aika kuukaudesta

Olen nyt parina päivänä kuunnellut Johanna Kurkelaa ja erityisesti kolmea hänen kappaleistaan. Loppujen lopuksi huomasin kuuntelevani vain tätä yhtä, Ainutlaatuinen nimistä kappaletta. Kuunnellut, katsonut lapsiani. Kuunnellut, katsellut lapsiani ja tiputellut kyyneleitä pitkin hellemekon helmoja.

Taidat aavistaa jo sen
yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään
että pystyy elämään

Voi itku kun voisi olla oman lapsensa suojelusenkeli. Ettei tarvitsisi päästää noita ipanoita yksin pimeälle polulle milloinkaan. Ikinä. Ja nyt tarkoitan niitä tosi pimeitä polkuja, vaikka tärkeitä olisivat nekin pienemmät hetket. Vaikka kun Iippo kysyi yhtenä aamuna, mitä voisi sanoa suojelusenkelille ettei tulisi pissi sänkyyn (meillä opetellaan öitä kuiviksi...).

Sä saatat selvitä
vähin vammoin matkalla
Ystäväsi huolehtii
jos askeleesi on hatarat
Elämässä pitää ki
jos se päältä putoat

No. En ole suojelusenkeli. Konkreettisesti siipiä levittelevä. Mutta vähän kuitenkin, voinhan rukouksissa jättää nämä ihanat pienet ja vielä isompinakin Varjeluksen alle. Niin vaikeaa ja kipeää kuin se varmasti onkin, luottaa ja päästää ne juoksemaan omin jaloin, kun ajatuskin pelottaa. Onhan sitä asfaltti-ihottumaa tullut itsellekin, rukouksista huolimatta, eikä siltä välty varmasti Iippo eikä Kerttulikaan. Mutta ilman niitä rukouksia olisi varmasti käynyt pahemminkin. Ja sen luottamuksen jos saisi kylvettyä näihin kauniisiin. Pieniin. Ainutlaatuisiin.

Kaunis pieni ihminen
sä olet ainutlaatuinen
vaikka mitä vastaan tuleekaan
toista kaltaistas ei milloinkaan