...entäs kun tuoksuu hevoselta?

Kun olin 6-vuotias, meille ostettiin ensimmäinen hevonen. Asiantuntemuksella, että hevosella oli nätit silmät. No, kyllä siinä oli ehkä vähän huijauksenkin makua. Joka tapauksessa saimme hevosen, joka pelkäsi kaikkea alkaen tuulesta. Joka oli jäänyt varsana melkein rekan alle. Jonka kärryihin pääsi joka juoksi kovemmin kuin hevonen ja jonka selässä isä näytti Lucky Lukelta hevon noustua takajaloilleen. Silti siitä tuli niin rakas. Keltainen ja punainen muovisuka.

Yläkoulun yhdeksännellä isä päätti tehdä taktisen ja hommata meille eli minulle uuden hevosen. (Se edellinen pääsi makkarahyllyyn muutaman vuoden jälkeen.) Eipä juoksentele teini kylillä kun on polle pihassa. Tehokasta. Aion harkita samaa 13 vuoden päästä. Viimeistään. Tällä kertaa siellä hevon katsastusreissulla oli mukana Aina Valppaastakin tuttu Johanna. Monenlaista kopukkaa ja isäntää. Ja sitten ne kaikista parhaimmat - isäntä ja hevonen. Suomenhevonen. Rakas ukko-Ralleri! Työhevonen, jonka ensimmäisillä ratsastuskerroilla antoi ymmärtää, ettei tytön heitukan heiluminen selässä tunnu missään. Ja vanha hevosmies, joka nauroi :"Höh höh höö... sitä pittää komentoo!" Se hevonen oli tähän astisen elämäni hevonen, niin pissipää välillä ja sitten kuitenkin se halaava jättiläinen... Jonka selkään saattoi koska vaan kiivetä vaikka vain makailemaan.

Nämä isot eläimet hengittivät isoilla sieraimillaan lämmintä ilmaa minun poskelle. Osa siitä hengestä meni pakostakin suoraan jonnekin sieluni viereiseen soppeen, koska rakkaus hevosiin ei häviä koskaan. Maalle muutosta saakka olen nähnyt hevosen aitauksen tuossa talon takana, portinkin paikka on selvä. Tallista nyt ei tarvitse edes puhua - osa ensimmäisen hevosemme karsinasta on edelleen pystyssä... Mutta ihan vakavissani en ole vielä hevosta ajatellut ottaa omaksi, koska muistan vielä sen työmäärän. Lisäksi isossa eläimessä on isot huoletkin.

Pienet lapset, mahdollinen työ tulevina vuosina ja hevonen - vielä ei minun resurssit riitä. Pitää opetella arki sujuvaksi ensin. Ja sitten saada jotenkin peruttua se suusta päässyt hölmöys, jonka mukaan mies saa kuskata minut lähimpään hoitokotiin kun alan horista hevosista.

Mutta. Minä ratsastan silti. Viikko sitten ja lauantaina todennäköisesti taas. Onneksi on olemassa ihania ihmisiä (ja hevosia), joiden avulla se kavioiden tömistys siellä sielun naapurihuoneessa saa vain jatkua. Enkä edes muista, koska minulla on joku asia näin kovasti mielessä pyörinytkään...

Hajanaisia ajatuksia satunnaisessa järjestyksessä

1. Aloitin opinnot avoimessa. On ollut hämmentävää palata samaan vanhaan opintorekisteriin. Ilmoittautua samalla tavalla kursseille. Todeta jonottavansa pian kirjatenttiin. Mieleen on tullut niin tosi elävästi opiskeluajat! Kirpeät syksy säät ja polkupyöräily Suvantosiltaa Hukanhaudalle...

2. Karmea makean himo. Siis k a r m e a. Elimistö taitaa paikata muutaman viikon aikana ohi menneitä hiilareita...

3. Synnäriystäväni kävi ja se oli mukavaa <3

4. Sen pienen pojan äiti kuoli. Paitsi, että koko sairausajan pysähtelin huomaamaan onneni, tunnen sen nyt entistä elävämmin. Toisaalta tietää nyt entistä todellisemmin sen, kuinka kaikki on vain lainaa. Minunkin rakkaat. Pelle-poika ja Kerttunen.

5. Meidän sänky on tosi huono. Siinä on nukutuissa paikoissa kuopat, omallakin puolella raskaana olleen naisen kaivama syvänne. Nukkuminen aiheuttaa jumeja. Olen nyt nukkunut muutaman yön jalkopäässä ja se on ollut äärimmäisen rentouttavaa. Taidan muuttaa lattialle.

6. Olen seurannut tosi paljon kadonneen Karoliinan tapausta. Puistattavaa. Voiko olla kamalampaa tilannetta vanhemmille?

7. Nyt on jotenkin koko ajan niin kiire, asiasta toiseen. Tuntuu, ettei ehdi ELÄÄ, vaan päivät menee tähän johonkin ihme pyöritykseen. Ehkä muut vähintään kahden lapsen vanhemmat tietävät tunteen. Asioita, mitä pitäisi muistaa tehdä - ihan tätä kodin pyörittämistä. Tunne siitä, ettei ole vieläkään ihan oppinut tätä kahden lapsen kotiäitiyttä ja miehen töissä oloa. Merkillistä. Ja sitten kuitenkin on onnellisimmillaan kun työntää tuolla kauniissa loppukesän illassa toisella kädellä vaunuja ja toisella poikaa polkupyörän selässä.

8. Odotan, että Greyn anatomia taas alkaa... ja Suomen huippumalli haussa ;-)

9. Iippo on ihana ja rakas kaiken uhmansa keskelläkin. Maailman paras pelle. Ja Kerttuli. Kerttuli on maailman ihanin pieni öttimönkeröinen <3 Kaiken valvomisenkin uhalla.

10. Haaveilen kunnon kirppari maratoonista ylhäisessä yksinäisyydessäni.

11. Nautin siitä ajatuksesta, että ystävän kanssa on tarkoitus nähdä pian kahden kesken.

Tämä kevät on ollut meillä aivan käsittämätöntä vääntöä esikoisen kanssa. On uskomatonta, mikä muutos lapsessa voi tapahtua uhman myötä. Totta kai siellä on se sama ihana ja aivan yhtälailla rakas lapsi, mutta olkapäälle on kyllä ilmestynyt pikkuinen jakkara, johon vihtahousu-vanha-aatun on hyvä välillä istahtaa kuiskailemaan päättömyyksiä.

Välillä omat keinot tuntuu niin rajallisilta, puutteellisilta. Ettei niitä edes ole. Väsyneenä ne ovat mielikuvituksettomia ja todella huonosti hedelmääkantavia. Monta kertaa kaipaisi vertaistukea joltakin Kapinoivien Taaperoiden Vanhemmat Ry:ltä. Ideoita. Toimineita keinoja.

Monet illat olen sängyssä huokaissut miettien, miten olisin voinut onnistua paremmin, miten ensi kerralla yritän toimia samassa tilanteessa. Miten pysyn aikuisen tasolla silloin, kun parivuotias ei tottele mitään ja juoksee arestista hokien suureen ääneen KAKKA!KAKKA!KAKKA!KAKKA!KAKKA! ja kyllä on ratkiriemukasta. Lapsella. On mietitty yksin ja yhdessä. Kokeiltu. Pysytty johdonmukaisina. Todettu, ettei toimi. Ettei tuon ikäisen kanssa missään ole mitään järkeä, ihan kirjaimellisesti. On aivan turha uhkailla tai kiristää tai lahjoa jollain, koska sen jonkun menettäminen tai saaminen unohtuu samoin tein. Parhaissa tapauksissa ipana on pahojaan tehdessään samalla huutanut, että "Vie vaan mut pitkään alestiin!" tai "Ei talttekaan saaha kalkkeja!"

Kädet ristiin. Sillä viisaudella kai tässä mennään. Ja sillä pienellä hiljaisella uskomuksella, että onpa edes yrittänyt puuttua. Ja sillä valtavalla rakkaudella, mikä puristaa sydäntä taas niin armottomasti. Yhden pienen pojan äidin yrittää sairaus viedä pois kokonaan.