Elämä on kuin ketsuppipullo

Elämä on kuin ketsuppipullo. Minun elämä. Ravistan ja ravistan, että tulisi jotain - ja sitten yhdellä turauksella kaikki energia pläjähtää muutamaan päivään. Sitten ei enää tulekaan yhtään mitään.

Minulle on aika tavanomaista, että se "lopun eellä" oleva virtapiikki iskee, ja onnessani ihmettelen, miten jaksan vaikka mitä. Juosta pitkän lenkin, kitkeä, harventaa, siivota, leipoa ja askarrella samalla kun olen yksin lasten kanssa koko päivän. Sitten kun yhtenä iltana itku silmässä nukutan häsläävää vauvaa, tajuan, että tätähän se oli. Ketsupin rippeet ne vaan räiskähti.

Huomasin juuri tuijottaneeni tätä näyttöä tovin ymmärtämättä mistään mitään. Pitäisi mennä nukkumaan, mutta kaikki kotiäidit ja -isät tietävät tämän vanhan tarinan: kun lapset viimein kello 22 tai 23 ovat yöpuulla, on pakko saada se pari tuntia itselle. Siitähän se oravanpyörä pyörähtää. Aamulla kun väsyttää kahta pahemmin. Silti olen sitä mieltä, että saan enemmän voimaa niistä valvotuista tunneista kuin jos olisin ne nukkunut. Tai... ehkä se on erilaista jaksamista. Fyysistä ja henkistä.

Täytin äsken neuvolaan jotain kyselylappua. Että olenko täysin vai osittain samaa mieltä siitä, että meillä osataan riidellä vai olenko sitä mieltä ollenkaan. Olenko täysin erimieltä vai vaan osittain siitä, että minulla on tarpeeksi aikaa vauvalle. Että meillä on riittävästi läheisyyttä. Että meillä ollaan pääosin hyvällä mielellä. Nämä laput ovat minulle kauheita ansoja, koska täytän niitä niin armottoman huolellisesti punniten ja miettien. Takerrun sanoihin ja vastaan yli rehellisesti. Sitten neuvolassa vierähtää taas tunti, kun lappua käydään läpi ja joudun selittelemään, miksi olen pistänyt raksin mihinkin kohtaan. Voi herran tähren. Ketä tämä kiinnostaa?

No, jatketaan samaa rataa. Iippo kävi tänään lääkärissä, koska halusin saada mielenrauhan ukkelin kaulalla olevista turvonneista imusolmukkeista. Kerttuli jo melkein kierähtää. Käsi vaan on vielä tiellä. Minua surettaa Ilkka Kanervan kihlattu ja toivon, että hän nyt keräisi kaiken naisellisen arvokkuutensa ja pakkaisi laukkunsa. Noin yleensä en ole erojen puolella vaan etsimässä keinoja jatkaa, mutta rajansa kaikella nöyryytyksellä. Haluaisin saada sukkakengät. Joo heippa.

Juhannusmuistoja

Keskikesän juhla lähestyy. Kuinkahan monta vuotta olen tämän "juhannuksen alus keskiviikon" mennyt kauheassa täpinässä, malttamattomana odotellut torstaita, jolloin auto täyteen pakattuna on suunnattu kohti Keuruun Isoa Kirjaa? Monta. Pakko muistella, kuten oli serkkukin blogissaan tehnyt, mutta eri muistoja. Nimittäin sitä pientä valkoista pösöä, jota isoveli ajoi. Minä olin pelkääjän paikalla ja serkku-tyttö takapenkillä retropatjojen kanssa. Voi sitä riemua!

Konffassa on oltu siis erilaisilla tyttökokoonpanoilla poikia tiirailemassa, mutta myös ensimmäisen poikakaverin kanssa. Siellä olen tavannut ensimmäisen, toisen ja kohtalokkaan kolmannenkin kerran nykyisen mieheni ja muutama konferenssi käytiin myös hänen kanssa tallukoimassa. Teltassa on paleltu. Naama on kylmetetty hyisessä suihkussa. Teetä on juotu. Pizzaa jonotettu kaksi tuntia. Iltakokouksissa painauduttu tiukasti vierustoveria vasten. Hikisissä jättiteltoissa survouduttu toisten perässä. Riidelty ja sovittu. Kerran suutuspäissämme suljettu kolmas teltan asukas ulkopuolelle päiväkirjan lukolla. Yöksi.

Viime kesänä lähdimme vielä urheasti päiväreissulle Iippon kanssa, mutta tänä vuonna päätimme jäädä nauttimaan hyttysistä lasten kanssa kotiin. Mikäs siinä, vieläpä mukavia juhannusvieraita odotellessa. Siellä se silti häämöttää muistoissa, konffa. Ja varmaa on, että kunhan lapset vähän kasvavat, eikä ilta pääty heti seitsemältä, pakataan auto taas joku keskiviikko tupaten täyteen... :-)

Olen nyt parina päivänä kuunnellut Johanna Kurkelaa ja erityisesti kolmea hänen kappaleistaan. Loppujen lopuksi huomasin kuuntelevani vain tätä yhtä, Ainutlaatuinen nimistä kappaletta. Kuunnellut, katsonut lapsiani. Kuunnellut, katsellut lapsiani ja tiputellut kyyneleitä pitkin hellemekon helmoja.

Taidat aavistaa jo sen
yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään
että pystyy elämään

Voi itku kun voisi olla oman lapsensa suojelusenkeli. Ettei tarvitsisi päästää noita ipanoita yksin pimeälle polulle milloinkaan. Ikinä. Ja nyt tarkoitan niitä tosi pimeitä polkuja, vaikka tärkeitä olisivat nekin pienemmät hetket. Vaikka kun Iippo kysyi yhtenä aamuna, mitä voisi sanoa suojelusenkelille ettei tulisi pissi sänkyyn (meillä opetellaan öitä kuiviksi...).

Sä saatat selvitä
vähin vammoin matkalla
Ystäväsi huolehtii
jos askeleesi on hatarat
Elämässä pitää ki
jos se päältä putoat

No. En ole suojelusenkeli. Konkreettisesti siipiä levittelevä. Mutta vähän kuitenkin, voinhan rukouksissa jättää nämä ihanat pienet ja vielä isompinakin Varjeluksen alle. Niin vaikeaa ja kipeää kuin se varmasti onkin, luottaa ja päästää ne juoksemaan omin jaloin, kun ajatuskin pelottaa. Onhan sitä asfaltti-ihottumaa tullut itsellekin, rukouksista huolimatta, eikä siltä välty varmasti Iippo eikä Kerttulikaan. Mutta ilman niitä rukouksia olisi varmasti käynyt pahemminkin. Ja sen luottamuksen jos saisi kylvettyä näihin kauniisiin. Pieniin. Ainutlaatuisiin.

Kaunis pieni ihminen
sä olet ainutlaatuinen
vaikka mitä vastaan tuleekaan
toista kaltaistas ei milloinkaan

Kysy vaan.

Joku kysyi minulta, että olenko ehtinyt harrastaa.

Hehehehehehheheheheheheheheheheheheheheheheheheh!
Hehhehheheheeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeh!
Hehehheheheheheheheheheheheheeeeeeeheh!
Hehehehehhhehhhheheheeheheh!
Hehehehehheheheeheeeeehhhhhhehehehehehehehehehe!

En.

Meillä elämä pyörii miehen työn, yläkerran rempan, kaupassa käyntien sekä lasten ja kodin hoitamisen ympärillä niin tiukasti, että minä sentään olen käynyt välillä lenkillä päästäkseni joskus yksin pois kotoa. Mies ei sitäkään.

Kun minulla on hetki vapaata, eli lapset nukkuu tai toinen on hoidossa, yritän pikaisesti saada tehtyä ne hommat, jotka on vaikea tehdä lasten kanssa. Siivota. Silittää.

"Miksi et maalaa kun lapset nukkuu?"

Koska se on sama, kuin yrittäisi harrastaa runoutta veitsi kurkulla. Koko ajan odotat, koska jompi tai kumpi inahtaa. Niinpä sen ajan tekee jotain semmoista, missä saa vähän aivoja narikkaan, mutta mitä ei keskeytykset haittaa. Lukemista. Tietokoneella olemista.

Tällä viikolla on otettu lisätunteja pihanlaittoon ja yläkertaan illasta, kun Iippo jo nukkuu. Siitä ajasta, mitä yleensä ollaan istahdettu hetkeksi kahdestaan. Tulos on se, että hommia on saatu tehtyä, mutta on ikävä sitä hetkeä kahdestaan. On siis parempi lähteä nukkumaan, saa olla edes lähellä.

"Miksi siivoat ja silität?"

Koska näennäinen järjestys huushollissa on jossain yhteydessä järjestykseen pään sisällä. Jos on sekasotku ja roikkuvia hommia pitkin taloa, en pysty keskittymään mihinkään muuhun sitä vertaa.

Se on tätä nyt.