Kyllä kansa muistaa.

Kansa ei ole unohtanut Tyyne Neposta, vaikka heti Iippon syntymän jälkeen minun bloggaaminen Tyynestä romahti. Monet muistavat, kuinka Tyynen asema tipahti tavallisen kotikissan paikkeille 1.10.2008 esikoisemme synnyttyä. Kissan maailma särkyi. Se suljettiin pois makkarista (minun tyynyltä), minä ja mieheni olimme monta päivää pois kotoa ja tullessani toin mukanani uuden lemmikin, joka vei kaiken huomioni. Iippon. Kostoksi Tyyne oli monta päivää huomaamatta minua, esitti noin viikon ajan sääntöjä, jotka olivat hieman muuttuneet meidän sairaalassa olomme aikana (liedellä sai nukkua, ruokapöydällä istua, tapetteja repiä ja syödä). Aikansa se vei mutta Tyyne sopeutui. Se oppi sietämään lapsen kuolaa lattialla ja ottamaan vastaan pienten kätten topakoita tarrautumisia. Se nielee edelleen niin paljon Iippon toilailuja ja viihtyy silti päivä päivältä enemmän Iippon seurassa.

Niinpä ei olekaan ihme, että niin monet kysyvät, miten Tyyne on ottanut uuden lapsen tulon. Kyllä se meitäkin odotutti ja kiinnosti.

Kun tulimme kotiin sunnuntai-iltana, Tyyne ei ollut moksiskaan. Nyt sen ei ollut tarvinnut olla kotona niin paljon yksin, koska mies joutui tietenkin olemaan Iippon kanssa täällä. Eikä se myöskään voinut edes arvata, mitä oli muuttunut. Vauva laitettiin vaunuihin jatkamaan uniaan. Tyyne touhusi omia asioitaan kun vauva päästi ensimmäiset ä-ä-ää -äänet vaunuista. SEN hetken kun olisi voinut ikuistaa. Tyynen silmät laajenivat, häntä laskeutui ja se katsoi meitä kysyen: "Kuulitteko tuon? Äänessä oli tuttu kaiku ja se kaiku ei ole miellyttävä. Mikä se oli?" Ähellys vaunuissa jatkui. Tyyne hyppäsi joka varvas varuillaan sohvalle, kiipeili kohti vaunuja, hidasti vauhtiaan, venytti kaulaansa... ...kurkisti vaunuihin (todennäköisesti yhdellä silmällä) ja...

...kääntyi katsomaan meitä. Me purimme hammasta koska nauratti niin valtavasti se ilme.

"Ette voi olla tosissanne.".

Mutta siihen se sitten oikeastaan jäi. Siihen iltaan. Sen jälkeen Tyyne kävi muutaman kerran uteliaasti haistelemassa vauvaa ja sitten vauva on saanut jäädä rauhaan. Yhtenä yönä Tyyne pääsi livahtamaan makkariin ja oli asettunut nukkumaan meidän väliin, aivan vauvan viereen. Sen jälkeen makkarin ovi on ollut vielä tiukemmin kiinni. Tyyne on kuitenkin löytänyt tyydyttävän kompromissin ja nukkuu nyt Iippon sängyn jalkopäässä. Näin Iippokin nukkuu mieluummin "yksin" omassa huoneessaan. Kaikki ovat siis tyytyväisiä.

Luulen, että myös Tyynen fiiliksiin vaikuttaa se, että vauva on sujahtanut meidän arkeen jotenkin helposti. Mitään radikaaleja muutoksia ei ole tapahtunut, elämä jatkuu normaalisti. Se on tuntunut itsestäkin hyvälle. Ja ihmeelliselle.

Ei valitettavaa. Olen puhunut.

Elämä on taikaa

Kun Iippo oli hoidossa, kävivät he hoitotädin kanssa keskiviikkoisin "Hannan kelhossa". Kun jäin äitilomalle, kävimme Iippon kanssa muutaman kerran yhdessä samassa kelhossa, jotta Iippo näkee kaveleitaan. Viikko sitten en jaksanut enää lähteä mahan kanssa pyörittelemään Iippoa ja kun kaapista vielä löytyi kelhoon tarvittavat herkut (karnevaalikeksejä, suolatikkuja ja rypäleitä), sovimme Iippon kanssa pitävämme kelhon meillä kotona. Iippo on hyvin tarkka siitä, miten kerhossa mennään ja niinpä hän ohjeisti hyvin selvästi, mitä tehdään ja missä järjestyksessä.

Ensin pistimme herkut valmiiksi odottamaan. Sitten menimme leikkimään Iippon huoneeseen. Kysyin, että mitäs täällä leikitään. "Elikkä. Täällä on näitä lekopalikoita. Oleppa valovainen että et kompastu! Näillä voi nyt sitten leikkiä.". Leikimme. Rakensimme palikoista ison talon. Nautin siitä hetkestä Iippon kanssa. Sitten kouraisi mahasta. Ensimmäinen ajatus oli että "Äh, menkat.". Noin 10 sekuntia myöhemmin muistin olevani raskaana. Heh, heh. Puolen tunnin päästä kouraisi taas. Tuli outo olo, mietin, että tämä on varmaan nyt sitä synnytyssupistelua. Voisiko lapsia tosiaankin syntyä muullakin tapaa kuin tippaa käteen laittamalla?

Sitten menimme helkuttelemaan. Mehua mukista ja helkkuja. Ja mahasta kouraisuja. Puolen tunnin kieppeillä. Sen jälkeen piti lukea Laamattua. Meillä ei ole lasten Laamattua, mutta onneksi Danielista kertova kirja löytyi ja luin sen Iippolle. Hän istui oikea oppisesti tyynyllä lattialla. Sitten kelho loppui.

Supistukset häipyi. Illalla tulivat takaisin. Yön aikana niitä alkoi tulla 20 minuutin välein. Vartin välein. Kolmesta viiteen 10 minuutin kieppeillä. Oli aika lähteä sairaalaan. Ukki Iippon luokse nukkumaan ja me ajellaan hyvässä säässä sairaalaan, kuuden minuutin välein supistellen. Oli jännää :-)

Viisi senttiä. Supistellen ja ei-niin-paljon supistellen vaan rappusia rampaten menimme iltapäivään saakka. Kuusi senttiä. Kätilö vaihtui. Viisi senttiä sittenkin. Välillä meinasi maltti loppua. Kolmesta neljään supisteli taas oikeasti, ihan synnytyssaliin pääsyn verran. Viisi senttiä. Kohta ilokaasun verran. Viisi senttiä. Manasin kätilöä kovakouraisuudesta ja leijailin suurimman osan ajasta korkealla jossain ilokaasutaivaassa. Enhän voinut vielä ottaa muuta puudutetta - viisi senttiä on vielä niin vähän... (Tämä siis aivan minun oman pään sisäinen päätökseni, tyyliin ettei pakkasvaatteitakaan voi pistää vielä 10 asteen pakkaseen kun muuten loppuu vaatteet 30 asteessa.) Päätettiin kutsua lääkäri pistämään vähän vauhtia masiinaan. Ennen kalvojen puhkaisua ja kohdunkaulan puudutetta lääkäri totesi: "Kahdeksan senttiä! Miten hienosti olet selvinnyt vain hengittelemällä!"

Turmion kätilö! Olisin voinut olla jo epiduraaleissa hyvän tovin!

Mentiin sitten varsin luomusti, tunnin ja lukuisten napanuoralenkkien jälkeen (suojelusenkeleitä!!) minulla oli paidan sisällä ihana pieni tyttö! Toipuminen on ollut nopeaa, Iippon jälkeen minulla kesti 3 viikkoa, että pystyin liikkumaan kokonaan omatoimisesti - Kerttulista olen heti kotiin tulon jälkeen elänyt tavallista arkea. Onnellisuusko se antaa voimia, yövalvomisetkaan eivät tunnu miltään!?

Molemmat olemme vauvasta ihan päissämme, voiko olla suurempaa lahjaa kuin niin täydellinen pieni ihminen? Sitä tuijotellenpa meillä illat menee...

Kädet ilmaa kahmii
jalat polkee, suu selittää
katseesi kaiken ahmii
mitä miettikään sun pieni pää


Hei me eletään nyt aikaa
pienten ihmeiden
elämä on taikaa
sä tiedät sen
pikkuihminen

Ei kurjuutta kummempaa

Arvatkaa, mikä oli pari vuotta sitten pahin kirosana, jonka tiesin?
Iltavuoroviikko.
Miehen siis.
Jäin yksin vauvan kanssa.

Nyt, kun Iippo on isompi, mies tekee edelleen iltavuoroviikkoja, mutta näistä selviää paremmin järjissään. Iippo touhuaa enemmän itsekseen, eikä häntä tarvitsee roudata mukana joka ikiselle vessareissulle tai kantaa selässään taloa järjestellessään. Olen siis ollut huojentunut.

Enhän ole muutenkaan oikein tajunnut, että tässä mennään rv 39+3 ja että meille tosiaan olisi se vauva taas tulossa kuvioihin... eli kuukauden päästä saattaa taas pärähtää, kirosana nimittäin. Joka toinen viikko. Se on sen ajan murhe, mutta tulipa vaan mieleen, kun alkoi liian helpolle tuntumaan.

Liian helppoa, niin. Olen nyt viidettä viikkoa sairaana. Vai joko se on kuudes. Olen kuitenkin ollut kipeänä koko tämän äitiysloman ja arvata saattaa, että kyllä tänä aamuna pääsi itku kun kuurista huolimatta heräsin niin tukkoisena ja flunssaisena. Yritän ajatella kamalan positiivisesti, että olisin terve sitten kun vauva syntyy... mutta sitten joku streptokokkipiru hyppää olkapäälle ja kuiskaa, että "Hih hih hii, niin varmaan - sinä lähdet flunssaisena synnärille ähkimään!".

Jotta valitus ei tähän loppuisi, niin kaadetaan nyt kaikki loputkin tähän - jos se vähän helpottaisi. Meillä ei tällä iltaviikolla ole autoa käytössä, koska mies on poikkeuksellisesti tarvinnut sen itse. Hän olisi ottanut auton työkäyttöön jo senkin takia, kun nyt ei kuulemma enää voi tietää, koska tulee lähtö ja hänen pitää sitten päästä pois töistä äkkiä. Ai mikä lähtö? minä mietin huuli pyöreänä, kunnes muistin taas, että olen aika pyöreänä muualtakin. Pitäisikö tässä tosiaan sitäkin ajatella, että voisi tulla semmoinen lähtö? Mikä se on, viimeksi meille annettiin päivämäärä.

Tässä päivässä kiva-lisää on se, että mies lähti sen verran aiemmin, ettei ehtinyt pistää Iippoa päikkäreille. Se tarkoittaa sitä, että se ei todennäköisesti myöskään nuku. Eli myöskään minä en nuku. Jostain syystä Iippo nukahtaa päikkäreille vain jos isi vie. Minun jätettyä hänet nukkumaan sieltä kuuluu kaksi tuntia sipinää ja supinaa ja touhuamista.

No niin. Nyt kun on päästelty ja hengähdetty 10 sekuntia, on vuoro syyllistyä kaikkien yksinhuoltajakavereiden ja muuten vaan yksin olevien puolesta. Kerran töissä (no, ehkä muutaman kerran muulloinkin) tuskailin iltavuoroviikkoa yh-työkaverilleni, joka tyynesti vuodatukseni jälkeen totesi: "Niin, minun on hirveän vaikea ottaa tuohon kantaa kun olen aina yksin.".

Siinä sitten puhuttiin siitä, miten elämää katselee aina sieltä oman elämän näkötornista. Tornista, joka on rakentunut juuri niille puille, mitkä elämä on kellekin tuonut. Jokaisella on oikeus olla pahoillaan, väsynyt, katkipoikkirikki ja ärsyyntynyt niistä asioista, mitkä omassa elämässä kurjille tuntuvat. Ei aina tarvitse miettiä kaikkia afrikan lapsia ja muita kurjempiosaisempia.

Päätin yrittää opetella sitä. Että tämän merkinnän jälkeenkin saan ihan huoletta oikaista tuohon sohvalle ja olla syyllistämättä itseäni niillä, jotka tekevät ikuista iltavuoroviikkoa yksinänsä.

Unohtamatta kuitenkaan mainita, sitä tosiasiaa, minkä sanoin myös sille työkaverille, että minä en kyllä tiedä, miten jaksaisin. Että nostan hattua ja symppaan täysillä.