten jaksaisin. Että nostan hattua ja symppaan täysillä.