Haaveita lunastamassa

Vuosi sitten keväällä rakas mieheni alkoi tosissaan hiillostaa minua. Että tekisin haaveista totta. Että tekisin musiikkia. Hän itse asiassa tarjosi oikeat ihmiset ja tilanteet eteeni. Kuin Manulle illallisen, sanotaanhan. Minulla ei riittänyt itsevarmuus ja ensimmäinen demokin meni niin pieleen, kuin demo mennä voi. Syksyllä kävimme keikkailemassa Pietarsaaressa, jonka jälkeen alkoi tapahtua. Tervaskankaan Mika antoi kaksi tekemäänsä laulua katsottavaksi, joista toisen Egon Veevo sittemmin sovitti. Minä kävin laulamassa laulut toukokuussa ja eilen julkaistiin tulos. Ensimmäinen singleni on kuultavissa siis YouTubessa ja Spotifyssa, sekä ostettavissa iTunesissa ja Nokia Storesta. Uusia haaveita on jo ilmassa :-)

Matka kissan mieleen?

Elli.

Kun Tyyne lähti tulisilla vaunuilla taivaaseen, kuten esikoinen sanoo, tiesin, että toinen on jo matkalla. Minun piti vain löytää se. Yhtenä iltana se löytyi. Katsoi tietokoneen ruudulta satoja, ellei tuhansiakin ihmisiä, mutta vain minua se katsoi suoraan. Pikimusta rääpäle.

Miestä arvelutti kissanpennun ottaminen, koska kuopuksemme oli vielä niin pieni ja pennuilla voi välillä olla railakaskin meno. Minä etsin albumista kuvan, jossa olen juuri kuopuksemme ikäisenä ensimmäinen kissanpentu sylissäni. Minua arvelutti ainoastaan se, että osaisinko ottaa uuden kissan sellaisenaan. Tyyne oli niin ainutlaatuinen.

Pikku musta, sanoi nainen. Hän, joka oli hakenut huostaanotetuksi tai tapettavaksi tuomitun kissan oloista, jotka eivät olleet eläimelle sopivat. Hän, jonka laumaan ei enää mitenkään mahtunut. Hän, joka harkinnan jälkeen ymmärsi myös kissan katsoneen ruudulta juuri minua.

Ensimmäisen viikon kissa asui meidän sängyn alla. Kun se joskus hiipi esiin, kaikki pysähtyi. Se oli kaikessa mustuudessaan niin mystisen näköinen, ettei ihmisenä voinut tehdä muuta kuin tuijottaa. Milloin oranssina, milloin kultaisena hohtavat silmät olivat ainoat, jotka erottuivat kaiken mustan keskeltä. Ja se pieni valkoinen tippa rinnassa. Jokainen etukäteen mietitty nimi tuntui valjulta.

Jostakin se Elli silti tuli. Ja koska yhdenkään kissan ei pitäisi joutua kulkemaan ilman sukunimeä, totesi esikoinen kissan olevan tästä lähtien Elli Sitikka. Vauhtia, sitä nimittäin piisasi. Kissa ei edelleenkään tullut sängyn alta kuin leikittäessä. Silloin se tempaisi lelun kiinni semmoisella primitiivisellä himolla, etten ole koskaan nähnyt. Saaliin se kuljetti – kuinkas muutenkaan – sängyn alle. Se ajatus pienestä kuopuksesta ja villistä kissanpennusta samassa taloudessa näytti toteutuvan, Elli ei oikein käsittänyt, mikä tuo pienin on. -Ehkä saalis? se päätti kokeilla parikin kertaa. Esikoinen itki, kun uusi kissa ei antanut silittää, eikä halunnut tulla viereen nukkumaan. Yritin toistaa rauhallisesti, että Elliltä vie aikaa kasvaa yhtä viisaaksi, kuin Tyyne oli. Itse pidin kissaa sinnikkäästi pieniä aikoja väkisin, mutta hellästi sylissä. Pidin, silitin ja juttelin hiljaa. Kissa jäkitti rautakankena, rimpuili ja toisinaan puri. Puraisuihin vastasin kiljaisemalla korkealta ja kovaa. Koska lapset ja kissa olivat niin arvaamaton yhdistelmä, kielsin lapsia toistaiseksi silittämästä kissaa.

Parin kuukauden yhteiselon jälkeen päivitin Facebookiin: ”...Tyyne oli lemmikki, Elli on pienpeto. Tyyne eli ihmisen rytmiä, Elli saalistajan. Tyyne luotti ihmiseen, Elli pelästyy äkkiä lähestyvää kättä. Tyyne oli mukana kaikessa, Elli vain, jos siihen liittyy toimintaa. Tyyne viihtyi paperipusseissa, Elli ovien päällä tarkkailemassa. Tyyne oli sylikissa, Ellin huippusuoritus on hiipiä yöllä jalan viereen torkkumaan. Tyyneä pystyi ohjailemaan ja opettamaan, Elli näyttää keskisormea. Tyyne suojeli lapsia, lapsia saa suojella saalistavalta Elliltä. Tyyne ihastutti vieraat läsnäolollaan, Elli herättää pelon sekaista kunnioitusta. Toivoin saavani erilaisen kissan, jota ei pysty vertaamaan Tyyneen. Sitä saa, mitä tilaa. Ellivelli.”

Oli päiviä, jolloin haistoin jokaisesta meidän talouden ihmisestä, että olin valinnut väärin. Oli päiviä, jolloin pohdin itsekin, että olinko tehnyt virheen. Riittääkö minun taidot tuon kissan kanssa? Tämmöisiä päiviä oli esimerkiksi se, kun ystäväperhe tuli käymään ja lapset villiintyivät juoksemaan ympyää huoneesta toiseen. Ellin silmiin syttyi... – no, vietti. Se hyppäsi oven päälle istumaan, asettui vaanimaan ja odotti alta juoksevia lapsia valmiina... - no, saalistamaan. Kumpikaan meistä, en minä, eikä etenkään isäntä, halunnut seurata, kenet kissa olisi valinnut, vaan tilanne katkaistiin välittömästi. Näitä päiviä olivat myös ne, jolloin kissa raapaisi lapsia. Tai kun näin sen vilpittömän pedon katseen kohdistuvan minuun ja minun piti tsempata, etten väistänyt sitä vaan kohtasin sen vielä vahvempana.

Sitten tapahtui semmoista, että varasin Ellille ajan rokotukseen. Pakkasin sen kuljetuskoppaan ja kannoin autoon. Se kiljui surkeana. Epäilen, että se luuli joutuvansa vaihtamaan taas kotia. Kaikki kerrat, mitä se oli autossa ollut, olivat vieneet sen uuteen kotiin. Kun tulimme kotiin, se ei uskaltanut tulla ulos kopasta. Viimein tassu täristen ja epävarmana pälyillen se astui ulos kopasta. Katsoi ympärilleen ja lähti häntä pystyssä juoksemaan. Se tuli ja puski minua. Sinä iltana se kiipesi myös syliini ensimmäisen kerran. Muistan ajatelleeni, että hyvä tästä tulee. Joskus. Samaan aikaan se ei nimittäin edelleenkään tullut pihalta sisälle, jos kutsuin. Minun piti metsästää se.

Matka ihmisen luota kissan luokse tuntui välillä tosi pitkältä. Elli antoi minun pitää sitä sylissä ja iltaisin se tuli meidän aikuisten väliin tai läheisyyteen nukkumaan. Se oli mukana, mutta pelkäsi lapsia. Rupesin kuitenkin totuttamaan sekä lapsia että kissaa toisiinsa. Etenimme hyvin pienin askelein. Yksi silitys ja kehuja. Toisena päivänä taas, yksi silitys. Lapsia ärsytti. Kissaa epäilytti. Minä olin tyytyväinen. Luottamus esikoiseen alkoi kehkeytyä ensin. Kuopus, päälle 2-vuotias, on vielä liikkeiltään niin arvaamaton, että Elli oli koko ajan varuillaan.

Toukokuussa, 4 kuukautta saapumisensa jälkeen, Elli tuli ensimmäisen kerran kiimaan ja se heivattiin leikattavaksi. Näin jälkikäteen ajatellen se teki Ellille monessa mielessä tosi hyvää. Paitsi että sen hormoonit loppuivat hyrräämästä, se myös joutui nöyrtymään. Tötterö päässä ja kipeänä se tarvitsi meitä. Suurin muutos kissassa tapahtuikin sen viikon aikana.

Nyt, kun kirjoitan tätä, olen samalla seurannut lapsia ja Elliä. Ensin kaikki kolme makoilivat meidän sängyllä. Sittemmin lapset ”maalasivat” Elliä isoilla pensseleillä. Nyt Elli nukkuu tuossa tv-tasolla ja kuopus on suukotteluetäisyydellä. Ei mitään jäkitystä, ei meininkiäkään puraisemisesta. Se kehrää, nukkuu ja on rento. Se tulee, kun kutsutaan. Se nauttii silittämisestä. Lapset rakastaa sitä.

En tiedä, tuleeko Ellistä ikinä mitään sylikissaa, se on ehkä enemmän luonnekysymys. Myöskään en voi Tyynen tapaan sanoa vieraille, että se ei kyllä tee mitään. En voi olla varma. Elli edelleen säikähtää rajusti kovia ääniä tai nopeita liikkeitä. Joskin juuri nyt esikoinen rummutta rumpuja ja mies päräyttelee kompressorilla, eikä se ole moksiskaan. Se ei tuo tavallisten lemmikkikissojen tapaan saaliitaan näytille, vaan kuljettaa ne sillä samalla primitiivisellä himolla piiloon, jossa syö ne. (Toivottavasti syö. Muuten meillä kohtaa haisee aika pahalle.)

Tärkeintä on kuitenkin, että Elli selviytyi. En ole mikään raivoisa eläinten puolesta puhuja. Monta kertaa, kun ihmiset keräävät nimiä pelastaakseen vaikkapa vammautuneen kissan, ajattelen, että eiköhän sen voisi vaan päästää paremmille hiirimetsille. Mutta jos sitoudun eläimeen, vaikkapa siinä vaiheessa, kun se vielä katsoo minua ruudulta, sitä sitoumusta ei pureta. 

Nyt minulla ja Ellillä on tämmöinen suhde ja olen kiitollinen.

Onneksi luotin vaistooni.

Onneksi ei annettu periksi.

Minä tai Elli.

J.K Päivitän Ellin värin mustasta suklaatoffeeksi. Se on todella, todella tumman ruskea.

Sitä saa mitä tilaa

Korvat soi. 

Kun kuopuksella on kaikki hampaat koossa, pidän juhlat. Joka ikisen hampaan kohdalla olen ajatellut, että nämä on varmaan nyt ne kipeimmät. Nyt on tulossa kulmahampaat ylös ja niiden täytyy olla ne kipeimmät. Tähän yhdistettynä monen päivän lämpöily ja hiipivä minä ite! -vaihe. Se, että molemmat on keksineet, miten toista parhaiten ärsyttää. Öisin ei nukuta, josta seuraa lyhyt pinnaisuutta omaankin päähän. Voi elämä. 

(ÄÄÄ! ÄÄÄÄ! EIJEIJEIJEIJEI!)

Ensi viikonloppuna minulla on kahtena päivänä luennot toisella paikkakunnalla ja olen yötä ystävän luona. Hyvä miniloma. En myöskään pysty lakata ajattelemasta sitä vaihtoehtoa, mitä mies on suunnitellut: hän lähtee joku viikonloppu ipanoiden kanssa lasten mummin luokse junalla. Minä ja ylhäinen yksinäisyys! Ihanaaa! Toisena iltana tulee jo ikävä, mutta tulkoon. Ihanaa siltikin! 

(ÄITIIII! ÄITIIII! EIJEIJEIJEI! KEELU KIUSAAAAAA! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!)

Olen aina ollut yksinäisyydessä viihtyvä, hetkittäin. Luova puoli minussa myös vaatii sitä, omaa rauhaa. Opiskeluaikoina maalasin yöllä. Kirjoitin yöllä. Ennen lapsia omaa aikaa sai annostella oman mielen mukaan. Nyt se on vähän tiukassa. (Kaikkihan on suhteellista, toisilla ei ole mitään mahdollisuutta laittaa lapsia hoitoon isovanhemmille.) Silloin kun aikaa sitten on, joko opiskelen tai on hirveä runsaudenpula. En osaa päättää, mitä tekisin. Autoa minulla ei silloin yleensä olen, joten käyn lenkillä. Saunon yksin. Laulan. Menen viltin alle ja luen.

(EI! EI! ÄITI, KEELU EI ANNA TUOTA MULLE! ÄÄÄÄÄÄÄÄ! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!)

Mutta se, mitä ihan hirveästi kaipaan, joutuu odottamaan vielä muutaman vuoden. Se, ettei pää ole niin tukossa tätä valvomista ynnä muuta. Että saisi kirjoitettua sanoituksia. Maalattua. Joskus tuntuu, että nyt sisällä pyörii joku ajatus, josta voisi tulla laulu - kynän käteen otettua saan tiukalla keskittymisellä aikaiseksi pari säettä ja sitten alkaa harmittaa. Ei tämä ole ollut ennen näin tiukassa. Mikään ei vaan pysy kasassa. Tarvitsisi kunnon nollauksen. Kuukauden kunnolla nukkumista, ei uusia hampaita eikä sairasteluputkea. Ei opiskelua yöaikaan. Mutta kuten sanottu, omia valintoja kaikki, alkaen lapsista. En vaihtaisi tätä poiskaan. Pitäisi vaan malttaa olla kärsivällinen, pistää tästä ajasta jotain talteen ja kaivaa ne joskus myöhemmin esille. Nyt mennään näillä.

Esimerkiksi tämä kirjoitus. Aivan järkyttävää päätöntä poukkoilua. Välillä päämäärä oli kirkas, monta kertaa se katosi. Monta juttua kävi mielessä, millä tästä saisi vähän yhtenäisen, jolla saisi ringi sulkeutumaan. Nyt ainoa asia, mikä yhdistyy alkuun on, että korvissa soi edelleen.

Ainakin 3 kiloa, väriltänsä valko-musta.

Se oli semmoinen keskiviikko. Ihan tavallinen ensin.

Nukuit pienellä kerällä tuvan matolla.

Mitä lie näit unta.

Tiesitkö sen?

Keräsitkö vain voimia?

Ulkona oli talvisää, josta sanotaan, että hyvän tuntuinen.

Joudit mielestäni mennä sitä haistelemaan.

Enhän minä sitä arvannut.

Minä, joka 7 vuotta sitten päätin haluta juuri sinut.

Esikoinen nosti sinut kömpelösti syliinsä.

Se juuri, jonka opetit nukkumaan yksinään.

Päättäväisesti kehräten.

Kantoi ulko-ovelle.

Laittoi oven kiinni.

Tajusiko edes vielä yhden kerran vilkaista sinua?

Tähtikö se oli?

Lensikö se ohitse?

Kuiskasiko vain paikaltaan?

Kuka sen sinulle sanoi?

Että nyt on se kerta.

Ihmettelitkö?

Sanoitko, että ei vielä?

Lähditkö häntä pystyssä?

Mietitkö, kuinka ne pärjää?

Katsoitko vielä kerran taakse päin?

Huomasit silloin kuopuksen ikkunassa.

Sen juuri, joka rakasti sinua niin kovasti.

Pienillä käsillään.

Sen, joka ei vielä osaa puhua.

Jolle saatoit sen sanoa läpi ikkunan.

Ennen kuin käännyit pois pihasta.

Pois.

Niin kuin sanotaan.

Tuhka tuuleen.

Tiesin sen heti aamulla.

En vaan vieläkään haluaisi tietää.

Mies.

Se joka ei sitä niin ääneen sano.

Yömyöhällä hakkasi jäistä lunta.

Saadakseen navetan ylisen oven auki.

Repi lapiolla.

Porkkasi umpihangessa tunnista toiseen.

Tiedäthän sinä sen.

Sinua etsien.

Kurkusta kuristaa ja sisintä puristaa.

Katsoa ja kuulla vain muistoa.

Matolla.

Syöttötuoli alla.

Pianotuolilla.

Saunanlauteella.

Ikkunalaudalla.

Tassut oven lasiin.

Kynnet lattian pintaa vasten.

Oven narahduksessa.

Juuri ennen kuin nukahdan.

Hyppäät siihen, selän päälle.

Painat pään kiinni päähän.

Pitkä kehräävä huokaus.

Niin elävästi.

Meidän eka vauvva, Elämäni kissa, Tyyne Neponen.

13.08.2005 – viimeinen havainto 09.01.2013

Ikävä,

joka välillä helpottaa,

ja jonka tiedän joskus saavan suloisemman muodon

on ihan kauhean suuri.

Ainakin 3 kg ja väriltänsä valko-musta.

Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä. Olen tosi hyvä...

Luin tänään Hesarin Kuukautisen pakinan. Siinä oli tuttua tarinaa siitä, miten naiset vähätteleät itseään. Kehuvat toisiaan ja vähättelevät itseään: 

"nainen 1: Kattokaa, mä piirsin itse tällasia joulukortteja. Ihan hirveitä. Mä en osaa yhtään piirtää.

nainen 2: Tosi ihania!

nainen 3: Miten sä osaat piirtää näin hienosti?

nainen 1: Ne on tosi rumia."

Ennen kouluun/eskariin menoa lapset yleensä puhkuvat itsevarmuutta. Sitten alkaa kolista. Ei se pyörällä ajaminen ollutkaan niin ihmeellinen juttu, kaikki muutkin osaa. Ei se tasajalkahyppykään nyt ollut niin valtava taito, muut hyppii yhdellä jalalla sata kertaa. Jostain syystä tytöillä nyrjähtää erityisen pahasti. Varsinkin taidoistaan tietoiset aloittavat haukkua omia aikaansaannoksiaan vain kerjätäkseen huomiota. Se on ihan järjettömän rasittavan kuuloista jo lapsillakin. Saati sitten aikuisilla.

Uskoisin päässeeni yli tuosta "katsokaa miten surkeita nämä mun oikeasti huiput työt on", jo ala-asteen aikana. Mutta jos pitää ottaa kehuja vastaan tai kehua itseäni... uh, ikuinen invalidi! Työhaastatteluihinkin pitää tsempata itseä monta viikkoa, että saa kokovartalopunastuneena ähistyä: "Joo siis niin no... ai että miksi mut pitäisi valita no... mä (hikeä pukkaa) olen (pakottaa itsensä jättämään pois sanan IHAN) hyvä." 

Silti uskon, että jos jossain haluaa olla hyvä, on uskottava itseen. Jos taas ei osaa ottaa edes kehuja vastaan tai myöntää, että joo-o, onnistuin tai sanoa että kyllä, minä osaan, niin on se iso pala pois itsevarmuudesta. Olen yrittänyt opetella tätä rakkaan harrastukseni laulamisen takia. Että osaisin ottaa vastaan positiivisen palautteen kieltämättä sitä samoin tein. Matka on taatusti edelleen pitkä, mutta olen kuitenkin jo nyt huomannut saaneeni jotain tästä projektista.

Tähän loppuun tunnelmia tältä päivältä ja kuvia, jotka kertovat, miten tosi taitava ja reipas olen ollut viime viikkoina ;-)

Ipanain päiväpeittoprojekti. Puolivälissä. Toisessa sängyssä on edelleen pelkkä kangas ;-)

"Äiti, haluan merirosvopaidan!" Onneksi kotoa löytyi mustaa huopaa ja Iippon vanha hihaton mahtui vielä pojalle.

Nyt musta lippu liehumaan... lippu on Tiimarin kertakäyttölautanen :-D

Pienempi merirosvo täydensi omaa maskiaan, valitettavasti ei tässä kuvassa näy.

Joskus kauan sitten aloin virkkaamaan torkkupeittoa puusohvalle, jonka kunnostaminen on tosi vaiheessa. Mulla ei oikein hermot jaksa kovin pitkiä projekteja, kaikki pitää saada ennen aamua valmiiksi. Tämä siis vähän typistyi...

...mutta saipa nukensänky päiväpeitteen :-D

Ulkona hämärän aikaan. Ihanaa <3 br="br">

Huh. Askel kerrallaan.

Kuolinkorinoita

Luin tänään tämän blogin ensimmäisiä päivityksiä. Yritän saada jotain otetta tähän hommaan. Joskus Min blåggen aikoina kirjoitin lähes päivittäin, nyt en ole kirjoittanut tänne moneen kuukauteen. En oikein tiedä, mittee tuota tekis. Olisi kiva saada tämä vielä elvytettyä! Toisaalta ajatuskin tänne päin tuntuu samalle, kuin antaisi niitä Greyn Anatomiastakin tuttuja sähköiskuja ruumiille, joka vaan hytkähtelee paikoillaan.

Mikä tässä nyt sitten pätkii. Tykkäänhän kirjoittaa edelleen. Olisiko käynyt niin, että yhtäkkiä viime keväänä mielen päälle rysähtänyt kriisi oli vaan niin paljon, etten jaksanut enkä pystynyt aukomaan sitä tänne. Tuli vähän niin kuin liian iso lumipallo sulatettavaksi. Toisaalta on myös niin, että olen ahkerasti Facebookissa, jonka jälkeen tänne kirjoittaminen tuntuu itsensä toistamiselta. Tiedostan myös, että blogin lukijakunnan laajeneminen tuntemattomista ja muutamasta läheisestä ystävästä tuttuihin vaikuttaa siihen, että mietin enemmän, miten tänne kirjoitan. 

No mutta, katsotaan. En osaa antaa elinaikaennustetta. Enkä tee tästä mitään tulevan vuoden haastetta. Tulevalle vuodelle on ihan omia, erityisiä haasteita. Opiskelujen saattamista loppuun ja näin ollen uuden tutkinnon tavoittaminen. Töiden hakua. Toivottavasti niiden saamista. Suomen toisella puolella kuuluu pientä projektia liittyen laulamiseen. Mielekästä ja mielenkiintoista. Toivottavasti vuoteen mahtuu myös terveyttä ja onnellista yhdessäoloa.

Katellaan ;-)

Kiitos kun saan tässä olla

Tuolla vasemmalla on tunnisteet, jotka paljastavat yhdellä silmäyksellä, mistä täällä blogissa olen puhunut. Lapsen sairastamisesta. No, siitä voisi tehdä taas yhden merkinnän, kun Keen yskä ei ole toukokuun jälkeen vielä parantunut ja hänellä on taas uusi flunssa... mutta enpä nyt teekään. Tehdään poikkeus sääntöön.

On ollut muutama päivä ihanan lämmintä. Lämmössä ei ole pelkkää heinäkuista kuumuutta, vaan mukana on jo elokuun hehkua. Nautin. Elämän rytmi on taas löytänyt uusiin uomiinsa. Aamulla mies lähtee töihin aina 7.30 ja jos esikoinen on sitä ennen herännyt, mies ehtii laittaa hänelle pikkukakkosen ja minä saan vielä nukkua pienimmän kanssa. Kerttunen nukkuu pääpiirtein isoveljen kanssa samassa huoneessa, mutta nyt kipeänä varsinkin hän jossain vaiheessa yötä rauhoittuu vaan meidään väliin tulemalla. Eipä siinä mitään, nyt sentään nukutaan! Kun sitten kahdeksan korvilla ollaan kaikki hereillä, tehdään aamupalat, esivalmistellaan ruoka ja viime päivinä on tosiaan päästy äkkiä törmäämään pihalle! Iippo ajelee traktoreilla ja poliisimoottoripyörällään, Kerttuli istuu hiekkalaatikolla lapioimassa. Könyää välillä yhden traktorin selkään hänkin ihmettelemään. Ruoan jälkeen Kee nukkumaan ja äiti aurinkoon makaamaan, keräämään d-vitamiinia talven varalle... Iippo joko makoilee vieressä tai touhuaa omiaan. Kun isi ennen tuli 14 aikaan aamuvuorosta tai lähti 13 jälkeen iltavuoroon, on meillä nyt vielä aikaa odotella Keen heräämistä 15 saakka, syödä rauhassa välipalat ja mennä vaikka uudestaan pihalle. Isukki on kotona puoli viiden maita. Kuulumisten vaihtoa, pihatöitä. Lenkkeilyä, omien menojen järjestelemistä. Sitä se elämä nyt on. Päivittäin sen ymmärtämistä, että minulla on oikeus olla lasten kanssa kotona, enkä vaihtaisi sitä tällä hetkellä mihinkään. Kee opettelee nyt kävelemään ja hänellä on jo isoveljen kanssa omia juttuja. Välillä karjutaan ja muristaan toisille, välillä tutkitaan napoja ja halitellaan. Semmoistahan se on, sisarrakkaus.

Iltakaava toistaa samaa, minä teen iltapalat ja syötän ne, mies vie lapset nukkumaan. Nyt juuri tällä hetkellä kuulostaa sille, että minä todennäköisesti vien huomenna, koska Kee on itkua tihrustanut tuolla jo puoli tuntia... Mutta sitten talossa hiljenee ja ollaan me kaksi, äiti ja isä. Syvä huokaisu ja pehmeä sohva. Toinen lähellä ja onnellinen olo. Elämä on nyt.

"Niin pitkä on matka...

"Niin pitkä on matka ei kotihihia näy, vaan ihana enkelihihi viere-essä käy, niin ihana enkelihihi vieressä käy." lauloi Iippo tänään omissa touhuissaan. Liikutuin. Niin kuin olen liikuttunut viime päivinä jo siinä määrin, että alkoi epäilyttää. Mutta ei, ei pitäisi olla lapsia tulossa.

Minulla on maailman ihanimmat lapset. Niin kuin tietysti jokaisella äidillä on omasta mielestään. Minulla ne on silti erityisen ihania ;-)

Iippo Ilmari alias Ei kun minä oon Ville! on jo 3 vuotta ja 9 kuukautta. Se tarkoittaa sitä, että syksyllä juhlitaan 4-vuotiasta poikaa. Joka taas tarkoittaa sitä, että jos suunnitelmani toteutuu ja pääsen vuoden päästä töihin, ehtii Iippo olla hoidossa vain vuoden ennen kuin menee eskariin. Ihan älytöntä! Alan jo nyt murehtimaan, että saako hän kavereita ja pärjääkö tässä ihan hirveässä maailmassa! Kun katson esikoistani, minun sisällä palaa ylpeä liekki. Ihana, täydellinen lapsi. Kaikista housuistaan taas yli kasvanut ja myös kaikkiin housuihin liian laiha. Kasvot kuin nukella. Suuret hämmästelevät silmät. Eläytyvä suu. Hiusten karheuden tunnen kämmenessä, kun pistän silmät kiinni. T-paidan ja shortsien mukaan ruskettuneet raajat. Rakas! Niin tajuttoman ärsyttävä vastaan väittäessään. Jaksaa riehua rajattomasti. Villitä ja kiusata siskoaan. Mielikuvitus polkee tuhatta ja sataa. Tarinat ja tapahtumien kuvaileminen vilkasta. Syöminen järjen vievän hidasta. Niin äärettömän rakas. Kun katson häntä uudestaan, mietin, missä välissä? Koska hän oli se pikkuruikkuinen minun mahassani? Koska se oli, kun yritin oppia hoitamaan vauvaa? Oliko se aika oikeasti joskus?

Liisi Ketsuppi Kerttuliini Kee. Yhden vuoden ja pian 4 kuukautta päälle. Meidän pieni tyttö! Tyttö kaikessa sanan tarkoituksessa! Helmet kaulassa, rannekoru kädessä. Nilkat pyörii, kun niihin laittaa vaaleanpunaiset kengät. Silmät säihkyy ja käsi etsii äidin meikkirasiasta puuterihuiskun. Rasvaa kasvoihin pienellä sormella. Ja sitten ärähtää niin, että koko talo tärähtää! Ei mennyt joku mielen mukaan. Tai muuten vaan tuntui, että Iippo katsoi väärällä tavalla. Pian taas menevät silmät sikkaralle hymyillessä ja nenän varsi rypyille -juuri kuin minulla. Kerttulia katsoessa sydän pakahtuu kiitollisuudesta; ihana esikoispoika ja maailman suloisin tyttö! Voinko olla kiitollisempi? Keen kanssa on ollut jos vaikka mitä; kuukauden ripulia, korvakierrettä putkiin saakka, maitoallergiasta tähän 2 kuukauden yskään. Välillä on tuntunut, että voimat loppuu, mutta kummasti niitä vain päivien mukaan on annettu. Kaikella on varmasti tarkoituksensa. Ja mitä sitten? Ottaisin kaiken vaikka triplana, jos vaan silti saisin pitää tuon tättärän, joka konttaa hillitöntä vauhtia huoneesta toiseen ja kokeilee edelleen kävelyä vain huvittavana temppuna. Joka pyörittelee silmissään krokotiilinkyyneleitä ja räpsäyttää kyyneleistä kosteita silmiään kerran, pari, kun joudun komentamaan ruoan syleksimisestä. Joka ukin traktorin nähdessään meinaa lähteä lentoon ja sanoo ponnekkaasti AUTO! Lahja! Rakas!

On kuin ruosteisella sahalla avattaisi rintaa, kun ajattelee, että noista joutuisi luopumaan. Tekee tarpeeksi kipeää jo sekin, ettei näitä pieniä voi suojella kaikelta! Hilja Aaltonen on kirjoittanut aikanaan runon, josta Hannu Huhtala sävelsi laulun Esirukousten lapsi. Laulu on tosi koskettava ja on pyörinyt muutaman päivän mielessäni. Hilja Aaltonen on onnistunut pukemaan taatusi jokaisen äidin läpikäymät tunteet runoonsa. Etenkin nämä kaksi ensimmäistä säettä tulivat minulle rakkaiksi näinä muutamana päivänä, kun olen laulun tiennyt olevan olemassa:

Lapsi esirukousten,

kuule laulu hiljainen.

Puolestasi rukoillaan,

ethän koskaan unohda.

Suoraan luokse alttarin,

lausuttu on kyynelin.

Pelasta ja uudista

minun lapseni.

Lapsena kun nukahdit,

vierelläsi rukoilin.

Tämä pieni lampaani,

ota, Herra, syliisi.

Varjele ja suojele

kaikki päivät lapsuuden.

Enkelisi kulkekoon

aina kanssasi.

Se aika kesäkuusta

Tulimme illan suussa Pohjanmaalta. Reissu meni paremmin, kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Puhun lasten kannalta. Tarkemmin sanottuna Keen (Kerttuli on siis nykyään Kee, isoveljen lahja siskolle) öiden osalta. Kolmen yön mittainen reissu olisi voinut olla täysi katastrofi tällä historialla, mutta kaksi ensimmäistä yötä Kee nukkui yhdelä heräämisellä 12h ja viimeisenä yönä vähän itkeskellen, mutta silti aina rauhoittuen. Arvaatte oikein, aiheemme tänäänkin on uniongelmat ja lasten terveys.

Voisinkohan väitellä tohtoriksi pienokaisten uniongelmista? En ehkä vielä, mutta jos jolla kulla joskus on ongelmia lapsen nukkumisen kanssa, niin oikein tehokasta vertaistukea, pohdintaa syy-seuraus-suhteista ja toimivia vinkkejä pystyn kyllä antamaan.

Aivan pienenä vauvana Kee nukkui hyvin. Niin hyvin kuin imeväinen nyt nukkuu. Söi ja nukahti. Ensimmäisen kerran muistan huokailleeni hänen nukkumisen suhteen elokuussa, silloin Kee alkoi nukkua kainalossa jatkuvan syömisen takia. Eikä siitä sitten mennytkään kauan syyskuuhun, jolloin alkoi korvakierteet ja kantaminen. Kun Kerttuli heräsi yöllä itkemään korvakipua, kannoin. Kannoin, kannoin ja kannoin. Hyssytin hartiat särkien. Siihen pieni nukahti ja sain siirrettyä sitten sänkyyn, jossa hän hetken malttoi nukkua, kunnes taas heräsi kipeisiin korviin. Kannoin, kun hampaita tuli. Kannoin, kun koski mahaan. En huudattanut, koska yritin saada pysymään esikoisen unten mailla. Jossain vaiheessa tyttö kasvoi niin, etten enää jaksanut kantaa pitkiä aikoja. Silloin tulimme olohuoneeseen lukemaan hetkeksi, että kipu tai harmitus unohtui. Kun tytöllä oli pidempiä terveitä aikoja, mies piti unikoulua - pari kertaa yhteensä.

Maaliskuussa tarkastettiin taas korvat ja tarkastuksen yhteydessä uni- ja nukahtamisongelmiinkin perehtynyt korvalääkärimme vihjaisi meille vauvan vievän äitiä ja isää kuin pässiä narusta. Olimme toki miettineet sitä, ettei mikään valtava kipu lopu valojen syttymiseen tai kirjojen lukemiseen. Maaliskuussa teimme ikimuistoisen reissun Pohjanmaalle. Kerttu valvotti kaksi yötä koko talon.  Meitä ja isäntäväkeä. Silloin tuntui tosissaan, että tulemme hulluksi. Kerttuli nukahti syliin, mutta tirkisteli yhdellä silmällä viiden minuutin välein, että onhan varmasti sylissä. Kuitenkaan ei uskaltanut olla varma, etteikö johonkin koskenut. Oli ollut influenssaa, tulevia hampaita, tuli oksennustautia, räkätautia. Aina jotain. Minulle oli vihjattu maitoallergiasta, joka saattaisi oireilla vain öisin. Minä nukuin sohvalla puolitoista kuukautta, sillä minun meneminen samaan huoneeseen tuhosi viimeisetkin yöunet.

Siirsimme Keen nukkumaan isoveljen kanssa samaan huoneeseen. Sitten mies lähti viikonlopuksi reissuun. Pelkäsi öitä, koska nyt ei ollut kotona toista, joka saattaisi herätä aamulla aikaisemmin huonon yön jälkeen. Eka yö oli aika perus, toisena Kerttuli repi pelihousut. Siinä keskellä yötä minä mietin, ettei tämä voi jatkua näin. Kello on 2 ja lapsi vaatii palvelua. Painaa 10 kg, en minä jaksa! Joku valkeus iski. Tajusin, ettei isän unikoulut auta, kun lapsi on oppinut saamaan minulta kantopalvelua, lukuhetkiä ja muuta. Totesin, että nyt tai ei koskaan, minä huudatan. Rukoilin, että esikoinen saisi nukkua. Sanoin Keelle, että nyt nukutaan, on yö. Kävin pitkäkseni, otin tytön viereen ja pistin silmät kiinni. Ajattelin, ettei se yli puolta tuntia jaksa huutaa. 20 minuutin karjumisen jälkeen purin hammasta ja hoin itselleni, ettei sillä ole mitään hätää. Tyttö karjui. Hakkasi minua, sänkyä ja heitteli tyynyä. Minä rauhoittelin ja sanoin, ettei ole hätää, nyt nukutaan. Tyttö karjui niin kovasti, että aamulla silmien ympärillä oli verenpurkaumia. 50 minuutin jälkeen sisu loppui. Kerttulilta. Suu meni kiinni, syvä huokus ja pää tyynyyn. Vasta viikon päästä Kee yritti tätä uudelleen, pieni sormi osoitti kiivaasti olkkariin, mutta silloin riitti 10 minuutin huudattaminen. Sittemmin ei ole kannettu. Eikä ole pyydetty palveluja.

Seuraavalla viikolla päätin myös jättää maidon koemielessä pois. Kahden päivän jälkeen Kertulta hävisi maha (pinkeä pallo), jatkuva piereskely ja löysät kakat. Nyt kolmen viikon jälkeen meillä on  useimmiten hyviä öitä, ehkä yhdellä heräämisellä. Arki on siis normaalia yksi-vuotiaan arkea! Lääkäri totesi Kertulla suolistoperäisen maitoallergian, jonka toivotaan paranevan ennen kouluikää. Elämä tuntuu kummalliselta. Totta kai Keellä on tälläkin hetkellä hirveä yskä, mutta kun ei me jakseta enää edes huomata tuommoista "pientä" ;-)

Kuulumisia

Pitäisiköhän blogin nimi muuttaa Kerran kuussa? No, voihan Se aika kuukaudestakin olla vain kerran kuussa. Mietin, miksi tänne tulee nyt näin harvoin kirjoiteltua. Ehkä siksi, että kerron facebookissa niin paljon kuulumisiamme. Tänne ei sitten tule toistettua itseään. Toisaalta blogin nimi voisi olla myös Ihan sairasta. Tässä kuukauden aikana olemme olleet taas flunsassa, sitten yrjötaudissa ja nyt taas flunssassa. Odotan kesän onnellisia päiviä, kun olemme tietenkin ainakin kolme kuukautta yhteen kyytiin terveinä. Siis eikö se niin mene? Meneehän? Pakko mennä.

Palautin tänään viimeiset tehtävät liittyen opintoihini avoimessa yliopistossa. Olen ollut todella iloinen siitä, että aloitin opinnot syksyllä. Vaikka välillä on pitänyt vääntämällä vääntää esseetä, työllistää miestä turhan paljon lasten vahtimisella ja joku yökin stressata, olen silti saanut opinnoista älyttömästi potkua. Opintorekisteriin napsahdelleet arvosanat ovat pönkittäneet sitä minää, joka esikoisen kohdalla pelkäsi tyhmentyvänsä kotona täysin. Olen kyllä myös ylpeä itsestäni, koska kyllähän se jänskätti, miten saan yhdistettyä opinnot kotiäitiyteen. Miten siis jaksan. Terveys-ala on kiinnostanut minua aina ja tämä yhdistelmä on todella toiminut. 

Muuten viimeiset viikot olen kiertänyt itseäni johonkin (kolmenkympin? vai voiko 21-vuotias saada 30-kriisin? kriisiin. Siis semmoista kevyttä settiä, että mikä olen ja miksi olen ja mikä tämä parisuhde on ja mitä oikeastaan haluan. Luulen, että taustalla on kyllä hyvin pitkälti tämä törkeän rankka vuosi. Tämä pämähti päälle, kun olin nukkunut muutaman viikon sohvalla (siis Kertun takia, en parisuhteen) ja olin sitä myöten myös viimein nukkunut. Stressi purkautui ja ehdin ajatella. Ajattelu ei siis sovi minulle. Panta on kuitenkin vähän löystynyt ja eiköhän se tästä kesäkuun alkuun jo asetu.

Päivitetään nyt sitten muunkin perheen kuulumiset. Mies sai tarpeekseen vuorotyöstä, sai uuden työpaikan ja pääsee viimein kokeilemaan asiakaspalvelun ihanuuden. Minulla on myyntityöstä kolmen kesän kokemus, enkä kaipaa niitä hikisiä keski-ikäisiä miehiä vinkumaan minua mukaansa Tenon kalareissuille. Tosin ne tuskin eivät enää vinkuisi tätä 10 vuotta vanhempaa äiti-ihmistä. Ja tuskin ne vinkuu miestäkään, mutta kuitenkin. Siis toivottavasti eivät vingu. Miestä. No. Työpaikan muutos kuitenkin vaikuttaa aika paljon meidän perhe-elämään. Minä ja lapset ollaan tästä lähtien aina päivät keskenämme eikä meillä ole autoa käytössä. Yritämme selvitä. Toisaalta meillä on pitkästä aikaa mahdollisuus harrastaa iltaisin, säännöllisesti. Miehelle ei varmaan muuta sitten kuulukaan. 

Esikoinen on 3 vuotta ja 7 kuukautta. Pahin uhma on laantunut, mutta pitää päivittäin jostain aina vääntää. Touhua ja mielikuvitusta riittää. Päivän aikana poika ehtii kyntää pellot, tehdä keittiöremontin, maalata kymmenen kertaa, soittaa rumpuja, haravoida pihan, auttaa äitiä ja paljon muuta. Mietin, mitä uusia taitoja Iippo on oppinut. Värittämään ja maalaamaan tarkemmin. Soittamaan peruskomppia pieniä pätkiä. Kirjoittamaan koneella pieniä sanoja. Tekemään yleensäkin kaikkea entistä paremmin, tarkemmin ja huolellisemmin. Jopa keskittymistä on alkanut löytyä!

Kuopus on yhden vuoden ja yhden kuukauden. Hän kiipeilee joka paikkaan. Puhuu entistä enemmän omaa kieltään. Tekee pissin ja kakan pottaan pari kertaa päivässä. Syö ja juo itse. Näpertää kaikenlaista. Seisoo vasten tukea ja liikkuu siinä. Kävelee jo hienosti taluttaen. Me mennään nöyrästi se tosiasia repussa, että lähes 3 kuukautta limaa korvissa on vähän hidastanut tahtia, mutta kyllä täältä tullaan. Tullaan, tullaan. Kunhan saataisi nukkua! Olen pian pari kuukautta nukkunut lähes poikkeuksetta sohvalla. Ihan älytöntä. Mutta kun se menee jota kuinkin näin: Kerttuli nukahtaa. Ei ole väliä, kumpi vie, hän nukahtaa. Nukkuu jopa ihan hyvin. A-P voi mennä nukkumaan, ei mitään hätää. (Kee nukkuu siis omassa sängyssä) Mutta jos minä menen makkariin. Menee 5 minuuttia, ja alkaa ähellys. Siitä 5-10 minuuttia ja tyttöä on joko hyssyteltävä koko ajan tai otettava väliin. Jos se tulee väliin, se hetken simahtaa ja sitten... pienet kädet löytää äidin kasvot... tap, tap, tap - löytyy äidin hiukset... HIUKSET??? Pienet kädet repii innokkaasti hiuksia, tämä on siis ÄITI! Ja siinäpä se yö sitten. Alkaa leikkiminen, kikattelu, pölötys. Parhaillaan yhdestä aamu neljään olemme odottaneet rauhoittumista. Siksi minä nukun sohvalla. Silloin ainakin kaikki nukkuu.

 

Ja Tyyne. Tyyne elää taas sitä mukavaa vaihetta. Jos se saisi päättää, se istuisi koko ajan oven raossa. Ei kokonaan sisällä (ei voi haistaa ulkoilman tapahtumia), eikä kokonaan ulkona (koska siellä on vähän koleaa tassuille). Aamuisin se tulee saunasta tänne tupaan, jossa kaksi pientä lähtee välittömästi konttaamaan letkassa sen perässä joka paikkaan. Tahmaiset kädet silittää. Silloin se hengittää rauhallisesti sisään-ulos ja marssii pihalle loppupäiväksi. Olipa miten koleaa tahansa.

Keittiö on kodin sydän!

Pahoittelen hiljaista eloa, on ollut semmoista aikaa taas kuukaudesta, etten ole jaksanut käydä täällä enempää narisemassa ;-) Lyhyesti sanottuna olemme sairastaneet influenssan koko perhe, saaneet terveyskeskuksesta Kertulle kuurin molempien korvien tulehdukseen, hokeneet, että eikö tämän pitänyt helpottaa ja kuulleet korvalääkäriltä, ettei korvat ole voineet olla tulehtuneet. Pohtineet allergiat läpi ja todenneet, ettei mikään kipu lopu syliin ottamiseen tai valojen päälle laittamiseen. Kuulleet myös, että nukutus on näille kaikista pienimmille sen verran rankka juttu, että voi aiheuttaa jopa muutoksia persoonallisuudessa, jonka piikkiin korvalääkäri olisi pistänyt yöhuutamisen ja päättäneet yksinkertaisesti olla kantamatta prinsessaa yöllä. Nukkuneet siis mieheni kanssa eri huoneissa pari viikkoa. Minä nukun sohvalla, tyttö nukkuu hyvin. Minä nukun makkarissa - ainoastaan mies nukkuu hyvin. Yksinkertaisia johtopäätöksiä olemme tästä sitten vetäneet ja toimineet sen mukaan. Minä olen urheasti tehnyt ja palauttanut koulutehtäviä pyydetyssä aikataulussa ja ollut tyytyväinen itseeni. 

Kerttulin ykkös-synttäreitä vietettiin jo vähän oikeana synttäripäivänä ja pikkuisen isommin tulevana sunnuntaina myös setien ja serkkupoikien läsnäollessa. Kyllä, Kertulla on 3 serkkupoikaa. 4-vuotias ja kaksi Kerttulia reilun puoli vuotta vanhempaa. Ja tietenkin isoveli. Olemme tietoisia siitä, että tytöllä ei tule olemaan mitään ongelmia puolensa pitämisessä. Hän kantaa myös nimitä Tättärä ja Tintta.

No joka tapauksessa. Koska vietämme juhlia reissun päällä (kissalla on vahti, hän ei ole yksin), niin päätin hups vain leipasta kakun ja suolaisen piirakan etukäteen pakastimeen. Miten onkaan ne sieltä kätsy ja näppärä sitten nappaista mukaan! Kun mies on vielä iltavuorossa, niin ajattelin, että onpahan kiva saada aikakin kulumaan keveissä tunnelmissa. (Jos luulet kuulevasi rivien välistä jotain, et varmaan ole väärässä.)

Kakkupohja, eli pellillinen taikinaa tuli vielä suhteellisen kivuttomasti. Kerttuli on oppinut kiipeämään myös vetolaatikoihin, joten ilmoittautuihan se vapaaehtoiseksi uunin testaajaksi, mutta ei siinä mitään. Siinä sitten aloitin piirakan. Ehdin ottaa kupit esille ja kanan lämpimään, kun Iippo huomasi ukin pihalla pensasaitojen leikkuussa ja halusi kaveriksi. Puin päälle. Poika pihalle. Margariini palasiksi. Etsin pojalle oman moottorisahan ulos. Kuivat aineet kuppiin. Kerttuli kiipeää säkkituolin päälle, yrittää katsoa ikkunasta ulos ja ... ei ennätä kaatua, koska ehdin napata kiinni. Josta mieleen tuli, että välipala pitää syöttää pienimmälle. Syötän. Taikina nypityksi ja jääkaappiin, riisu ulkovaatteet. Välipala myös isommalle. Broileri paistumaan. Pilko kasvikset. Pidä koko ajan silmällä, mitä tapahtuu leikkihuoneessa. Ilmiriita, Kerttuli raapii kynsillä Iippoa, Iippo räpsii takaisin rumpukapuloilla. Rummut takavarikkoon. Kasvikset paloiksi, voitele vuoka. Iippo on aloittanut leikin, jossa tyhjentää lietesäiliötä ja huikkii taukoamatta: "Äiti, kato mitä tämä tekis! Kato äiti! Äiti! Kato minne se kippaa nämä kakat! ÄITI! KATO! Nyt se ajaa tänne jossa on näitä letkuja! Äiti, äiti!?" Vastaan kaikkeen joo, kunnes en enää jaksa, vaan ilmoitan leipovani. Pohja vuokaan. "PYYHKIMÄÄN!" Piirakkaan täytteet. "Kerttuli haisee!". Piirakka uuniin, vaipan vaihto. Tarkemmin katsoen myös vaatteiden vaihto. En muista, pesinkö kädet. Hah.

Kerttu on itkuinen, päätän pistää nukkumaan. Vaatteet päälle molemmille ja pihalle. Haen postin. Ihanaa! NE on saapuneet, molemmille ipanoille omat :-) Ihastellaan pipoja hetki, totean, etten ole muistanut syödä ja otan... mämmiä. Puoli tuntia meni, Kerttuli hereille, koska nämä olivat hätävaraunet. Piirakka pois uunista. Mietin kuumeisesti, mitä ruokaa laitan lapsille ja alan vatkata kakkuun täytettä. Kerttuli kiipeää pianotuolilla olevaa kissaa härkkimään. Siirrän pois. Haen mansikoita. Siirrän Kerttulia. Laitan mansikat sulamaan. Siirrän kissan, koska se uskoo paremmin. Täyte jääkaappiin odottamaan. Lapsille ruokaa. Molemmat syömään. Tinttaan Kertun lautasen sinitarralla pöytään, napsin itse muutaman perunan. Täytän ja rullaan pohjan sillä aikaa, kun Kerttuli syö itse. Helppo kohta päivässä! Tai oli. Iippo nauraa vääränä, Kerttu on saanut lautasen irti, kipannut sen tietenkin toisin päin ja ruokaa on pöydällä ja lattialla. Siivoan. Totean, että K haisee taas.

Tässä välissä alkaa armoitettu Pikku Kakkonen. Tyhjennän astianpesukoneen. Kerttuli kiipeää sen kannen päälle istumaan. Siinä on vettä. Nostan tytön kauemmas leikkimään omilla leluilla. Ehdin pistää pari lautasta, kun se on siinä taas. Töröttää kuin tatti ja aikoo mennä tutkimaan, mitä syvemmällä koneessa on. Laitan tytön syöttötuoliin ja käteen naksun. Pikku Kakkosessa joku tekee pahvilaatikosta nukkekodin. Iippo ihastuu siihen ja haluaa ehdottomasti pahvilaatikon. Etsin hänelle semmoisen. Autan alkuun. Yhtäkkiä kuuluu lasista kilinää. Ihmettelen, mistä se kuuluu. Iippo huudahtaa, että Kerttu on varmasti lasipurkkikaapilla! Kaappi, jossa on läjä pilttipurkkeja, on jäänyt auki ja juuri kun tulen Kertun taakse, yksi purkki helähtää rikki. Sydän lyö yhden ylimääräisen. Suojelusenkeli, kiitos! Totean, että iltapuuroon on puoli tuntia, nyt on tehtävä kakku loppuun. Viipaloin kääryleen, pistelen kuppiin. Kerttuli kaatuu ja itkee, yritän lohduttaa vain painamalla posken poskeen, koska kädet on rahkassa. Helpottaa hetkeksi. Kakku pakastimeen. Keittiö on kuin totaalisen räjähdyksen jäljiltä. Mietin, mikä oli varamiespalvelun puhelinnumero.

Onneksi Iippo rupeaa siivoamaan omaa huonettaan pala kerrallaan. Ensin työkalut. Minä raikkoan keittiötä. "Äiti! Kerttu tyhjentää mitä minä saan kerättyä!". Nostan Kerttulin kauemmas. Pistän astioita koneeseen. Öljyinen kattila, rahkainen astia. Kaadan pikaisesti käytetyn öljyn takaisin öljypurkkiin ja yhtäkkiä se on siinä taas! Kerttu öljyisessä koneessa. Ruma sana. Pesen pienet kädet ja siirrän enempää ajattelematta tytön Iippon huoneeseen. Jatkan koneen täyttöä. "ÄITI! KERTTULI TAAS OTTAA KAIKKI KONEET!" Tyttö syöttötuoliin. Maissinaksut peliin. Puuro kiehumaan. Siivoaminen jatkuu. Iippoa pitää lahjoa ja kiristää, mutta hiljalleen huone siistiytyy. Samoin keittiö.

Puuro pöytään, Iippolla iltapala. Rauhallista musiikkia. Syvä huokaus. Loppu menee kuin käsikirjoituksessa. Puuro pienimmälle uppoaa hetkessä. Iippo jää syömään, kun nukutan Kerttulin. Kerttuli vaatii yli puoli tuntia. Onneksi Iippo on niin reipas! Syö iltapalan, vaihtaa yökkärin ja kuuntelee Fröbeleitä peiton alla sohvalla kissan kanssa, kun viimein tulen. Kissan ruoka, Iippo vaihtaa veden. Hampaiden pesu. Kirja. Rukous. Hyvää yötä.

Ja kun tulen keittiöön, olen niin kiitollinen, että jaksoin siivota hetki aiemmin. Kyllä tämä, tiedättekö, työstä käy. Voisin vaikka ottaa sen kuntalisän Lapinlahdellekin.

Vaivaton elämä = kaunis elämä?

Luin lehdestä blogista nimeltä Kaunis pieni elämä. Blogin perimmäinen ajatus ilmeisesti on kertoa perheen elämän kauniista puolista, jättää ne ei-niin-mukavat asiat kertomatta ja keskittyä onnellisuuteen. Hmm. Tunsin pienen piston sydämessäni. Enkä nyt oikeastaan ihan niin pientäkään.

Se aika kuukaudesta ei keskity vain onnellisiin puoliin, pahoittelen. On hyvin todennäköistä, että viime aikoina lukijat on lähinnä ahdistuneet täällä käydessään. En kuitenkaan ala karsimaan meidän sairauskertomuksia tai uhmataisteluja täältä pois. Minun elämä on tällaista ja arvaa mitä? Minusta se on kaunista putkituksineen, influenssa-aaltoineen ja järkyttävinä yövalvomisina. Virheetön voi ehkä olla kaunista, mutta mielenkiintoista se ei ole.

No. On tuo Kaunis pieni elämä -blogi kyllä silti järjettömän koukuttava. Varoitan.

Kehitystarinoita

Kerttulin korvat siis putkitettiin keskiviikkona 15.2. Seuraavana iltana Kerttuli lähti konttaamaan. Sitä seuraavana päivänä löysin sen seisomasta lelulaatikkoa vasten. Viikonlopun aikana tää-tää-tään rinnalle tuli 4-5 uutta äännettä. Tämän viikon aikana Kerttuli on ahkerasti hionut taitojaa. Uskomatonta. Esikoinen ei harrastanut kiipeilyä, vaan oli pikemminkin varovainen. Tämä tyttö kiipeilee. Nyt. Vaikka sitteriin. Sitten puoli metriä korkean lelulaatikon päälle istumaan. Kun sekin otetaan turvallisuussyistä etämmäs, konttaa täti sohvalle ja nousee vasten: "Menen sitten tänne!". Kaikki tämä ei varmasti ole sattumaa. Mätä korvassa vaikutti varmasti tasapainoon ja kuulemiseen. Nyt otetaan sitten lujaa kiinni kaikki. Rakas isoveljeni tuumasikin, että ehkä tällä kaikella on sittenkin tarkoitus. Ehkä Kerttu oliskin oppinut muuten nuo kaikki turhankin aikaisin ;-)

On ollut hauska seurata, miten eri tavoin esikois-poika ja kuopus-tytär ovat kehittyneet. Iippo oli liikkeissään varovainen kokeilija. Hän harjoitteli kynnyksen ylittämistäkin yhden illan varovasti edes takaisin mennen. Puheissaan hän taas oli nopea oppimaan. Ensimmäinen sana tuli 8 kk iässä. Alle vuosikkaana oli helposti kakka-siisti, koska sanoi topakasti, että kakattaa. Kun Iippo lähti hoitoon alle 2-vuotiaana, hän kertoi sujuvasti, mitä oli hoidossa tehnyt tai miksi tuntuu kurjalle lähteä aamulla hoitoon. "En aattele liikaa sitä hoitoon lähtöö!" itkeä tihrusti vaikeina aamuina potalla. Äidin sydäntä särki. Kerttuli taas... hänen ainoa tarkoittava sanan tapainen on TYY (=Tyyne), joka on ollut käytössä noin 4kk. Eikä mitään meininkiä toistella meidän sanoja. Sen sijaan liikkeelle Kerttu lähti Iippoa nopeammin. Uskomatonta on ollut myös seurata, että tyttö kokoaa jo nyt palikoista 3 palikan torneja ja yrittää rakentaa legoja! Saa purkin kuin purkin näppärästi auki ja kiinni.

Puhutaan välillä minun kehittymisestäni. Tämä 4 kk oli todella raskasta aikaa. Yhtä stressiä. Kun putket saatiin korviin, minulta meni vajaa viikko, kun stressi alkoi purkautua. Ensin valtava väsymys. Nukahdin kerran istualleen ja toisen kerran lattialle mahalleen. Sitten ravisuttava ärsytys, jonka seurauksena makeat kehityskeskustelut miehen kanssa. On muuten mielenkiintoinen tunne, kun sopii riidan ja pöytä saadaan puhtaaksi. Se mielenkiintoinen tunne tulee siinä, kun heti kolmen minuutin päästä joku napsahtaa päässä uudelleen! Eikä sille edes tunnu voivan mitään! Kiitos ja kunnia, ettei tällaista ole aina... Nyt odotan yhtä aikaa malttamattomana ja kauhuissani ensi viikonloppua. Lähden silloin yksin maamme pääkaupunkiin ystävieni luokse! Ihanaa! Viisi tuntia kirjan lukuaikaa junassa! :-) Ja kamalaa... miten osaan olla ilman lapsia!!! Ehkä ihan terve napanuoran venytystuokio - äidille.

Pariovessa lukee Sairaala

Voi Jeesus anna minun saada nukuttua, tuumaan viimeisenä ajatuksena tiistai-iltana. Kerttuli on taas rapsutellut korviaan parina päivänä. Mietin, onko tulehdus taas alkamassa. Mahaan sattuu. Jännittää. Vakuuttelen kilpaa mielikuvitukseni kanssa itselleni, että leikkaus on rutiinitoimenpide. Nukutus on vain humautus. Tiedän olevani raunio sairaalassa, jos en saa nukuttua. Onneksi avaan silmät seuraavan kerran aamulla. Rukousvastaus.

Istumme odottamassa hoitajaa käytävässä. Edessämme on valkoiset pariovet, joissa lukee suurella Sairaala. Naurahdan hermostuneena. Sairaala on yleensä rakennus, ei mikään vessan tapaan ovessa ilmoitettava asia. Sama jos ovessa lukisikin Kirkko, lisää mies.

Kerttuli ei ole yhteistyöhaluinen. Arvelee, että kohta taas katsotaan korviin. Lie arvannut jo kotoa lähtiessä, kun isoveli vietiin hoitoon ja matkaa tehtiin kolmestaan. Puuduttavan voiteen laitto kämmenselkiin on jo liian iso juttu. Kyyneleet valuvat ja ärripurri iskee.

Minä annan rauhoittavan lääkkeen. Leikkihuoneeseen ilmestyy nainen, jolla on päässä kissankorva-leikkaushuppu ja mies hiihtotrikoissa ja monoissa. Olo on vähän epätodellinen. Naurahdan taas. Mies toteaa, että kuitenkin se oli joku töihin tulossa ollut anestesialääkäri.

Vaihdan Kertulle vaipan, pyjaman ja sukat. Pidän sylissä. Lego-ukon rapeltaminen muuttuu hitaammaksi, silmät risteilee. Pikkuinen tyttö alkaa käydä uneliaaksi, mutta ei kuitenkaan nukahda. Näyttää olevan ihmeissään hänet yhtäkkiä vallanneesta olotilasta. Hakee katseellaan metrin päässä istuvaa isiä, yrittää osoittaa. Isi tulee vierelle ja minulta valuu kyyneleet. Jännityksen, huolen ja pelon kyyneleet. On tosi ahdistavaa katsoa vauvan muuttuvan veltoksi ja poissaolevaksi. Isin sormesta Kerttuli puristaa kahta kovemmin. Huomaan, että mies puree hammasta. En voi olla miettimättä niitä perheitä, joissa lasta viedään ihan oikeasti vakavaan leikkaukseen. Miten ne äidit kestävät? Olemme jutelleet asiasta. Kumpaakaan ei huoleta itse putkitus, ainoastaan nukuttaminen. Suositus on, että nukutettava olisi iältään vuoden tai painaisi 10 kiloa. Kerttu ei täytä noista kumpaakaan.

Kuulen käytävästä tutun äänen. Korvalääkäri. Kuulen hänen toteavan hoitajalle: "Kerttuli on minulle jo tuttu tyttö.". Tulee hyvä mieli. Mono-mies tulee. Esittäytyy anestesialääkäriksi (totta kai). Toteaa, että taisimmekin äsken tavata. Herättää olemuksellaan silti luottamukseni. Rauhallinen. Kissankorva-nainen saapuu hakemaan Kertun. Nostaa syliin, en sano mitään. Jos avaisin suun, alkaisin parkumaan.

Istumme miehen kanssa toisessa huoneessa katsomassa telkkaria. Meille tuodaan teetä, kahvia ja leipää. Seuraamma amerikkalaista ohjelmaa, jossa remontoidaan vähävaraisten ja huonoissa oloissa elävien perheiden koteja. Hypettävä juontaja rasittaa. Ihmettelen, miksi ihmeessä taloista täytää korjata niin överit. Kuulen, että korvalääkäri puhuu käytävässä. On siis tullut leikkauksesta pois. Joku mainitsee Kerttulin.

Pieni tyttö. "Urhea neitokainen." , kuvaa anestesialääkäri. Jatkaa uniaan pinnasängyssä, happinaamio suun edessä. Nukkuu, nukkuu... Viimein, reilun puolen tunnin päästä, silmissä tapahtuu jotain. Möngertää pedillä. Isi ottaa Kerttulin syliin. Alkaa kauhea vääntyily ja kiukuttelu. Silmät pysyy kiinni. Varmasti kauhea nälkä, huono olo, väsymys ja ihmetys olosta, ajattelen. Vettä. Mehu saa silmät raolleen. Isi ei saa tulla lähellekään, nyt purkautuu raivo! Aivan hirveää kiukkuamista äidin sylissä. Lapsi on vielä niin vetelä, ettei tue päätään yhtään. Keijukais-kirjaa katsellessa alkaa hiljalleen tapahtua todellinen herääminen. 

"Tää.". "Tää, tää.". 

Kotimatkalla Kerttu nukkuu. Kotona herää, alkaa leikkiä. Heiluttelee päätään ja nauraa. Taitaa tuntua erikoiselle, kun ei ole painetta. Toisessa korvassa oli ollut vielä limaa, joten todennäköisesti tulehdus oli taas ovella. Putket saattavat tulla ulos jo puolen vuoden päästä, mutta siihen asti meillä on mahdollisesti rauha talossa siltä osin. Uskomatonta. Tyttö on myös ruvennut nukkumaan yöt hyvin. Nukahtaa nätisti viereen, nukkuu yöt aamuun saakka ja herää tyytyväisenä. En osaa kuvata helpotustani! Istun viimein illalla sohvalla rentoutuneena. Kiitos Taivaan Isä!

Korvien putkitus voi nopeuttaa liikkumisen ja puheen kehittymistä. Kerttuli lähti tänään konttaamaan, aika hauskaa ;-)

Syvälle sydämeen sattuu

Minä käytän sanaa vauva. Mies puhuu pikku tytöstämme. On jonotettu kymmeniä minuutteja. On varattu netin kautta. Lapinlahti. Iisalmi. Kuopio. Seinäjoki.

...yö on sen kanssa itketty... ...haroo koko ajan korviaan... ...kuuri loppui ja on taas kipeä... ...tonkii tuota toista korvaansa... ...liekö mennyt taas tauti korviin... ...mätä ollut korvissa nyt kuukauden... ...yli kuukauden... ...kaksi kuukautta... ...pitäisi päästä varmistamaan, että tiedetään antaa enemmän... ...ollaan putkijonossa ja nyt taas kipeänä...

On kuljetettu esikoista mukana. On viety hoiton mummolaan, kun on huomattu hänen ahdistuvan itkusta. On puettu itkevä vauva toppavaatteisiin. On tuntunut helpotusta auton käynnistäessä; kohta saa apua.

Mahaan alkaa koskea odotushuoneessa, kun olen saanut takin pois päältä. Tyttö jännittyy sylissä. Kohta taas huudetaan ja lujaa. Maissinaksuja. Odotushuonen leluja. Pehmoleluja. Hassuttelua. Mitään niistä ei auta. On tavattu kandeja, epävarmoja päivystäviä. Niitä, jotka ei erota vauvaa aikuisesta. On tavattu nuori mies, joka onnistui. On päätetty siirtyä kokonaan yksityiselle. Kiitetty vakuutuksesta, joka esikoisen kohdalla on vain rahareikä, mutta kuopuksella maksanut itsensä takaisin alta aikayksikön. Lastenlääkäreitä. Korvalääkäreitä. Yleislääkäreitä. Ihania ihmisiä.

Viimeisimmällä kerralla uusi kasvo totesi, että olemme olleet ilmeisesti ennenkin näillä reissuilla. Ei edes jaksanut naurattaa. Mies ottaa tytön kainaloon. Sanoo lääkärille, että ottaa kiinni vasta sillä sekunnilla, kun lääkäri on valmis. Tukeva ote, tyttö lopettaa hengittämisen. Otoskooppi ei ehdi korvaan kun sielua repivä itku ja huuto alkaa. Kyyneleet valuvat silmistä. Korvaan sattuu. Harmittaa, kun isi pitää lujasti kiinni. Yksi korva. Toinen korva. Manaan mielessä hitaat tirkistelijät ja arvailijat.

...vasen näyttäisi olevan tulossa kipeäksi, oikea on puhdas... ...sanoisin, että on vaan flunssakorva... ...tästä nyt ei osaa vielä sanoa, onko tulehdus vasta kehittymässä... ...vasen korva täynnä mätää, ihme ettei ole vielä puhjennut, oikeakin selvästi tulehtunut... ...kyllä, molemmat edelleen tulehtuneet, vanhempien ammattitaidosta voidaan puhua... ...nyt suosittelisin korva-ammattilaisen tapaamista kahden viikon kuluttua, on niin pieni potilas ja pitkään syönyt kuuria... ...kyllä, vasemmassa mätää, oikeassakin vielä jotain... ...puhutaan niin pienestä potilaasta, putkihommia... ...vasen on selvästi kipeä, oikeasta taitaa olla menossa ohi... ...hyvä että olette putkijonossa jo tässä vaiheessa...

Amorion.

Zithromax.

Ditrim Dublo. Ditrim Dublo. Ditrim Dublo. 

Korvien putkitusaika tulee kotiin. Joudun ilmoittamaan, ettei lapsi vielä paina 10 kiloa. Tulevalle maanantaille varattu aika perutaan. Jotain romahtaa. Mies ottaa ohjat. Korvalääkäri ottaa ohjat. Lähete toiseen sairaalaan. Kitinä yltyy.

Ditrim Dublo.

Yöitku yltyy. Minulla ja lapsella.

Mies ja korvalääkäri.

Zithromax.

Putkitusaika mahdollisesti ensi viikolla.



*muokkaus 03.02.2012 klo 16:25. Putkitusaika meni 15.2 saakka. Sinnittelemme.