Lasten ampaistua kesän viettoon jäin minä tyhjentämään luokkaa. Irroittelin kesäpiirroksia ja kirjainmalleja. Varovasti tyhjensin ikkunan silkkipaperikukista ja katon perhosista. Napsuttelin verhot alas. Pyyhin tussitaulun. Totesin, että niin vain jäi jumppapusseja edelleen luokkaan, vaikka se luki taululla ja vaikka sen sanoin ääneen ja vaikka vanhemmatkin olivat mukana. Huolehdin poissaolovihkot tulevalle opettajalle. Erittelin hyllyistä omat tavarat menemään takaisin kotiin. Tyhjensin luokan itsestäni.
Autiossa luokassa en enää tiennyt, onko nyt syksy vai kevät, olenko tulossa vai menossa. Niin äkkiä tämä vuosi meni. Siihen mahtui diabetekseen tutustumista, sikalenssun pelkoa, vääntöä ja kääntöä, käsidesiä ja sämpyläpäivien odottamista. Se oli miehelle koti-isäksi totuttelua: karjalanpaistin valmistus, päiväunille nukutus, soveltaminen, väsymys, ärtymys ja hermostuminen tulivat epäilemättä tutuksi. Minulle vuosi oli sen hyväksymistä, että olin nyt se työssäkäyvä äiti. Syyllisyys, huoli, väsymys ja ikävä olivat kyydissä monena aamuna töihin ajaessani. Ne riitelivät takapenkillä työintoni ja kotona oloon kyllästymisen kanssa.
Silti en vaihtaisi vuotta pois. Sain vetää henkeä, sain olla tärkeä muuallakin kuin kotona. Mies oppi ymmärtämään, mitä on olla kotona. Minä koin nahoissani, mitä se on, kun lapsi valvottaa äitiä ihan samalla tavoin, mutta nyt äidin pitää jaksaa herätä töihin. Kun väsyy töissä ja silti kotiin päästyä pitää siirtyä välittömästi vanhemman rooliin. Loppukeväästä opin tuntemaan jopa sen turhautumisen tunteen, kun lapsi ei suostukaan nukahtamaan päiväunille minun kanssani!
En edelleenkään tiedä mitä syksy tuo tullessaan. En tiedä olenko kotona vai töissä, ja jos olen töissä, niin minkä verran olen ja missä olen. Opiskelenko, jos jään kotiin? Meneekö Iippo hoitoon? Minne menee? Saanko hoitopaikkaa enää silloin, jos saan töitä heinäkuun lopulla? Tästähän voisi vaikka stressaantua!
Mutta en. Nyt on loma, nukuttaa aivan valtavasti. Ne huolet eivät ole enää minun käsissä. Asiat järjestyvät juuri niin parhaiten, kuin on meille paras. VähänKÖ siihen on hyvä luottaa. Ihanaa kesää!
2 kommenttia:
Meillä on tuo sama setti edessä ensi syksynä, kun herra A jää himaan Vilpun kanssa ja minä menen töihin. Jännittävää kokea just tuo työ - koti- roolin vaihtuminen. Ehkä sua voi konsultoida sitten, jos mies rupeaa äkäiseksi kodin seinien kaatuessa päälle ;)
rva A
:-) Kun itse oli ollut kotona, ymmärsi, mitä siellä on olla. Tiesin, että se tulee olemaan minua paljon sosiaalisemmalle miehelleni tiukkaa. Minulla ei kuitenkaan ollut hajuakaan siitä, miten rankkaa työssä käynti on äidille. Nimenomaan äidille. Niin kuin totesin; jos valvoit öitä ennen niin valvot niitä edelleen, silloin vaan pitäisi jaksaa herätä töihinkin. Jos lapsi on kipeä, on äidin syli edelleen se paras paikka, töistä väsyneenkin äidin. Mutta kannattavaa se silti oli - ja ainahan voi yrittää toista lasta jos alkaa tulla ikävä kotiäitiaikoja ;-)
Lähetä kommentti