Svider inte.

Niinhän se lukee puhdistusainepullossakin ja silti kirvelee.

Kirvelee totisesti synnytyksen jälkeen. Kirvelee katsoa sitä pientä ihmistä, josta on nyt vastuussa – kirvelee käydä vessassa. Kirvelee kun pelottaa, että miksi se vastasyntynyt vain oksentaa. Kirvelee ne valtavan kokoiset pikkulaastarit peukalon kokoisissa kantapäissä. Kirvelee herätä aamulla puoli viideltä – kun on ensin kirvellyt monta kertaa herätä yhdeltä ja kahdelta ja puoli kolmelta ja neljältä. Syöttämään. Kirvelee miettiä, että ottaako sikapiikkiä vai ei. Aiheuttaako lapselleen pahaa jos ottaa, entä jos ei? Kirvelee lukea kouluampujista ja miettiä, että kun hekin ovat olleet niitä pieniä, ihasteltuja. Miten minä onnistun? Kirvelee katsoa sinivalkoraidallisia sukkia ja tuttia vaille alasti hilputtelevaa pientä poikaa, ajatella, että kun kaikelta ei voi varjella. Kirvelee vierottaa rinnalta, kirvelee siirtää kuumeesta kylkeen liimaantunut lapsi etämmäs. Kirvelee miettiä meneekö töihin vai jääkö kotiin. Kirvelee ottaa omaa aikaa kun lapsi huutaa hätäisesti eteisessä. Kirvelee kahta pahemmin, jos sitä ei ota. Kirvelee ajatella, että jos itse kuolisi pois olemasta syli. Syli, johon puolitoistavuotias peruuttaa ja pyllähtää. Suolan lailla kirvelee ajatella, että itse menettäisi lapsensa. Kirvelee kun väsyttää liikaa. Kirvelee kun pikkuinen yrittää niellä pahanmielen; aikuisen kokoinen tunne – vasta niin pieni ihminen johon tunteen pitäisi mahtua. Kirvelee, kun vain äiti kelpaa. Järki sanoo toista, tunne kirvelee. Kirvelee kun pienet kädet ottaa vakavasti kiinni äidin poskista. Kun ne kääntää äidin kasvot kohti omia ja äiti saa vakavan suukon. Aka. Sanoo hiljaa. Rakas.