Elämä on taikaa

Kun Iippo oli hoidossa, kävivät he hoitotädin kanssa keskiviikkoisin "Hannan kelhossa". Kun jäin äitilomalle, kävimme Iippon kanssa muutaman kerran yhdessä samassa kelhossa, jotta Iippo näkee kaveleitaan. Viikko sitten en jaksanut enää lähteä mahan kanssa pyörittelemään Iippoa ja kun kaapista vielä löytyi kelhoon tarvittavat herkut (karnevaalikeksejä, suolatikkuja ja rypäleitä), sovimme Iippon kanssa pitävämme kelhon meillä kotona. Iippo on hyvin tarkka siitä, miten kerhossa mennään ja niinpä hän ohjeisti hyvin selvästi, mitä tehdään ja missä järjestyksessä.

Ensin pistimme herkut valmiiksi odottamaan. Sitten menimme leikkimään Iippon huoneeseen. Kysyin, että mitäs täällä leikitään. "Elikkä. Täällä on näitä lekopalikoita. Oleppa valovainen että et kompastu! Näillä voi nyt sitten leikkiä.". Leikimme. Rakensimme palikoista ison talon. Nautin siitä hetkestä Iippon kanssa. Sitten kouraisi mahasta. Ensimmäinen ajatus oli että "Äh, menkat.". Noin 10 sekuntia myöhemmin muistin olevani raskaana. Heh, heh. Puolen tunnin päästä kouraisi taas. Tuli outo olo, mietin, että tämä on varmaan nyt sitä synnytyssupistelua. Voisiko lapsia tosiaankin syntyä muullakin tapaa kuin tippaa käteen laittamalla?

Sitten menimme helkuttelemaan. Mehua mukista ja helkkuja. Ja mahasta kouraisuja. Puolen tunnin kieppeillä. Sen jälkeen piti lukea Laamattua. Meillä ei ole lasten Laamattua, mutta onneksi Danielista kertova kirja löytyi ja luin sen Iippolle. Hän istui oikea oppisesti tyynyllä lattialla. Sitten kelho loppui.

Supistukset häipyi. Illalla tulivat takaisin. Yön aikana niitä alkoi tulla 20 minuutin välein. Vartin välein. Kolmesta viiteen 10 minuutin kieppeillä. Oli aika lähteä sairaalaan. Ukki Iippon luokse nukkumaan ja me ajellaan hyvässä säässä sairaalaan, kuuden minuutin välein supistellen. Oli jännää :-)

Viisi senttiä. Supistellen ja ei-niin-paljon supistellen vaan rappusia rampaten menimme iltapäivään saakka. Kuusi senttiä. Kätilö vaihtui. Viisi senttiä sittenkin. Välillä meinasi maltti loppua. Kolmesta neljään supisteli taas oikeasti, ihan synnytyssaliin pääsyn verran. Viisi senttiä. Kohta ilokaasun verran. Viisi senttiä. Manasin kätilöä kovakouraisuudesta ja leijailin suurimman osan ajasta korkealla jossain ilokaasutaivaassa. Enhän voinut vielä ottaa muuta puudutetta - viisi senttiä on vielä niin vähän... (Tämä siis aivan minun oman pään sisäinen päätökseni, tyyliin ettei pakkasvaatteitakaan voi pistää vielä 10 asteen pakkaseen kun muuten loppuu vaatteet 30 asteessa.) Päätettiin kutsua lääkäri pistämään vähän vauhtia masiinaan. Ennen kalvojen puhkaisua ja kohdunkaulan puudutetta lääkäri totesi: "Kahdeksan senttiä! Miten hienosti olet selvinnyt vain hengittelemällä!"

Turmion kätilö! Olisin voinut olla jo epiduraaleissa hyvän tovin!

Mentiin sitten varsin luomusti, tunnin ja lukuisten napanuoralenkkien jälkeen (suojelusenkeleitä!!) minulla oli paidan sisällä ihana pieni tyttö! Toipuminen on ollut nopeaa, Iippon jälkeen minulla kesti 3 viikkoa, että pystyin liikkumaan kokonaan omatoimisesti - Kerttulista olen heti kotiin tulon jälkeen elänyt tavallista arkea. Onnellisuusko se antaa voimia, yövalvomisetkaan eivät tunnu miltään!?

Molemmat olemme vauvasta ihan päissämme, voiko olla suurempaa lahjaa kuin niin täydellinen pieni ihminen? Sitä tuijotellenpa meillä illat menee...

Kädet ilmaa kahmii
jalat polkee, suu selittää
katseesi kaiken ahmii
mitä miettikään sun pieni pää


Hei me eletään nyt aikaa
pienten ihmeiden
elämä on taikaa
sä tiedät sen
pikkuihminen