A-P lähti tänään töihin. Olen tiennyt tarkan päivän jo aika monta kuukautta, mutta sunnuntainakaan en vielä jaksanut ajatella mokomaa. Sisäistin homman idean tuossa Iippoa tunnin nukuttaessani. Että nukutusputkia tulee vielä toistekin.
Että taas alkaa se joka-toinen-viikko-elämä, jossa minä joka toinen viikko keksin keksimällä tekemistä illoiksi, ettei tarvitsen laskea minuutteja Iippon nukkumaanmenoaikaan. Elämä, jossa ukkila-mummola-vierailujen määrä nousee potenssiin kuusi. Elämä, jossa joka toinen perjantai elätellään toivoa, että A-P pääsisikin vähän aikaisemmin töistä kotiin. Jossa joka toinen viikko hermot kiristyy kiristymistään vain kajahtaakseen lauantaina. Sen kajahduksen jälkeen puhutaan loppuilta toistemme päälle kaikkia niitä asioita, jotka ovat viikolla jääneet kertomatta. Ja huokaistaan, että onneksi on aamuviikko edessä.
Mutta eihänsenytihanniinmee. Minä olen syksllä töissä. On eri asia olla illat Iippon kanssa kotona, kun käy välillä jossain. Juuri tämän takia myös rakas mieheni suositteli minulle töihin lähtemistä. En muista, mitä sanoja hän käytti, mutta huolella harkittuja ne olivat. Liittyen kuitenkin "omaan henkiseen hyvinvointiin ja jaksamiseen".
Loppujen lopuksi sitä paitsi: kun Iippo nukahtaa, huomaan olevani onnellinen siitä, että saan olla yksin. Erakko mikä erakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti