"Mä menen nyt laittamaan auton lämpiämään, pistä sillä aikaa päälle. Mä ensin haen puita sisälle!" sanoi Iippo vetästyään hienosti kengät jalkaan ja rukkaset käteen. Leikki oli suoraa kopiota isänsä puheista.
"Mä meen nyt yläkeltaan tekemään sitä lemonttia. Mun pitää ensin pistää takki, siellä on tosi kylmä!"
"Mä lähen nyt pelaamaan sälipäntyä. Mun joukkueessa on Halli ja Jali."
"Äiti annapa mulle niitä työkaluja ja sitten mä talviin sitikan avaimet niinku ukin luona. Mä meen nyt sinne Hilkan luokse koljaamaan yhtä kaappia. Mun pitää ensin soittaa sille. Alipekka tässä joo mä tuun sitikalla."
Viimeisimmässä oli jotain ukilta, jotain isiltä.
Elämänsä miehiltä.
Olemme seuranneet Kakola-ohjelmaa ja minä olen itkeä tillittänyt joka jaksossa. Ihan joka desiä ei voi pistää raskauden piikkiin. Nuoria poikia niin hunningolla, niin eksyksissä, niin rikkinäisinä ja niin - monet niin ilman isää ja miehen mallia. Kertomassa, miten ovat ottaneet miehen mallin vanhemmista pojista, jostainhan se on saatava. Näyttämässä avoimesti nopean leimaantumisen ja kiintymisen sellikavereiksi tulleisiin entisiin vankeihin, mentoreihin. Itkemässä, kun nämä "isät" lähtevät. Tai itkun sijaan sanomassa: "Mä en osaa ikävöidä, mut on niin monesti hylätty. Mua vaan v****taa.".
Ilman isää kasvamisesta on puhuttu kauheat määrät viime vuosina, eikä vähiten tänä vuonna, muun muassa suuren homoliitto-kohun yhteydessä. En väitä, ettei homopari kasvattaisi lasta samalla rakkaudella ja paremminkin kuin monet yhdessä elävät lastensa biologiset vanhemmat. Isän puuttumisen merkitystä ei vaan voi ohittaa olan kohautuksella tässäkään yhteydessä.
Minulle tämä on niin ajankohtaista seuratessani (joo, joo, edelleen raskaana) onnen kyyneleet silmissä pientä kaksivuotiastani, joka toisinaan saattaa ottaa leikkeihinsä jotain minunkin touhuista, mutta joka enimmäkseen on aina isänsä. Tai ukkinsa. Kyyneleet ovat onnen siksi että minun pojallani on oma biologinen isä läsnä. Minun pojan isä on semmoinen, josta toivonkin hänen ottavan mallia.
"Mun pitää nyt soittaa sille mä laitan takin päälle ja juoksen äkkiä. Se kivi lysähti meijän ikkunaan. Mä otan se lakkolin kiinni. Mä meen nyt!"
"Äiti mä en nyt kelkiä sinne sun kanssa istumaan. Mulla on nyt tämä kahvinjuonti kesken.".
Viimeinen oli vastaus saunassa minulle. Yritin houkutella Iippoa ylälauteelle lämmittelemään lattian rajassa olevasta vannasta.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
tiistai 14. joulukuuta 2010
Äiti on vähän väsynyt Osa 1483
Kolme aamua jäljellä. Iippolla on taas huutopotkuitkukyynel-suhde hoitoaamuihin. Iltapäivällähän se ei lähtisi sieltä minnekään, aamut on tosi rasittavia myös minulle äitinä. Nyt, kun muutenkin tämä joulujuhlastressi on päällä, ei tarvitsisi ylimääräisiä taisteluja millään rintamalla. (Kissan pissi- ja miehen keuhkoputkentulehduksetkin on nyt toivottavasti takana.) Joulukuun alku arviointineen, sairasteluineen, joulujuhlavalmisteluineen, vierailuineen, valvomisineen, supisteluineen, pitkine iltavuoroviikkoineen, puuttuvine omine aikoineen ja kaikkine muineen vauvan samalla kasvaessa mahassa ja vaatiessa oman veronsa jaksamisesta, on imenyt minusta mehut aivan uskomattoman tehokkaasti. Usein olen haaveillut illat siitä hetkestä, kun Iippo nukahtaa ja saan vähän hengähtää. Sitten kun Iippo on viimein nukahtanut, olenkin ollut niin väsynyt, että tarjolla on joko itkuun pillahtaminen tai nukkumaan meneminen. Vuoroin olen valinnut toisen, vuoroin toisen.
Viikonloppuna olin kauan odottamallani hopeaketjut ja helmet kurssilla. Torstaina vielä tuntui, etten jaksa lähteä sinnekään. Mies kuitenkin tsemppasi minut sinne kurssille. Perjantaina 18-21, lauantaina ja sunnuntaina 9.30-16 värkkäsin koruja täysin mitään muuta ajattelematta. Tekihän se varmasti sisimmälle hyvää mutta kyllä minä olin entistä väsyneempi sunnuntai-iltana. Ehkä siinä kuitenkin oli eri sävy?
Ainahan sitä on loman tarpeessa ja useimmiten vielä tulee sanotuksi, etten ole ikinä ollut NÄIN loman tarpeessa. Nyt on kuitenkin se hetki, ettei mikään riitä kuvaamaan tätä loman tarvetta. Ajatus jouluaamun hetkestä saa koko sisimmän väpättämään kuin alaleuan. Sitä kohti!
Viikonloppuna olin kauan odottamallani hopeaketjut ja helmet kurssilla. Torstaina vielä tuntui, etten jaksa lähteä sinnekään. Mies kuitenkin tsemppasi minut sinne kurssille. Perjantaina 18-21, lauantaina ja sunnuntaina 9.30-16 värkkäsin koruja täysin mitään muuta ajattelematta. Tekihän se varmasti sisimmälle hyvää mutta kyllä minä olin entistä väsyneempi sunnuntai-iltana. Ehkä siinä kuitenkin oli eri sävy?
Ainahan sitä on loman tarpeessa ja useimmiten vielä tulee sanotuksi, etten ole ikinä ollut NÄIN loman tarpeessa. Nyt on kuitenkin se hetki, ettei mikään riitä kuvaamaan tätä loman tarvetta. Ajatus jouluaamun hetkestä saa koko sisimmän väpättämään kuin alaleuan. Sitä kohti!
maanantai 6. joulukuuta 2010
Jatko-osa
Tyynen tilanne ei juurikaan muuttunut, oli se ehkä hyvällä mielikuvituksella ja toiveikkain silmin katsottuna vähän virkeämpi, mutta ei syönyt mitään. Koko kissa haisi kipulääkkeeltä, semmoiselta vähän makealta ja tympeältä. Oli apaattinen. Niinpä raskain mielin varasimme aikaa taas eläinlääkärille.
Ne hetket, kun Tyyne suostui jotain syömään, sattuivat aina kipulääkkeen antamisen ympärille. Silloinkin kissa närppi mieheni kädeltä leipäkinkkua ja tonnikalaa mitättömiä määriä. Luin kipulääkepaketista torstai-iltana (luulin lukeneeni sen jo aiemmin) että lääke saattaa aiheuttaa ruokahaluttomuutta ja apaattisuutta. Saimme siis ruokahaluttomalle ja apaattiselle kissalle lääkkeen, joka aiheuttaa ruokahaluttomuutta ja apaattisuutta... Halusin uskoa, että syy on kipulääkkeessä mutta kyllä minua ahdisti! Torstai-iltana Tyyne kiipesi minun syliin ja kehräsi lujaa kainalossa. Otin kissan yöksi meidän kanssa nukkumaan ensimmäisen kerran 2,5 vuoteen. Voi että se oli onnellinen. Voi että minua itketti ja pelotti. Rukoilin, ettei Tyyneä tarvitsisi suotta rauhoittaa. Että aamulla olisin jotenkin viisaampi.
Aamulla kissanvessassa oli kakka. Se oli tieto siitä, ettei suoli ole tukossa mistään syystä. Iltapäivällä en antanut kipulääkettä vaan ajelimme lääkärille. ELL oli kanssani samaa mieltä siitä, että todennäköisesti syy on kipulääkkeessä. Ravintoa kissan oli kuitenkin ruettava saamaan kunnolla, ennen kuin tulee isoja ongelmia maksan kanssa. ELL määräsi Tyynelle (suureksi huvituksekseni) erästä ihmisille tarkoitettua ahdistuslääkettä, joka lisää ruokahalua sivuvaikutuksenaan.
Lauantai-aamuna pianotuolin alla loikoili onnellisesti häntäänsä heilutteleva kissa ja meitä nauratti aika paljon. Puoli tuntia siitä kissa marssi ruokakupille. Jokaisesta lääkkeen annosta n. puolen tunnin kuluttua kissa on heti mennyt syömään ja eilen ja tänään myös muina aikoina.
Tyynellä on hyvä puuki (=boogie). Kissa tuntuukin ihan eri jäntevälle! Välillä meinaa leikityttää, ulos tekee mieli ja siellä on vähän käytykin. Tonnikalapurkin aukaisu toi sen taas seuraamaan pizzan valmistusta. Vähän jännittää, jatkuuko syöminen, kun tuo hmm... mielialalääke loppuu. Toivotaan!
Noin muuten olen ihan täysin stressaantunut muutenkin. Jouluarviointi on kyllä tehty, mutta joulujuhla on meidän vastuulla. Tuntuu, että on sata juttua tekemättä ja pojojojojojoing pimahdan hetkenä minä hyvänsä. Saattaa olla elämäni migreeni perjantaina 17.12. Vauva sentään potkii mahassa (ja jatkuvasti potkiikin) muistuttaen minua siitä, että elämässä on isompia ja tärkeämpiäkin asioita.
Ja Iippo Ilmari rakas... <3 "Mikä puuki Tyyne?"
Ne hetket, kun Tyyne suostui jotain syömään, sattuivat aina kipulääkkeen antamisen ympärille. Silloinkin kissa närppi mieheni kädeltä leipäkinkkua ja tonnikalaa mitättömiä määriä. Luin kipulääkepaketista torstai-iltana (luulin lukeneeni sen jo aiemmin) että lääke saattaa aiheuttaa ruokahaluttomuutta ja apaattisuutta. Saimme siis ruokahaluttomalle ja apaattiselle kissalle lääkkeen, joka aiheuttaa ruokahaluttomuutta ja apaattisuutta... Halusin uskoa, että syy on kipulääkkeessä mutta kyllä minua ahdisti! Torstai-iltana Tyyne kiipesi minun syliin ja kehräsi lujaa kainalossa. Otin kissan yöksi meidän kanssa nukkumaan ensimmäisen kerran 2,5 vuoteen. Voi että se oli onnellinen. Voi että minua itketti ja pelotti. Rukoilin, ettei Tyyneä tarvitsisi suotta rauhoittaa. Että aamulla olisin jotenkin viisaampi.
Aamulla kissanvessassa oli kakka. Se oli tieto siitä, ettei suoli ole tukossa mistään syystä. Iltapäivällä en antanut kipulääkettä vaan ajelimme lääkärille. ELL oli kanssani samaa mieltä siitä, että todennäköisesti syy on kipulääkkeessä. Ravintoa kissan oli kuitenkin ruettava saamaan kunnolla, ennen kuin tulee isoja ongelmia maksan kanssa. ELL määräsi Tyynelle (suureksi huvituksekseni) erästä ihmisille tarkoitettua ahdistuslääkettä, joka lisää ruokahalua sivuvaikutuksenaan.
Lauantai-aamuna pianotuolin alla loikoili onnellisesti häntäänsä heilutteleva kissa ja meitä nauratti aika paljon. Puoli tuntia siitä kissa marssi ruokakupille. Jokaisesta lääkkeen annosta n. puolen tunnin kuluttua kissa on heti mennyt syömään ja eilen ja tänään myös muina aikoina.
Tyynellä on hyvä puuki (=boogie). Kissa tuntuukin ihan eri jäntevälle! Välillä meinaa leikityttää, ulos tekee mieli ja siellä on vähän käytykin. Tonnikalapurkin aukaisu toi sen taas seuraamaan pizzan valmistusta. Vähän jännittää, jatkuuko syöminen, kun tuo hmm... mielialalääke loppuu. Toivotaan!
Noin muuten olen ihan täysin stressaantunut muutenkin. Jouluarviointi on kyllä tehty, mutta joulujuhla on meidän vastuulla. Tuntuu, että on sata juttua tekemättä ja pojojojojojoing pimahdan hetkenä minä hyvänsä. Saattaa olla elämäni migreeni perjantaina 17.12. Vauva sentään potkii mahassa (ja jatkuvasti potkiikin) muistuttaen minua siitä, että elämässä on isompia ja tärkeämpiäkin asioita.
Ja Iippo Ilmari rakas... <3 "Mikä puuki Tyyne?"
tiistai 30. marraskuuta 2010
Jospa sananen pitkään vaijetusta asiasta.
Kas kissasta nimittäin.
Kissa on oksentelevainen eläin ja semmoiseksi on meidänkin kissa osoittautunut tässä vuosien varrella. Herkkä vatsaltaan, nirso mieleltään. Niinpä en sitten yllättynyt viime torstainakaan, kun Tyyne oksensi ruoan. Iippo huusi vieressä: "HYI TYYNE YLJÖS, MULTAKIN TULLEE YLJÖ!". Tunnin päästä lattialla oli toinen yljö, joskin pelkkää keltaista limaa.
Sittenpä ei ruoka maistunut enää ollenkaan. Kissasta tuli ihmeellinen möllöttäjä, joka nuokkui ruokakupin päällä ja vetäytyi omiin oloihinsa. Lauantaina soitin ensimmäisen kerran eläinlääkärille. Olin varma, että kyseessä on ummetus. Oireet aiempaan täsmäsi muuten, mutta tyhjän kuopimista vessassa ei havaittu. ELL antoi katsoa seuraavaan päivään, parafiinilla.
Sunnuntaina kissa maleksi sängyn alla. Ei välttämättä näyttänyt edes kuulevan mitään. Pyysin päästä näytille klinikalle ja ELL lupasi ajella Vieremältä katsastamaan katin. Sinne siis. Kissa varmaan kolmen vuoden tauon jälkeen koppaan ja menoksi. Yhtä hienosti Tyyne edelleen antoi itseään kopeltaa. Mahassa ei tuntunut ummetusta ja sain ensimmäiset kurtut otsaani. Seuraavat ilmestyi kun kissa alkoi murista takapään luuston tunnustelusta. "Onko kissa voinut tippua jostain?" kysyi ELL. Ulkona kyllä, hallissa, mutta omassa päässä näkyi kauhukuva, johon liittyi Iippo ja hihkaisu: "IHHAHHAA! IHHAHHAA! Mä latsastin Tyynellä!"
Kissa rauhoitettiin. En tiennyt itkeä vai nauraa. Kissa näytti ihan kauhealle. Lasittunut katse ja vetkula ruumis. Yäks. Edelleenkään ei löytynyt merkkejä ummetuksesta eikä luuston vioista. Puristetusta pissinäytteestä se kuitenkin löytyi heti: virtsatulehdus. Olimme varmaan näkemisen arvoisia, minä ja mies. Ei nimittäin tullut pieneen mieleenkään. Naisten vaiva. Kylmettymisestä johtunut, voi neiti! Lisäksi ELL tyhjensi toisen anaalirauhasen koska minulla oli siihen omat epäilykseni, jotka osuivat oikeaan. Nesteytystä 2dl, kaksi antibioottipiikkiä, herätyspiikki ja lääkekuurit mukaan.
Kai sen voi kuvitella. Herättyään kissa oli niin vihainen. Ihan kuin olisi videolta nähnyt, mitä hänelle on annettu tehdä. Yöllä kissa olikin päättänyt sitten vähän pyyhkiä pyllyään talolla. Olipa mukava herätys eilen aamulla. Kun ilta sitten pestiin lattioita ja mattoja, kissan p**kan haju oli syöpynyt jonnekin hyvin syvälle omaan päähän. Minä annan aamuin illoin kaksi tablettia antibioottia kymmenen päivää. Viitenä päivänä tulehdus/kipulääke ja lisäksi maitohappobakteeria. Ruiskulla suuhun kaikki. En tiedä voitteko kuvitella? Ehkä vähän, jos kerron meidän siirtyneen matolääkkeessä niskaan laitettavaan ampulliin jo hyvä aika sitten.
Kissa on virkeämpi ja viihtyy taas seurassa. Edelleenkään ruoka ei maistu. Kuppeja kiertää häntä pystyssä uteliaana (idealla, mitähän sitten saan, jos tästäkin kieltäydyn?). Odottelemme.
Onhan tästä vaivaa, kyllä, kyllä. Kaikki, jotka eivät pidä kissoista lukevat tätä päätään puistellen. Me mietitimme ELL mennessä, paljonko on Tyynen elämän arvo. Mitä olemme valmiit maksamaan leikkauksesta. Emme osanneet päättää. 90 euroa käynnistä sunnuntaina ja tunnin hoidosta tuntui pienelle rahalle ja tämän verran työtä saa eläin vaatiakin.
Niin vähän se kissa on kuluja aiheuttanut. Niin paljon se kissa on iloa tuonut.
Pikaista paranemista odotellen...
...enkä jaksa tarkistaa oikeinkirjoitusta, sori.
Kissa on oksentelevainen eläin ja semmoiseksi on meidänkin kissa osoittautunut tässä vuosien varrella. Herkkä vatsaltaan, nirso mieleltään. Niinpä en sitten yllättynyt viime torstainakaan, kun Tyyne oksensi ruoan. Iippo huusi vieressä: "HYI TYYNE YLJÖS, MULTAKIN TULLEE YLJÖ!". Tunnin päästä lattialla oli toinen yljö, joskin pelkkää keltaista limaa.
Sittenpä ei ruoka maistunut enää ollenkaan. Kissasta tuli ihmeellinen möllöttäjä, joka nuokkui ruokakupin päällä ja vetäytyi omiin oloihinsa. Lauantaina soitin ensimmäisen kerran eläinlääkärille. Olin varma, että kyseessä on ummetus. Oireet aiempaan täsmäsi muuten, mutta tyhjän kuopimista vessassa ei havaittu. ELL antoi katsoa seuraavaan päivään, parafiinilla.
Sunnuntaina kissa maleksi sängyn alla. Ei välttämättä näyttänyt edes kuulevan mitään. Pyysin päästä näytille klinikalle ja ELL lupasi ajella Vieremältä katsastamaan katin. Sinne siis. Kissa varmaan kolmen vuoden tauon jälkeen koppaan ja menoksi. Yhtä hienosti Tyyne edelleen antoi itseään kopeltaa. Mahassa ei tuntunut ummetusta ja sain ensimmäiset kurtut otsaani. Seuraavat ilmestyi kun kissa alkoi murista takapään luuston tunnustelusta. "Onko kissa voinut tippua jostain?" kysyi ELL. Ulkona kyllä, hallissa, mutta omassa päässä näkyi kauhukuva, johon liittyi Iippo ja hihkaisu: "IHHAHHAA! IHHAHHAA! Mä latsastin Tyynellä!"
Kissa rauhoitettiin. En tiennyt itkeä vai nauraa. Kissa näytti ihan kauhealle. Lasittunut katse ja vetkula ruumis. Yäks. Edelleenkään ei löytynyt merkkejä ummetuksesta eikä luuston vioista. Puristetusta pissinäytteestä se kuitenkin löytyi heti: virtsatulehdus. Olimme varmaan näkemisen arvoisia, minä ja mies. Ei nimittäin tullut pieneen mieleenkään. Naisten vaiva. Kylmettymisestä johtunut, voi neiti! Lisäksi ELL tyhjensi toisen anaalirauhasen koska minulla oli siihen omat epäilykseni, jotka osuivat oikeaan. Nesteytystä 2dl, kaksi antibioottipiikkiä, herätyspiikki ja lääkekuurit mukaan.
Kai sen voi kuvitella. Herättyään kissa oli niin vihainen. Ihan kuin olisi videolta nähnyt, mitä hänelle on annettu tehdä. Yöllä kissa olikin päättänyt sitten vähän pyyhkiä pyllyään talolla. Olipa mukava herätys eilen aamulla. Kun ilta sitten pestiin lattioita ja mattoja, kissan p**kan haju oli syöpynyt jonnekin hyvin syvälle omaan päähän. Minä annan aamuin illoin kaksi tablettia antibioottia kymmenen päivää. Viitenä päivänä tulehdus/kipulääke ja lisäksi maitohappobakteeria. Ruiskulla suuhun kaikki. En tiedä voitteko kuvitella? Ehkä vähän, jos kerron meidän siirtyneen matolääkkeessä niskaan laitettavaan ampulliin jo hyvä aika sitten.
Kissa on virkeämpi ja viihtyy taas seurassa. Edelleenkään ruoka ei maistu. Kuppeja kiertää häntä pystyssä uteliaana (idealla, mitähän sitten saan, jos tästäkin kieltäydyn?). Odottelemme.
Onhan tästä vaivaa, kyllä, kyllä. Kaikki, jotka eivät pidä kissoista lukevat tätä päätään puistellen. Me mietitimme ELL mennessä, paljonko on Tyynen elämän arvo. Mitä olemme valmiit maksamaan leikkauksesta. Emme osanneet päättää. 90 euroa käynnistä sunnuntaina ja tunnin hoidosta tuntui pienelle rahalle ja tämän verran työtä saa eläin vaatiakin.
Niin vähän se kissa on kuluja aiheuttanut. Niin paljon se kissa on iloa tuonut.
Pikaista paranemista odotellen...
...enkä jaksa tarkistaa oikeinkirjoitusta, sori.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Nuohoaja
Minulla on keskiviikkoisin yksi vapaatunti keskellä päivää. Vapaatunti se nyt ei yleensäkään luonnollisesti ole, vaan yleensä se muodostuu yhdeksi niistä "kolmesta" tunnista, jotka meille opettajille maksetaan ylimääräistä per viikko tuntien suunnittelusta, yhteydenpidosta ym. oppituntien ulkopuolella tehdystä työstä. Tänäänkin minulla oli kovat tavoitteet saada jatkettua arviointia. (Josta sivun mennen sanottakoon kaikille niille, jotka hauskan leikkimielisesti vitsailevat opettajien heittelevän arvosanat nopalla: ei kannata tulla päästelemään noita keveitä huumorikevennyksiä lähiviikkoina, ainakaan minulle.) Kuitenkin tunti meni johonkin paljon tarpeellisempaan, rupatteluun.
Olen väsynyt. Paitsi että meillä on kotona päällä remontti, eli olen enemmän Iippon kanssa kaksin, ja paitsi että Iippo valvottaa taas öisin ja paitsi että tässä vaiheessa lukuvuotta väsymys alkaa vaan iskeä ja nyt olemme vastuussa myös joulujuhlasta, joten normaalin todistusstressin lisäksi on joulujuhlastressi, olen siis myös raskaana. Olen siis väsynyt. Oikeastaan, voisin sanoa olevani piipussa. Eilen aloin itkeä kun Iippo pissi lattialle. Tänään itkin kaikesta muustakin. Lopuksi itkin sitä, että itken enkä edes aina ymmärrä miksi itken.
Niinpä se "vapaatunti" muuttuikin vapaatunniksi, erittäin tarpeelliseksi rupatteluhetkeksi työkaverin kanssa. (En nyt sentään alkanut siinä hetkessä itkeä sitä tosiasiaa, että hänestäkin pitää erota uuden vuoden puolella.) No, mistä sitten rupattelimme?
Väsymyksestä.
Työkaveri (oikeastaan työystävä, jolla on lapset harrastusiässä) pohti, että missä on se aika, kun saa vain olla sohvalla ja lukea lehteä. Minä, jonka lasta ei vielä tarvitse kuskata harrastuksiinsa, en osannut vastata, koska sitä hetkeä ei ole näkynyt meilläkään vähään aikaan. Kuinka paljon molemmat meistä kaipasivatkaan sitä, rauhoittumista.
Joku viikko sitten töissä pohdimme, joko jouluvalot saa laittaa. Tuska valojen laittamiseen oli kova, koska tämä loka-marraskuu on niin pimeää, märkää, pimeää, synkkää, pimeää. Mitään ei voi tehdä, minnekään ei voi mennä. Eräs viisas nainen totesi tähän kaikkeen marinaan, että hänen mielestä tämä pimeys on hyvä. Että eikö sen voi ottaa luonnon muistutuksena siitä, että aina ei tarvitse mennä ja tehdä, voi vaan rauhoittua sinne omaan pesään. Ja että ne KAAMOSvalot voi laittaa mieltä nostattamaan koska haluaa. Minä olin ottavinani tästä onkeeni. Siis muutakin kuin sen, että laitoin kaamosvalot samana iltana.
Miksi sitten olen piipussa kuin nuohoaja?
En tiedä. Naisen, vai onko se nyt sitten enemmän äidin, kuuluisan logiikan takia varmaan. Että kun meno perheessä alkaa tiukentua, annetaan ensimmäisenä periksi omista harrastuksista, omasta ajasta. Se oikein perinteinen uhrautumisen armolahja, joka laskeutuu yllemme samassa hetkessä, kun lapsi syntyy. Ehkä se valtaa kohdun. Eli juuri silloin, kun eniten tarvitsisi mennä tuulettumaan, toteaa, että nyt pitää venyä, nyt pitää vaan tsempata tämä vaihe. Lopputulemana se, että nauraa kyyneleet valuen, kun lapsi sanoo kissalle: "Mene hepan kuuseen!" koska nauraminenkin väsyttää.
Minun suuri ongelma on se, että se minun "oma aika" josta eniten nauttisin, olisi piirtämistä, maalaamista, sahaamista ja kaikkea luovuutta vaativaa. Väsyneenä ne kanavat ovat tukossa ja se kolmen tunnin hartiat korvissa herra Hakkaraisen suurennoksen ähertäminen tulee pettävän helposti vaihdettua puolen tunnin saunomiseen. "Onhan siellä saunassa hiljaista ja lämmintä, kyllä se rentouttaa.". Tällä hetkellä molemmat meistä (oman ajan vähyys ei tietenkään ole pelkästään minun ongelma, kyllä siitä tasan kärsii mieskin) tekee lisäksi karmean kipeitä kompromisseja. Eli pistämme vaakakuppiin asioita, joita haluaisin tehdä ja asioita joita pitäisi tehdä. Siinä hetken puntaroitua minä lähden lenkille etten paisu, vaikka oikeasti saisin enemmän siitä hartiat korvissa ähertämisestä. Mies pohtii, vähentääkö vuoden vaihteessa pelaamista vai soittamista.
Kahden vuoden päästä meillä on toivottavasti 2- ja 4-vuotiaat lapset, mutta toivottavasti lapsille on myös täysjärkiset vanhemmat. Remontoidussa talossa, odottamassa sitä hetkeä, että pääsemme aloittamaan sen harrastuksiin kuskaamisen.
Siitä työkaverin kanssa rupattelusta vielä; hänen ruuhkavuotensa päättyvät ehkä kun hän on 49-vuotias, minun 46-vuotiaana. Eihän tässä nyt kauaakaan ole, ei edes 20 vuotta.
Olen väsynyt. Paitsi että meillä on kotona päällä remontti, eli olen enemmän Iippon kanssa kaksin, ja paitsi että Iippo valvottaa taas öisin ja paitsi että tässä vaiheessa lukuvuotta väsymys alkaa vaan iskeä ja nyt olemme vastuussa myös joulujuhlasta, joten normaalin todistusstressin lisäksi on joulujuhlastressi, olen siis myös raskaana. Olen siis väsynyt. Oikeastaan, voisin sanoa olevani piipussa. Eilen aloin itkeä kun Iippo pissi lattialle. Tänään itkin kaikesta muustakin. Lopuksi itkin sitä, että itken enkä edes aina ymmärrä miksi itken.
Niinpä se "vapaatunti" muuttuikin vapaatunniksi, erittäin tarpeelliseksi rupatteluhetkeksi työkaverin kanssa. (En nyt sentään alkanut siinä hetkessä itkeä sitä tosiasiaa, että hänestäkin pitää erota uuden vuoden puolella.) No, mistä sitten rupattelimme?
Väsymyksestä.
Työkaveri (oikeastaan työystävä, jolla on lapset harrastusiässä) pohti, että missä on se aika, kun saa vain olla sohvalla ja lukea lehteä. Minä, jonka lasta ei vielä tarvitse kuskata harrastuksiinsa, en osannut vastata, koska sitä hetkeä ei ole näkynyt meilläkään vähään aikaan. Kuinka paljon molemmat meistä kaipasivatkaan sitä, rauhoittumista.
Joku viikko sitten töissä pohdimme, joko jouluvalot saa laittaa. Tuska valojen laittamiseen oli kova, koska tämä loka-marraskuu on niin pimeää, märkää, pimeää, synkkää, pimeää. Mitään ei voi tehdä, minnekään ei voi mennä. Eräs viisas nainen totesi tähän kaikkeen marinaan, että hänen mielestä tämä pimeys on hyvä. Että eikö sen voi ottaa luonnon muistutuksena siitä, että aina ei tarvitse mennä ja tehdä, voi vaan rauhoittua sinne omaan pesään. Ja että ne KAAMOSvalot voi laittaa mieltä nostattamaan koska haluaa. Minä olin ottavinani tästä onkeeni. Siis muutakin kuin sen, että laitoin kaamosvalot samana iltana.
Miksi sitten olen piipussa kuin nuohoaja?
En tiedä. Naisen, vai onko se nyt sitten enemmän äidin, kuuluisan logiikan takia varmaan. Että kun meno perheessä alkaa tiukentua, annetaan ensimmäisenä periksi omista harrastuksista, omasta ajasta. Se oikein perinteinen uhrautumisen armolahja, joka laskeutuu yllemme samassa hetkessä, kun lapsi syntyy. Ehkä se valtaa kohdun. Eli juuri silloin, kun eniten tarvitsisi mennä tuulettumaan, toteaa, että nyt pitää venyä, nyt pitää vaan tsempata tämä vaihe. Lopputulemana se, että nauraa kyyneleet valuen, kun lapsi sanoo kissalle: "Mene hepan kuuseen!" koska nauraminenkin väsyttää.
Minun suuri ongelma on se, että se minun "oma aika" josta eniten nauttisin, olisi piirtämistä, maalaamista, sahaamista ja kaikkea luovuutta vaativaa. Väsyneenä ne kanavat ovat tukossa ja se kolmen tunnin hartiat korvissa herra Hakkaraisen suurennoksen ähertäminen tulee pettävän helposti vaihdettua puolen tunnin saunomiseen. "Onhan siellä saunassa hiljaista ja lämmintä, kyllä se rentouttaa.". Tällä hetkellä molemmat meistä (oman ajan vähyys ei tietenkään ole pelkästään minun ongelma, kyllä siitä tasan kärsii mieskin) tekee lisäksi karmean kipeitä kompromisseja. Eli pistämme vaakakuppiin asioita, joita haluaisin tehdä ja asioita joita pitäisi tehdä. Siinä hetken puntaroitua minä lähden lenkille etten paisu, vaikka oikeasti saisin enemmän siitä hartiat korvissa ähertämisestä. Mies pohtii, vähentääkö vuoden vaihteessa pelaamista vai soittamista.
Kahden vuoden päästä meillä on toivottavasti 2- ja 4-vuotiaat lapset, mutta toivottavasti lapsille on myös täysjärkiset vanhemmat. Remontoidussa talossa, odottamassa sitä hetkeä, että pääsemme aloittamaan sen harrastuksiin kuskaamisen.
Siitä työkaverin kanssa rupattelusta vielä; hänen ruuhkavuotensa päättyvät ehkä kun hän on 49-vuotias, minun 46-vuotiaana. Eihän tässä nyt kauaakaan ole, ei edes 20 vuotta.
torstai 11. marraskuuta 2010
Ihana kamala mielikuvitus, osa 1754
Ihana:
- KATO äiti!
- Mitä?
- Kato mun HIUKSIA!
- Niin?
- Miten hieno KYPÄLÄ mulla on!
ja kohta
- Äiti, nyt mä laitan pelttoolit päähän.
kipittää sohvalle, ottaa muka jotain käsiinsä, pistää korville ja tulee takaisin:
- ÄITI MÄ EN KUULE MITTÄÄN, MULLA ON PELTTOOLIT!
Kamala:
Istumme kahdestaan säkkipimeässä talossa; sähköt menivät poikki naps vaan marraskuun illassa. Kun sähköt tulevat melkein samoin tein takaisin:
- Äiti. Mä melkein molisin.
- Säikähditkö?
- Mä SIKSI melkein molisin mä ajattelin joku SETÄ tuli otti sähköt pois.
Voi rakas. Tiedän molemmat puolet.
- KATO äiti!
- Mitä?
- Kato mun HIUKSIA!
- Niin?
- Miten hieno KYPÄLÄ mulla on!
ja kohta
- Äiti, nyt mä laitan pelttoolit päähän.
kipittää sohvalle, ottaa muka jotain käsiinsä, pistää korville ja tulee takaisin:
- ÄITI MÄ EN KUULE MITTÄÄN, MULLA ON PELTTOOLIT!
Kamala:
Istumme kahdestaan säkkipimeässä talossa; sähköt menivät poikki naps vaan marraskuun illassa. Kun sähköt tulevat melkein samoin tein takaisin:
- Äiti. Mä melkein molisin.
- Säikähditkö?
- Mä SIKSI melkein molisin mä ajattelin joku SETÄ tuli otti sähköt pois.
Voi rakas. Tiedän molemmat puolet.
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Itsetutkiskelua
1. Olen epätoivoisen huono jäämään sairaslomalle vaikka olisin sairas. Mietin ja arvon kotona joka kerta sairastaessani puolesta tunnista tuntiin, että olenko nyt varmasti niin kipeä. Migreeni on kaikista kavalin. Tiedän, että se vain pahenee töissä, mutta jos päänsärky ei aamulla aiheuta oksennusta tai itkua, en osaa jäädä kotiin. Koska "olenhan minä ennenkin ollut töissä vaikka koskee" ja "ei voi tietää, jos se ei sitten pahenekaan".
2. Olen ehkä vielä huonompi pitämään yhteyttä ystäviini puhelimitse. Ne, joille ihan oikeasti saatan saada jopa soitettua, ovat veljeni. Ne, joille saan soitettua ilman arvontaa, ovat äiti ja oma mies. Miksi? Jään miettimään, että jos häiritsen. Mies hoitaa meillä kotona lähes kaikki soitettavat asiat. Myös minun verokorttiasiat.
3. Voisin syödä pizzaa joka päivä kyllästymättä siihen.
4. Olen huono pitämään yllä vaatejärjestystä. Järjestys vaatekaapissani säilyy korkeintaan 3 päivää. Ratkaisevinta on, etten jaksa koskaan laskostella vaatteita kaappiin. Mylläystä lisää se, etten osaa olla edes yhtä kokonaista päivää täysin samoissa vaatteissa. En näköjään osaa myöskään nukkua samalla yökkärillä yhtä yötä pidempään. Eilen minulla oli kolme yökkäriä sängyssä odottamassa.
5.Minä olen juuri se nainen, joka ei mene kauppaan ilman meikkiä. Postilaatikolla saatan käydä mutta noin yleensä olen meikattu kotonakin. Miksi? Siksi.
6. Teen asioita ennemmin yhdellä tuskalla kuin tipottain.
7. Olen kokeillut lukea saunassa Aku Ankkaa. Se oli mukavaa kun ei heittänyt löylyä.
8. Olen kokeillut viulun soittoa yhden vuoden. Olen pelannut lentopalloa joukkueessa yhden vuoden. Olen myös tehnyt kolmivuoroista tehdastyötä yhden kesän.
9. Olen luonteeltani erakko. Noin yleensä valitsen ennemmin yksin olon kuin kyläilyn. Kun joku ihmissuhde alkaa rasittaa, otan etäisyyttä.
10. Rakastan lasten kirjoja. Iippo kuului kirjakerhoon jo ennen syntymäänsä.
2. Olen ehkä vielä huonompi pitämään yhteyttä ystäviini puhelimitse. Ne, joille ihan oikeasti saatan saada jopa soitettua, ovat veljeni. Ne, joille saan soitettua ilman arvontaa, ovat äiti ja oma mies. Miksi? Jään miettimään, että jos häiritsen. Mies hoitaa meillä kotona lähes kaikki soitettavat asiat. Myös minun verokorttiasiat.
3. Voisin syödä pizzaa joka päivä kyllästymättä siihen.
4. Olen huono pitämään yllä vaatejärjestystä. Järjestys vaatekaapissani säilyy korkeintaan 3 päivää. Ratkaisevinta on, etten jaksa koskaan laskostella vaatteita kaappiin. Mylläystä lisää se, etten osaa olla edes yhtä kokonaista päivää täysin samoissa vaatteissa. En näköjään osaa myöskään nukkua samalla yökkärillä yhtä yötä pidempään. Eilen minulla oli kolme yökkäriä sängyssä odottamassa.
5.Minä olen juuri se nainen, joka ei mene kauppaan ilman meikkiä. Postilaatikolla saatan käydä mutta noin yleensä olen meikattu kotonakin. Miksi? Siksi.
6. Teen asioita ennemmin yhdellä tuskalla kuin tipottain.
7. Olen kokeillut lukea saunassa Aku Ankkaa. Se oli mukavaa kun ei heittänyt löylyä.
8. Olen kokeillut viulun soittoa yhden vuoden. Olen pelannut lentopalloa joukkueessa yhden vuoden. Olen myös tehnyt kolmivuoroista tehdastyötä yhden kesän.
9. Olen luonteeltani erakko. Noin yleensä valitsen ennemmin yksin olon kuin kyläilyn. Kun joku ihmissuhde alkaa rasittaa, otan etäisyyttä.
10. Rakastan lasten kirjoja. Iippo kuului kirjakerhoon jo ennen syntymäänsä.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Pienen suuret askeleet.
Suuria askeleita sekä 2-vuotiaan että 28-vuotiaan elämässä ovat vaikka että...
...2-vuotias oppii syömään itse ja 28-vuotias voi samaan aikaan leipoa. Uskomaton vapauden tunne kun ei tarvitse istua ja kyylätä vieressä.
...2-vuotias opettelee tosi hienosti kuivaksi ja 28-vuotiaan ei tarvitse ahdistua enää vaippavuoren kasvatuksesta ja jatkuvasta vaipparumbasta yleensäkin.
...2-vuotias haluaa pukea itse ja 28-vuotias voi taas tuntea käsittämätöntä helpotusta!
...2-vuotias innostuu värittämisestä ja 28-vuotias seuraa leuka rinnoilla roikkuen, miten tarkasti se 2-vuotias voi yrittää värittää hevosen silmää värityskirjasta!
...2-vuotias haluaa auttaa kaikessa ja 28-vuotias voi todeta, että siitä 2-vuotiaasta on jo ihan oikeasti apuakin.
...2-vuotias puhuu niin hienosti että hänestä on hyvinkin juttuseuraa 28-vuotiaalle.
...ja että 2-vuotias istuu potalla yksin eikä siinäkään tarvitse ängätä kaverina. Äiti pystyy samalla vaikka laittamaan pyykkiä. Näin sitä huomaa, miten tärkeitä taitoja lapsi uhmansa ja itsenäistymisensä lomassa oppii. Ja hoidossa.
Nyt me paistamme rieskoja, Iippo syöttää kissalle karkkeja ja äiti on tyytyväinen elämäänsä. Enpä olisi aamulla uskonut tuntevani oloani näin tasapainoiseksi maanantai-iltana. Iltana, jolloin mies on pitkän iltavuoroviikon ensimmäistä iltaa töissä.
...2-vuotias oppii syömään itse ja 28-vuotias voi samaan aikaan leipoa. Uskomaton vapauden tunne kun ei tarvitse istua ja kyylätä vieressä.
...2-vuotias opettelee tosi hienosti kuivaksi ja 28-vuotiaan ei tarvitse ahdistua enää vaippavuoren kasvatuksesta ja jatkuvasta vaipparumbasta yleensäkin.
...2-vuotias haluaa pukea itse ja 28-vuotias voi taas tuntea käsittämätöntä helpotusta!
...2-vuotias innostuu värittämisestä ja 28-vuotias seuraa leuka rinnoilla roikkuen, miten tarkasti se 2-vuotias voi yrittää värittää hevosen silmää värityskirjasta!
...2-vuotias haluaa auttaa kaikessa ja 28-vuotias voi todeta, että siitä 2-vuotiaasta on jo ihan oikeasti apuakin.
...2-vuotias puhuu niin hienosti että hänestä on hyvinkin juttuseuraa 28-vuotiaalle.
...ja että 2-vuotias istuu potalla yksin eikä siinäkään tarvitse ängätä kaverina. Äiti pystyy samalla vaikka laittamaan pyykkiä. Näin sitä huomaa, miten tärkeitä taitoja lapsi uhmansa ja itsenäistymisensä lomassa oppii. Ja hoidossa.
Nyt me paistamme rieskoja, Iippo syöttää kissalle karkkeja ja äiti on tyytyväinen elämäänsä. Enpä olisi aamulla uskonut tuntevani oloani näin tasapainoiseksi maanantai-iltana. Iltana, jolloin mies on pitkän iltavuoroviikon ensimmäistä iltaa töissä.
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
Oikeaoppisesti
Minä rakastan satsumoita. Taipuukohan se noin. Satsuma-hedelmiä kuitenkin. Nyt on siis hyvin oleellista, että minulle tuodaan kaupasta juuri ja nimen omaan ja ehdottomasti Satsumoita. Ei mandariineja. Ei klementiineja.
Mandariini on se, jossa on siemeniä. Kuka nyt haluaa keskeltä hedelmälihaa kaivella siemeniä? En ainakaan minä. Mandariineja ei jonkun lähteen mukaan edes tuoda enää Suomeen juuri siksi, ettei kukaan halua syödä siemeniä. Enpä tiedä, voisin vaikka vannoa nähneeni kaupassa myös niitä mandariini-kylttejä johtamassa miestäni harhaan.
Klementiini puolestaan on se liian oranssi ja löyhäkuorinen. Ehdottomasti liian makea. Kuivakin joskus. Näyttää tältä:
Mutta satsuma. Ihana kuoreltaan keltaisempi ja sopivan kirpeä satsuma. Täydellisen satsuman kuori on melkein sileä, niin, että ne pienet pisteet kuoressa on enemmän kuopalla kuin pinnalla. Tämä on tärkeää.
Suurimman osan vuodesta hedelmäosastojen laarit pursuaa vain oransseja, löyhäkuorisia ja vääränmakuisia korvikkeita. Nyt niitä taas on. Vihreillä länteillä koristeltuja keltakuorisia aarteita. Ostan säkillisen joka toinen päivä ja syön ja syön ja syön. Hammasta vihlaistessa muistan mitä sitrus tekee hammaskiilteelle ja tunnen kuinka ikenet vetäytyy ja hampaat muuttuvat hauraiksi. Sitten rasvaan Iippon jalkataipeita ja harmittelen ääneen: "Itku, sinulle tulee ihottumaa satsumoista.".
Omassa mielessä ajattelen että riittääpähän minulle enemmän.
Mandariini on se, jossa on siemeniä. Kuka nyt haluaa keskeltä hedelmälihaa kaivella siemeniä? En ainakaan minä. Mandariineja ei jonkun lähteen mukaan edes tuoda enää Suomeen juuri siksi, ettei kukaan halua syödä siemeniä. Enpä tiedä, voisin vaikka vannoa nähneeni kaupassa myös niitä mandariini-kylttejä johtamassa miestäni harhaan.
Klementiini puolestaan on se liian oranssi ja löyhäkuorinen. Ehdottomasti liian makea. Kuivakin joskus. Näyttää tältä:
Mutta satsuma. Ihana kuoreltaan keltaisempi ja sopivan kirpeä satsuma. Täydellisen satsuman kuori on melkein sileä, niin, että ne pienet pisteet kuoressa on enemmän kuopalla kuin pinnalla. Tämä on tärkeää.
Suurimman osan vuodesta hedelmäosastojen laarit pursuaa vain oransseja, löyhäkuorisia ja vääränmakuisia korvikkeita. Nyt niitä taas on. Vihreillä länteillä koristeltuja keltakuorisia aarteita. Ostan säkillisen joka toinen päivä ja syön ja syön ja syön. Hammasta vihlaistessa muistan mitä sitrus tekee hammaskiilteelle ja tunnen kuinka ikenet vetäytyy ja hampaat muuttuvat hauraiksi. Sitten rasvaan Iippon jalkataipeita ja harmittelen ääneen: "Itku, sinulle tulee ihottumaa satsumoista.".
Omassa mielessä ajattelen että riittääpähän minulle enemmän.
torstai 23. syyskuuta 2010
Toimittaja
Tänään Iippo heräsi yöllä itkeä kollottamaan ja kollotti sitten hyvän tovin. Herännyt mielikuvitus (ja kun tietää kuka on äiti, ymmärtää myös miten pelottavaa mielikuvitus voi olla) herättää pienen mielen useana yönä. Välillä pitäisi mennä hiekkalaatikolle, keittiöön, kuuntelemaan lööpeleitä (suom.huom. Frööbelin palikoita) ja muuta tavanomaisesta yöelämästä poikkeavaa. Kun kaikki on niin sekavaa, ei auta kuin itku.
Yleensä, ja myös viime yönä, Iippo totesi parhaimmaksi kiivetä minun kainaloon. Yleensä, ja myös viime yönä, Iippo toteaa sitten vielä parhaimmaksi tulla samalle tyynylle ja nukkua siinä aamuun. Puoli viiteen. Sitten voisi herätä. Minä yritän nukuttaa, nukuttaa, hyssyttää. Iippo nukahtaakin useimmiten uudestaan. Kello on silloin 6.10 ja minun herätyskello soi vartin yli kuusi.
Näillä eväillä lähdettin tähän päivään. Mentiin töihin ja hoitoon. Iltapäivällä Iippo pääsi ukille ja mummolle hoitoon, äiti ja isä kaupungille. Syömään vaikka kiinalaista. Näen muuten tasan taatusti seuraavat salaiset uneni siitä chilihärästä. Miten se saattoi olla NIIN hyvää??
Iippo hoidosta isän kanssa kotiin, minä jatkoin matkaani kohti palapeliä. Tai palaveria, Iipposta palapeli oli järjellisempi nimi.
Sunnuntaina rakas AaPeeni sanoi minulle: "Miksi sinä et ole mukana tuossa seurakunnan mediatyössä? Miksi sinä et kirjoita noita juttuja siihen Yhteys-lehteen?" Minusta se oli ehkä tämän loppuvuoden tarpeen täyttävä rakkauden tunnustus kahdessa lauseessa. Samassa lauseessa tunnustusta osaamisesta ja lupaus hoitaa lasta jotta saan mennä.
(No ainakin marraskuun loppuun asti riittävä.)
Tällä hetkellä seurakunnan työhön osallistumistani rajoittaa se, että vastuualueeni pitäisi olla mahdollista hoitaa kotona ja mielellään yöllä. Siellä minä sitten olin. Osana palapeliä.
Olen aika tyytyväinen.
Yleensä, ja myös viime yönä, Iippo totesi parhaimmaksi kiivetä minun kainaloon. Yleensä, ja myös viime yönä, Iippo toteaa sitten vielä parhaimmaksi tulla samalle tyynylle ja nukkua siinä aamuun. Puoli viiteen. Sitten voisi herätä. Minä yritän nukuttaa, nukuttaa, hyssyttää. Iippo nukahtaakin useimmiten uudestaan. Kello on silloin 6.10 ja minun herätyskello soi vartin yli kuusi.
Näillä eväillä lähdettin tähän päivään. Mentiin töihin ja hoitoon. Iltapäivällä Iippo pääsi ukille ja mummolle hoitoon, äiti ja isä kaupungille. Syömään vaikka kiinalaista. Näen muuten tasan taatusti seuraavat salaiset uneni siitä chilihärästä. Miten se saattoi olla NIIN hyvää??
Iippo hoidosta isän kanssa kotiin, minä jatkoin matkaani kohti palapeliä. Tai palaveria, Iipposta palapeli oli järjellisempi nimi.
Sunnuntaina rakas AaPeeni sanoi minulle: "Miksi sinä et ole mukana tuossa seurakunnan mediatyössä? Miksi sinä et kirjoita noita juttuja siihen Yhteys-lehteen?" Minusta se oli ehkä tämän loppuvuoden tarpeen täyttävä rakkauden tunnustus kahdessa lauseessa. Samassa lauseessa tunnustusta osaamisesta ja lupaus hoitaa lasta jotta saan mennä.
(No ainakin marraskuun loppuun asti riittävä.)
Tällä hetkellä seurakunnan työhön osallistumistani rajoittaa se, että vastuualueeni pitäisi olla mahdollista hoitaa kotona ja mielellään yöllä. Siellä minä sitten olin. Osana palapeliä.
Olen aika tyytyväinen.
torstai 16. syyskuuta 2010
Looking like angel.
Sain viestin ulkomaalaiselta, joskin aika lähellä muuten liikkuvalta, mieheltä. Pitkä litania siitä, kuinka hän ei osaa selitää, mitä tuntee nähdessään minut. Näytän enkeliltä ja olen muutenkin niin tavattoman ystävällinen nainen.
Ensin nauratti ihan kauheasti; en nimittäin sitten naimisiin menon jälkeen ole saanut vastaavanlaista palautetta. (Ja sitäkin ennen vastaava suomalaisen miehen suusta tuleva kommentointi on... no, ehkä sellaista vähän yksinkertaisempaa.) Päällimmäiseksi viestistä jäi kuitenkin iloinen mieli. Ja siitä huomio:
Minkä vuoksi suomalaiset naiset rakastuvat ulkomaalaisiin miehiin?* No juuri tämän takia. Ihannoivat sanat ovat meille kovin harvinaista herkkua ja jos joku vuodattaa ruusutarhat ja tähtien lennot niin onhan se imartelevaa (heti, kun saa pois suljettua sen skeptisen minän äänen: "Arvaa kuinka monelle muulle se on nämä juttunsa kertonut.".)
Ystäväni on asunut keskieuroopassa viimeiset 20 vuotta, eikä taida takaisin tullakaan. Hän rakastaa juuri sitä, mikä itsestä on niiiin epäilyttävää, epäaitoa ja ei-uskottavaa: miesten imartelun, ylenpalttisen kehumisen ja lepertelyn. No niin... kasvapa siihen kulttuuriin ja tule sitten tänne savoon, jossa et ota miehestä selvää et sitten millään. Jopa minä suuntasin ennemmin länteen, josta sain käsiini suorempaa viestintää ;-)
Tästä löysinkin koputi koputi aasinsillan jonkun naisten lehden (Anna?) pääkirjoitukseen, jossa epäiltiin, että miehemme kyllä kehuisivat naisiansa ellemme me naiset aina lynttäisi heidän haparoivia yrityksiään tyyliin: "No joopa, läskit tursuaa nytkin!" tai "Kyllä varmaan näytän hyvältä, tukkakin on kuin harakan perse.". Minulla olisi opeteltavaa tuossa mutta varmasti myös niiden muiden tunnustusten vastaanotossa.
Voisin aloittaa siitä, etten nauraisi.
Tai hymähtäisi ja menisi vaikeaksi.
Etten olisi nauranut tuollekaan viestille, vaan olisin ottanut sen suoraan sydämelleni ja nauttinut siitä täysin (joskin jo yhden lapsen imettänein) rinnoin. Unohtanut kaikki ne "tosiseikat".
Mutta silti.
Pakostahan se uskottavuus kärsii jos jatkuvaan.
Kärsiihän?
* Saattaa ne naiset rakastua joskus muistakin syistä ;-)
Ensin nauratti ihan kauheasti; en nimittäin sitten naimisiin menon jälkeen ole saanut vastaavanlaista palautetta. (Ja sitäkin ennen vastaava suomalaisen miehen suusta tuleva kommentointi on... no, ehkä sellaista vähän yksinkertaisempaa.) Päällimmäiseksi viestistä jäi kuitenkin iloinen mieli. Ja siitä huomio:
Minkä vuoksi suomalaiset naiset rakastuvat ulkomaalaisiin miehiin?* No juuri tämän takia. Ihannoivat sanat ovat meille kovin harvinaista herkkua ja jos joku vuodattaa ruusutarhat ja tähtien lennot niin onhan se imartelevaa (heti, kun saa pois suljettua sen skeptisen minän äänen: "Arvaa kuinka monelle muulle se on nämä juttunsa kertonut.".)
Ystäväni on asunut keskieuroopassa viimeiset 20 vuotta, eikä taida takaisin tullakaan. Hän rakastaa juuri sitä, mikä itsestä on niiiin epäilyttävää, epäaitoa ja ei-uskottavaa: miesten imartelun, ylenpalttisen kehumisen ja lepertelyn. No niin... kasvapa siihen kulttuuriin ja tule sitten tänne savoon, jossa et ota miehestä selvää et sitten millään. Jopa minä suuntasin ennemmin länteen, josta sain käsiini suorempaa viestintää ;-)
Tästä löysinkin koputi koputi aasinsillan jonkun naisten lehden (Anna?) pääkirjoitukseen, jossa epäiltiin, että miehemme kyllä kehuisivat naisiansa ellemme me naiset aina lynttäisi heidän haparoivia yrityksiään tyyliin: "No joopa, läskit tursuaa nytkin!" tai "Kyllä varmaan näytän hyvältä, tukkakin on kuin harakan perse.". Minulla olisi opeteltavaa tuossa mutta varmasti myös niiden muiden tunnustusten vastaanotossa.
Voisin aloittaa siitä, etten nauraisi.
Tai hymähtäisi ja menisi vaikeaksi.
Etten olisi nauranut tuollekaan viestille, vaan olisin ottanut sen suoraan sydämelleni ja nauttinut siitä täysin (joskin jo yhden lapsen imettänein) rinnoin. Unohtanut kaikki ne "tosiseikat".
Mutta silti.
Pakostahan se uskottavuus kärsii jos jatkuvaan.
Kärsiihän?
* Saattaa ne naiset rakastua joskus muistakin syistä ;-)
maanantai 6. syyskuuta 2010
Omat opsit.
Zumbailusta hikisenä ja kylläisenä saunan lauteille kipusin.
Lämmintä, lämmintä. Huokaus.
Olimme tänään oppilaiden kanssa maatilalla. Jo vuosia tuntemallani Johannalla on aikamoinen tila aikamoisella eläinmäärällä ja hän otti kuin ottikin meidän, reilun 60 vierasta ihmettelmään ja ihastelemaan, kiljahtelemaan ilosta ja navetan hajun inhosta. Mahtava aamu. Lapsille jäi taatusi niin paljon enemmän mieleen värikkäästä kerronnasta ja eläinten kohtaamisesta kuin vain kirjojen plaraamisesta.
Ihan oikeasti minä haluaisin viedä lapset syksyllä puolukkaan. Keräämään itse marjat talven puuroihin. Tehdä yhdessä pihatöitä talvella. Leipoa. Pistää keväällä kasvimaa pystyyn.
Todellisuudessa pitää vääntää tukka tötteröllä että kerkiää kaiken mitä PITÄÄ.
Minkähän koulun minä perustaisin. Vanhan Nerkoon koulun?
Lämmintä, lämmintä. Huokaus.
Olimme tänään oppilaiden kanssa maatilalla. Jo vuosia tuntemallani Johannalla on aikamoinen tila aikamoisella eläinmäärällä ja hän otti kuin ottikin meidän, reilun 60 vierasta ihmettelmään ja ihastelemaan, kiljahtelemaan ilosta ja navetan hajun inhosta. Mahtava aamu. Lapsille jäi taatusi niin paljon enemmän mieleen värikkäästä kerronnasta ja eläinten kohtaamisesta kuin vain kirjojen plaraamisesta.
Ihan oikeasti minä haluaisin viedä lapset syksyllä puolukkaan. Keräämään itse marjat talven puuroihin. Tehdä yhdessä pihatöitä talvella. Leipoa. Pistää keväällä kasvimaa pystyyn.
Todellisuudessa pitää vääntää tukka tötteröllä että kerkiää kaiken mitä PITÄÄ.
Minkähän koulun minä perustaisin. Vanhan Nerkoon koulun?
maanantai 30. elokuuta 2010
Levolle laskeu'n Luojani
Olen menossa nukkumaan.
Iippo sairastui viime viikon tiistaina kuumeeseen, joka pysyi korkeana muutaman päivän. Mukana kuume kulki viisi päivää. Viisi päivää.
Viisi Yötä.
Mies oli yövuorossa, joten valvoin yksin yöt - ja ne aamupäivät. Iltapäivät kuuntelin jatkuvaa kitinää ja märinää, yritin ymmärtää mutta en koko ajan jaksanut. Väsyin niin paljon, etten ihan totta muista väsyneeni vielä Iippon aikana! Oli stressaavaa pohtia, mistä kuume johtuu, kun muita flunssan oireita, eikä sitäkään entero-rokkoa, näkynyt. Oli stressaavaa "nukkua" kun odotti koko ajan, että joko se kohta taas alkaa itkeä. Oli mahdotonta nukkua kuuma kekäle kainalossa, mutta koska se oli ainoa paikka, missä Iippo sai levättyä, vietin öitä niin.
Yhtenä yönä valvoimme Iippon kanssa 00-04 niin, että Iippo vartin välein varmisti, että äiti on vieressä kysymällä: "Äiti?". Toisena yönä juotiin mehua vähän väliä, odotettiin, että saa ottaa taas lääkettä. Yksi yö valvottiin hikoilua, sekin kun oli kurjaa. Välillä itki Iippo, välillä äiti.
Isä jäi kotiin kun olin käyttänyt kolme päivää, jotka saan vapaaksi suoraan reksiltä. Ajatus oli, että saisin nukkua vähän paremmin ennen töihin lähtöä. Tiesinhän minä, miten se käytännössä menee, mutta sitä ikään kuin...
...toivoo??
Kas kun iskä ei tiennytkään, että tämä sairastaminen, se on Iippon ja äidin välinen juttu. Iskä voi ehkä juuri ja juuri nukkua samassa huoneessa, sängyn toisella laidalla, mutta aivan hiljaa. Iskä ei tiennyt. Iskä meni äidin tilalle hyssyttämään kello 22 itkemään herännyttä poikaa. Sitä parkua äiti tyynnytteli sittemmin vielä kello yhdeltäkin. Iskä nimittäin myös erehtyi silittämään ja jopa laulamaan. Aika ajattelematonta, tämähän kuitenkin oli, kuten sanottu, äidin ja lapsen välinen juttu tämä sairastaminen.
Vielä viime yönä Iippo oli sen verran sekaisin, että yritti purra ja potkia minua unissaan. Toisella puolella sänkyä puhuu toinen unissaan. Toivotaan, että ensi yönä meillä nukutaan. Hiljaa.
Äiti on vähän enemmänkin väsynyt.
Hyvää yötä.
Iippo sairastui viime viikon tiistaina kuumeeseen, joka pysyi korkeana muutaman päivän. Mukana kuume kulki viisi päivää. Viisi päivää.
Viisi Yötä.
Mies oli yövuorossa, joten valvoin yksin yöt - ja ne aamupäivät. Iltapäivät kuuntelin jatkuvaa kitinää ja märinää, yritin ymmärtää mutta en koko ajan jaksanut. Väsyin niin paljon, etten ihan totta muista väsyneeni vielä Iippon aikana! Oli stressaavaa pohtia, mistä kuume johtuu, kun muita flunssan oireita, eikä sitäkään entero-rokkoa, näkynyt. Oli stressaavaa "nukkua" kun odotti koko ajan, että joko se kohta taas alkaa itkeä. Oli mahdotonta nukkua kuuma kekäle kainalossa, mutta koska se oli ainoa paikka, missä Iippo sai levättyä, vietin öitä niin.
Yhtenä yönä valvoimme Iippon kanssa 00-04 niin, että Iippo vartin välein varmisti, että äiti on vieressä kysymällä: "Äiti?". Toisena yönä juotiin mehua vähän väliä, odotettiin, että saa ottaa taas lääkettä. Yksi yö valvottiin hikoilua, sekin kun oli kurjaa. Välillä itki Iippo, välillä äiti.
Isä jäi kotiin kun olin käyttänyt kolme päivää, jotka saan vapaaksi suoraan reksiltä. Ajatus oli, että saisin nukkua vähän paremmin ennen töihin lähtöä. Tiesinhän minä, miten se käytännössä menee, mutta sitä ikään kuin...
...toivoo??
Kas kun iskä ei tiennytkään, että tämä sairastaminen, se on Iippon ja äidin välinen juttu. Iskä voi ehkä juuri ja juuri nukkua samassa huoneessa, sängyn toisella laidalla, mutta aivan hiljaa. Iskä ei tiennyt. Iskä meni äidin tilalle hyssyttämään kello 22 itkemään herännyttä poikaa. Sitä parkua äiti tyynnytteli sittemmin vielä kello yhdeltäkin. Iskä nimittäin myös erehtyi silittämään ja jopa laulamaan. Aika ajattelematonta, tämähän kuitenkin oli, kuten sanottu, äidin ja lapsen välinen juttu tämä sairastaminen.
Vielä viime yönä Iippo oli sen verran sekaisin, että yritti purra ja potkia minua unissaan. Toisella puolella sänkyä puhuu toinen unissaan. Toivotaan, että ensi yönä meillä nukutaan. Hiljaa.
Äiti on vähän enemmänkin väsynyt.
Hyvää yötä.
maanantai 16. elokuuta 2010
Töiden alettua minusta tulee valtavan epäsosiaalinen. Vapaa-ajalla siis. Kai se jossain määrin on ihan ymmärrettävää kun työ sinällään on niin tosi sosiaalista; oppilaat luokassa, työkaverit välitunneilla, kölleegöjen kanssa tehtävä duuni, yhteydet milloin minnekin päin sekä kodin ja koulun välillä tehtävä yhteistyö.
Niinpä kuntosali vaihtuu lenkkeilyyn. Yksin. Jumpassa kuristan mielessäni venyttelyn aikana kikattelevat ja juoruavat. Kyläily? Mieluiten menen verstaaseen. Yksin.
Kaskikuusen kansalaisopiston muistettua minuakin opinto-ohjelmallaan aloin sormet syyhyten ja silmät kiiluen plarata sitä kiivaasti läpi. Juu - EN ilmoittautunut keskusteluryhmiin enkä kuoroon. En lähtenyt lukemaan kieliä enkä nyt siis mihinkään muuhunkaan, jossa on vaarassa joutua yrittämään olla sosiaalinen. En sitten ihan sitäkään viimeisen matkan asua lähtenyt ompelemaan mutta...
Viime kevään hopeasormus kurssi oli Täydellinen. Viikonloppu aikaa uppoutua oman pään sisälle eikä ollut mikään pakko olla yhtään sen sosiaalisempi kuin jaksoin. Opettaja opasti mutta antoi silti tilan.
Tiedättekö sen tunteen? Sen kun kaikki muu sulkeutuu pois ja on vain itse ja omat kädet. Ja se materiaali. Rakastan sitä.
Ja sitä tunnetta on tänä lukuvuonna täynnä ainakin kaksi viikonloppua. Kaksi pitkää viikonloppua. Perjantai-ilta? Voiko sitä paremmin viettää kuin itseensä sulkeutuen? Ei.
Tähän tulee pitkä ja syvä, tyytyväisyydelle tuoksuva huokaus.
Niinpä kuntosali vaihtuu lenkkeilyyn. Yksin. Jumpassa kuristan mielessäni venyttelyn aikana kikattelevat ja juoruavat. Kyläily? Mieluiten menen verstaaseen. Yksin.
Kaskikuusen kansalaisopiston muistettua minuakin opinto-ohjelmallaan aloin sormet syyhyten ja silmät kiiluen plarata sitä kiivaasti läpi. Juu - EN ilmoittautunut keskusteluryhmiin enkä kuoroon. En lähtenyt lukemaan kieliä enkä nyt siis mihinkään muuhunkaan, jossa on vaarassa joutua yrittämään olla sosiaalinen. En sitten ihan sitäkään viimeisen matkan asua lähtenyt ompelemaan mutta...
Viime kevään hopeasormus kurssi oli Täydellinen. Viikonloppu aikaa uppoutua oman pään sisälle eikä ollut mikään pakko olla yhtään sen sosiaalisempi kuin jaksoin. Opettaja opasti mutta antoi silti tilan.
Tiedättekö sen tunteen? Sen kun kaikki muu sulkeutuu pois ja on vain itse ja omat kädet. Ja se materiaali. Rakastan sitä.
Ja sitä tunnetta on tänä lukuvuonna täynnä ainakin kaksi viikonloppua. Kaksi pitkää viikonloppua. Perjantai-ilta? Voiko sitä paremmin viettää kuin itseensä sulkeutuen? Ei.
Tähän tulee pitkä ja syvä, tyytyväisyydelle tuoksuva huokaus.
keskiviikko 11. elokuuta 2010
"Minun tulvani."
Olen siirtänyt ja siirtänyt tänne kirjoittamista koska kirjoitan tänne aina sitä, mitä mielen päällä on. Viime päivinä mielen päällä on ollut niin paljon kipeää, etten ole tiennyt mistä löydän sanat ja kuitenkin on kirjoitettava. Vaikeaksi kirjoittamisen tekee myös se, että mietin, luetko sinä tätä. Typerä ajatus, koska tämä blogi on varmasti viimeinen, mikä mielessäsi nyt käy. Mutta koska se mahdollisuus on olemassa ja koska minusta minun suru tuntuu epäoikeutetulta kun se en ole minä.
Etten voi tajuta.
Että olisinpa hiljaa.
Siksi se ajatus tulee.
Hapuilevia ajatuksia ja sormia näppäimistöllä.
Katson Iippoa, tuijotan pitkiä aikoja. Silitän poskesta vielä pitkän aikaa sitten, kun hän on nukahtanut. Kuuntelen Iippon juttutulvaa ja en siltikään kuuntele koska huomaan taas miettiväni että.
Elämässä.
Tässä elämässä.
Tapahtuu kipeitä asioita meille äideille, isille, lapsille.
Että entä jos se olisin minä?
Se joka pysähtyy kuulemaan että vain jos ihme tapahtuu näet sen.
Lapsen kasvun.
Hyvä Jumala kun minä en ymmärrä. En tajua.
Iippo kävi kesäleirillä olemassa 2 tuntia ja mieleen jäi muistolause:
"Minun tulvani."
Auta.
Etten voi tajuta.
Että olisinpa hiljaa.
Siksi se ajatus tulee.
Hapuilevia ajatuksia ja sormia näppäimistöllä.
Katson Iippoa, tuijotan pitkiä aikoja. Silitän poskesta vielä pitkän aikaa sitten, kun hän on nukahtanut. Kuuntelen Iippon juttutulvaa ja en siltikään kuuntele koska huomaan taas miettiväni että.
Elämässä.
Tässä elämässä.
Tapahtuu kipeitä asioita meille äideille, isille, lapsille.
Että entä jos se olisin minä?
Se joka pysähtyy kuulemaan että vain jos ihme tapahtuu näet sen.
Lapsen kasvun.
Hyvä Jumala kun minä en ymmärrä. En tajua.
Iippo kävi kesäleirillä olemassa 2 tuntia ja mieleen jäi muistolause:
"Minun tulvani."
Auta.
torstai 29. heinäkuuta 2010
Missäs se ONNI olikaan?
Onni on pienissä asioissa, ihan varmasti on. Tämä kesäloma on tuntunut pidemmältä ja rentouttavammalta kuin mikään loma ikinä. Iippoa odottaessani kuvittelin, että edessä on elämäni kesä - saan vaan makoilla, makoilla ja makoilla. No, oli sekin ihan kiva kesä, mutta mitä siitä jäi käteen? Iippo :-D
Tänäkin kesänä olen toki makoillut, vähän. Kun Iippo on ollut nukkumassa olen ottanut kirjan, peiton ja makoillut auringossa. Mutta muuten on kaikkea muuta kuin makoiltu. Pieniä asioita; liikennepuistoa, kirjastoa, tallustelua torilla (pehmiksen kanssa, tietenkin!), ammeessa polskimista, kissan hoitamista, kirjojen lukemista, ukin ja mummon luona käymistä, vähän mökkeilyä, kauppojen ihmettelyä pienen ihmisen näkökulmasta, hoploppia, aamukävelyt naapurin heppoja katsomaan, leikkipuistoa, Luovaa Puuta...
Parhaita ovat kuitenkin varmasti niin Iippon kuin minunkin mielestä olleet retket uimarannalle! Aamulla auto käyntiin ja heti 9 hiekkarannalle. Mukana sankot, lapiot ja tietysti eväät. Dominokeksit tai muroja tai leipää. Mehua. Uikkarit, pyyhkeet, puhtaat vaatteet ja aurinkolasit. Kivien heittelyn, hiekassa möyrimisen ja uimisen jälkeen sylikkäin kuivattelua ja rekkojen bongaamista viitostieltä eväitä syöden.
Kaikella tällä pienellä touhulla on ollut jotenkin huippuvoimaannuttava vaikutus minuun. Tekemisen laadulla tuskin on ollut merkitys, merkitys on ollut sillä isolla rakkaudella, mitä olen kokenut pientä poikaa kohtaan hänen kanssaan kiireettä touhutessani.
Kun toinen toteaa harmissaan että "Mehusta loppu pattelit!" niin voiko sitä muuta tuntea?
Tänäkin kesänä olen toki makoillut, vähän. Kun Iippo on ollut nukkumassa olen ottanut kirjan, peiton ja makoillut auringossa. Mutta muuten on kaikkea muuta kuin makoiltu. Pieniä asioita; liikennepuistoa, kirjastoa, tallustelua torilla (pehmiksen kanssa, tietenkin!), ammeessa polskimista, kissan hoitamista, kirjojen lukemista, ukin ja mummon luona käymistä, vähän mökkeilyä, kauppojen ihmettelyä pienen ihmisen näkökulmasta, hoploppia, aamukävelyt naapurin heppoja katsomaan, leikkipuistoa, Luovaa Puuta...
Parhaita ovat kuitenkin varmasti niin Iippon kuin minunkin mielestä olleet retket uimarannalle! Aamulla auto käyntiin ja heti 9 hiekkarannalle. Mukana sankot, lapiot ja tietysti eväät. Dominokeksit tai muroja tai leipää. Mehua. Uikkarit, pyyhkeet, puhtaat vaatteet ja aurinkolasit. Kivien heittelyn, hiekassa möyrimisen ja uimisen jälkeen sylikkäin kuivattelua ja rekkojen bongaamista viitostieltä eväitä syöden.
Kaikella tällä pienellä touhulla on ollut jotenkin huippuvoimaannuttava vaikutus minuun. Tekemisen laadulla tuskin on ollut merkitys, merkitys on ollut sillä isolla rakkaudella, mitä olen kokenut pientä poikaa kohtaan hänen kanssaan kiireettä touhutessani.
Kun toinen toteaa harmissaan että "Mehusta loppu pattelit!" niin voiko sitä muuta tuntea?
sunnuntai 25. heinäkuuta 2010
Talouteemme on juuri muuttanut...
Kuningas EI.
Mä en tahdo syödä muumilautaselta, mä en tahdo syödä mitään! Mä en tahdo istua ruokapöydässä, mä en tahdo tehdä mitään!
-Otatko sämpylää?
-Ei!
-Otatko omenaa?
-Ei!
-Palanen juustoa?
-Ei!
-Vai lasi maitoa?
-Ei! En tahdo, eikä mun tarvitse! Olen kuningas, suuri kuningas, kuningas E ja I. Täällä hallitsee kuningas Ei!
Mä en tahdo laittaa sukkahousuja, mä en tahdo laittaa mitään! Mä en tahdo laittaa kumppareitakaan, mä en tahdo tehdä mitään!
-Mennäänkö puistoon?
-Ei!
-Saat ajaa polkupyörällä!
-Ei!
-Muutkin on ulkona...
-Ei!
-Puetaan päälle!
-Ei! En tahdo, eikä mun tarvitse! Olen kuningas, suuri kuningas, kuningas E ja I. Teitä hallitsee kuningas Ei!
Ja mä voin soittaa rumpuja keskellä yötä puoli neljältä ja teidän riemuna on tehdä töitä pussit silmillä ja näin se käy, näin se käy!
Mä en tahdo pestä hampaita, mä en tahdo pestä mitään! Mä en tahdo mennä nukkumaan, mä en tahdo tehdä mitään!
-Pää tyynyyn.
-Ei!
-Hyvää yötä...
-Ei! En tahdo, eikä mun tarvitse! Olen kuningas, suuri kuningas, kuningas EI. Olen kuningas, Suuri kuningas. Kuningas Ei, Kuningas Ei.
Täällä hallitsee kuningas EI.
(Tuure Kilpeläinen)
Mä en tahdo syödä muumilautaselta, mä en tahdo syödä mitään! Mä en tahdo istua ruokapöydässä, mä en tahdo tehdä mitään!
-Otatko sämpylää?
-Ei!
-Otatko omenaa?
-Ei!
-Palanen juustoa?
-Ei!
-Vai lasi maitoa?
-Ei! En tahdo, eikä mun tarvitse! Olen kuningas, suuri kuningas, kuningas E ja I. Täällä hallitsee kuningas Ei!
Mä en tahdo laittaa sukkahousuja, mä en tahdo laittaa mitään! Mä en tahdo laittaa kumppareitakaan, mä en tahdo tehdä mitään!
-Mennäänkö puistoon?
-Ei!
-Saat ajaa polkupyörällä!
-Ei!
-Muutkin on ulkona...
-Ei!
-Puetaan päälle!
-Ei! En tahdo, eikä mun tarvitse! Olen kuningas, suuri kuningas, kuningas E ja I. Teitä hallitsee kuningas Ei!
Ja mä voin soittaa rumpuja keskellä yötä puoli neljältä ja teidän riemuna on tehdä töitä pussit silmillä ja näin se käy, näin se käy!
Mä en tahdo pestä hampaita, mä en tahdo pestä mitään! Mä en tahdo mennä nukkumaan, mä en tahdo tehdä mitään!
-Pää tyynyyn.
-Ei!
-Hyvää yötä...
-Ei! En tahdo, eikä mun tarvitse! Olen kuningas, suuri kuningas, kuningas EI. Olen kuningas, Suuri kuningas. Kuningas Ei, Kuningas Ei.
Täällä hallitsee kuningas EI.
(Tuure Kilpeläinen)
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Aamu, jolloin herneetkin kävelivät.
Lähdimme perjantaina Oulun rakkaiden luokse. Mukana tulivat myös pikkuveljeni ja hänen tyttöystävänsä. Kamera ja videokamera jäivät tietenkin kotiin, enkä minä vielä millään muista, että minulla on kamera puhelimessa ja vieläpä piuha, jolla saisin kuvat koneelle. Otin sillä jokusen kuvan mutta ikuistettavaa olisi kyllä ollut enemmänkin. Kuvan olisi voinut ottaa pään kokoisesta korvapuustista, leikkivistä serkuksista, aikuisten väsyneestä menosta jälkeen puolen yön ja ilmeistä aamukuudelta kun Iippo oli taas valmis menoon. Ikuistettavaa olisi riittänyt meren rannalta, frisbee-rinkiin hivuttautuneesta pienestä, vieraasta pojasta, nauruista, pienten serkusten ihastumisesta sedän ja enon tyttöystävään, hyvästä ruoasta, leikkipuistosta ja vauvamahoista!
Parhaat kuvat olisi saatettu kuitenkin nappaista maanantaina kun lähdimme kohti kotia ja auto alkoi nykiä ja täristä hyytyen viimein moottoritien jälkeen täysin. Minun ja A-Pn ilmeet olisivat olleet unohtumattomat, sillä myös viime vuonna jäimme jumiin Ouluun samaisen kaaran pettäessä meidät. Myös isäntäväen naamoista olisin halunnut muiston kun vierailu venyi - ihan niin kuin viimekin vuonna. Tiistain kuvasaldo ei olisi ollut yhtään hullumpi: auto korjaamolle (jos joskus tarvitsette hinaus-/autonkorjauspalveluja Oulussa, mieheni alkaa olla aika ekspertti neuvomaan) ja pois sieltä koska mitään vikaa ei löytynyt. Tunnelma tiivistyy kotimatkan jälleen alkaessa. Pääsimme Piippolaan, josta oli 101 km Ouluun,99 km kotiin. Olisin ottanut kuvan Piippolasta. Vaikkapa siitä leikkipuistosta, jota etsimme odottaessamme, kyllä, hinauspalvelua ja isää hakemaan meidät. "Pienen leikkipuiston pitäisi löytyä K-kaupan takaa, en kyllä tiedä onko sitä miten pidetty kunnossa." sanoi kaupan kassa. Käveltyämme ja käveltyämme löysimme pienen pitkä heinäisen kentän, jossa oli ruostunut parikeinu yhdellä kunnossa olevalla kiikulla ja umpeen kasvaneen hiekkalaatikon. Piippolassa taitaa asua vain Piippolan vaareja ja mummoja?
Kuva olisi kannattanut ottaa myös kyseisen paikkakunnan urheilukentästä ja turkkilaista ruokaa tarjoilevasta baarista.
Ja miehen ilmeestä tämän kuullessa, että hinausauto on tulossa joskus muutaman tunnin päästä ja että meidän pitäisi kaikkien ahtautua isän henkilöautoon.
Mikäs siinä. Hyvä kuva olisi tullut takapenkiltä, jolla oli turvaistuimessa istuvan Iippon lisäksi minä, pikkuveli ja yksi tyttöystävä. Viimeisen kuvan olisi ottanut illalla, kun olimme viimein kotona.
Niin vaan tultiin tähän aamuun, jolloin olisin ottanut kuvan Iipposta, joka tutki herneitä. Yksi karkasi pyörien pitkin pöydän pintaa johon Iippo riemuissaan huudahti: "HELNE KÄVELEE!". Jos siis olisin tajunnut, että niistä puhelimella otetuista kuvista tulee ihan hyviä ja ne saa tännekin siirrettyä. Tässä siis muutama muisto reissusta:
Parhaat kuvat olisi saatettu kuitenkin nappaista maanantaina kun lähdimme kohti kotia ja auto alkoi nykiä ja täristä hyytyen viimein moottoritien jälkeen täysin. Minun ja A-Pn ilmeet olisivat olleet unohtumattomat, sillä myös viime vuonna jäimme jumiin Ouluun samaisen kaaran pettäessä meidät. Myös isäntäväen naamoista olisin halunnut muiston kun vierailu venyi - ihan niin kuin viimekin vuonna. Tiistain kuvasaldo ei olisi ollut yhtään hullumpi: auto korjaamolle (jos joskus tarvitsette hinaus-/autonkorjauspalveluja Oulussa, mieheni alkaa olla aika ekspertti neuvomaan) ja pois sieltä koska mitään vikaa ei löytynyt. Tunnelma tiivistyy kotimatkan jälleen alkaessa. Pääsimme Piippolaan, josta oli 101 km Ouluun,99 km kotiin. Olisin ottanut kuvan Piippolasta. Vaikkapa siitä leikkipuistosta, jota etsimme odottaessamme, kyllä, hinauspalvelua ja isää hakemaan meidät. "Pienen leikkipuiston pitäisi löytyä K-kaupan takaa, en kyllä tiedä onko sitä miten pidetty kunnossa." sanoi kaupan kassa. Käveltyämme ja käveltyämme löysimme pienen pitkä heinäisen kentän, jossa oli ruostunut parikeinu yhdellä kunnossa olevalla kiikulla ja umpeen kasvaneen hiekkalaatikon. Piippolassa taitaa asua vain Piippolan vaareja ja mummoja?
Kuva olisi kannattanut ottaa myös kyseisen paikkakunnan urheilukentästä ja turkkilaista ruokaa tarjoilevasta baarista.
Ja miehen ilmeestä tämän kuullessa, että hinausauto on tulossa joskus muutaman tunnin päästä ja että meidän pitäisi kaikkien ahtautua isän henkilöautoon.
Mikäs siinä. Hyvä kuva olisi tullut takapenkiltä, jolla oli turvaistuimessa istuvan Iippon lisäksi minä, pikkuveli ja yksi tyttöystävä. Viimeisen kuvan olisi ottanut illalla, kun olimme viimein kotona.
Niin vaan tultiin tähän aamuun, jolloin olisin ottanut kuvan Iipposta, joka tutki herneitä. Yksi karkasi pyörien pitkin pöydän pintaa johon Iippo riemuissaan huudahti: "HELNE KÄVELEE!". Jos siis olisin tajunnut, että niistä puhelimella otetuista kuvista tulee ihan hyviä ja ne saa tännekin siirrettyä. Tässä siis muutama muisto reissusta:
sunnuntai 11. heinäkuuta 2010
Aamun paras
Laitoinpa Iippolle perunat kiehumaan. Iippo leikki lattialla kun ensimmäinen poksahdus kattilan märästä pohjasta kuumenevaa hellan levyä vasten kuului. Iippo pomppasi pystyyn ja hihkaisi:
"POTULTA TULI PIELU!"
"POTULTA TULI PIELU!"
maanantai 5. heinäkuuta 2010
Paluu arkeen
A-P lähti tänään töihin. Olen tiennyt tarkan päivän jo aika monta kuukautta, mutta sunnuntainakaan en vielä jaksanut ajatella mokomaa. Sisäistin homman idean tuossa Iippoa tunnin nukuttaessani. Että nukutusputkia tulee vielä toistekin.
Että taas alkaa se joka-toinen-viikko-elämä, jossa minä joka toinen viikko keksin keksimällä tekemistä illoiksi, ettei tarvitsen laskea minuutteja Iippon nukkumaanmenoaikaan. Elämä, jossa ukkila-mummola-vierailujen määrä nousee potenssiin kuusi. Elämä, jossa joka toinen perjantai elätellään toivoa, että A-P pääsisikin vähän aikaisemmin töistä kotiin. Jossa joka toinen viikko hermot kiristyy kiristymistään vain kajahtaakseen lauantaina. Sen kajahduksen jälkeen puhutaan loppuilta toistemme päälle kaikkia niitä asioita, jotka ovat viikolla jääneet kertomatta. Ja huokaistaan, että onneksi on aamuviikko edessä.
Mutta eihänsenytihanniinmee. Minä olen syksllä töissä. On eri asia olla illat Iippon kanssa kotona, kun käy välillä jossain. Juuri tämän takia myös rakas mieheni suositteli minulle töihin lähtemistä. En muista, mitä sanoja hän käytti, mutta huolella harkittuja ne olivat. Liittyen kuitenkin "omaan henkiseen hyvinvointiin ja jaksamiseen".
Loppujen lopuksi sitä paitsi: kun Iippo nukahtaa, huomaan olevani onnellinen siitä, että saan olla yksin. Erakko mikä erakko.
Että taas alkaa se joka-toinen-viikko-elämä, jossa minä joka toinen viikko keksin keksimällä tekemistä illoiksi, ettei tarvitsen laskea minuutteja Iippon nukkumaanmenoaikaan. Elämä, jossa ukkila-mummola-vierailujen määrä nousee potenssiin kuusi. Elämä, jossa joka toinen perjantai elätellään toivoa, että A-P pääsisikin vähän aikaisemmin töistä kotiin. Jossa joka toinen viikko hermot kiristyy kiristymistään vain kajahtaakseen lauantaina. Sen kajahduksen jälkeen puhutaan loppuilta toistemme päälle kaikkia niitä asioita, jotka ovat viikolla jääneet kertomatta. Ja huokaistaan, että onneksi on aamuviikko edessä.
Mutta eihänsenytihanniinmee. Minä olen syksllä töissä. On eri asia olla illat Iippon kanssa kotona, kun käy välillä jossain. Juuri tämän takia myös rakas mieheni suositteli minulle töihin lähtemistä. En muista, mitä sanoja hän käytti, mutta huolella harkittuja ne olivat. Liittyen kuitenkin "omaan henkiseen hyvinvointiin ja jaksamiseen".
Loppujen lopuksi sitä paitsi: kun Iippo nukahtaa, huomaan olevani onnellinen siitä, että saan olla yksin. Erakko mikä erakko.
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Turmia ja tutteja
On aloitettava lihotuskuuri. Eikä mikään kevyt vaan ihan kunnon. Lisättävä rasvojen ja kerman käyttöä. Lisättävä ruokailukertoja ja kerta-annosten kokoja. Harkitsen myös jotain muuta, naista väkevämpää, esimerkiksi anabolisia steroideja. Mahdolliset aggressiiviset haittavaikutukset lasketaan positiivisiksi bonuksiksi.
Ei, en jännitä vielä töiden alkua. Nyt alkaa Pelastakaa edes Tyyne -kamppanja. Tyyne polo! Se on saanut jälleen turpiinsa. Toivomme, että vastustaja näyttää vielä pahemmalle, mutta valitettavasti totuus on tämä: Tyyne on liian kiltti. Kiltit kissat pääsevät kyllä taivaaseen, mutta liian äkkiä. On siis tehtailtava tuosta tirpakkeesta naapurin tankkia mahtavampi tapaus. Ihan vain siksi, ettei mene kissan elämä saunassa asumiseksi (kas, eihän tuolla naamalla voi nainen olla toisten ilmoilla, niinpä se kökkii tuolla lauteitten suojissa niin kauan, että ruvet paranee.)
Mutta oli tänään suurikin päivä. Ehkä Tyynenkin kannalta. Iippo nimittäin päätti luovuttaa tuttinsa jollekin, jota niitä enemmän tarvitsee. Iippo ei kauan aikaa miettinyt, kenelle ne antaisi ja niinpä Tyyne sai kaksi sinistä tuttia. Molemmista otettiin vielä kerta-kiellon-päälle -huikat. Tilanteesta on vain videotallenne. Tyynen kannalta tämä oli suurta siksi, että myös Iippo vihjaisi sen olevan vähän turhan vauva noissa turpiinvetämisasioissa.
Ei, en jännitä vielä töiden alkua. Nyt alkaa Pelastakaa edes Tyyne -kamppanja. Tyyne polo! Se on saanut jälleen turpiinsa. Toivomme, että vastustaja näyttää vielä pahemmalle, mutta valitettavasti totuus on tämä: Tyyne on liian kiltti. Kiltit kissat pääsevät kyllä taivaaseen, mutta liian äkkiä. On siis tehtailtava tuosta tirpakkeesta naapurin tankkia mahtavampi tapaus. Ihan vain siksi, ettei mene kissan elämä saunassa asumiseksi (kas, eihän tuolla naamalla voi nainen olla toisten ilmoilla, niinpä se kökkii tuolla lauteitten suojissa niin kauan, että ruvet paranee.)
Mutta oli tänään suurikin päivä. Ehkä Tyynenkin kannalta. Iippo nimittäin päätti luovuttaa tuttinsa jollekin, jota niitä enemmän tarvitsee. Iippo ei kauan aikaa miettinyt, kenelle ne antaisi ja niinpä Tyyne sai kaksi sinistä tuttia. Molemmista otettiin vielä kerta-kiellon-päälle -huikat. Tilanteesta on vain videotallenne. Tyynen kannalta tämä oli suurta siksi, että myös Iippo vihjaisi sen olevan vähän turhan vauva noissa turpiinvetämisasioissa.
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Palapeli
Eräänä päivänä rouva sivistystoimenjohtaja soitti ja kysyi, haluaisinko sen työn, josta kiinnostuin syksyllä kun kuulin ystäväni tekevän moista hommaa toisella paikkakunnalla. Työn, josta haaveilin keväälläkin, vaikkei resurssihommista ollut täällä päin puhettakaan. Työn, joka pyöri siltikin mielessä, kun virkoja aukeni ja meni muille - minun vaan kirjoitellessa ensi lukuvuoden kyselyyn kieli poskella että alle 20h viikossa kiinnostaisi...
Menen syksyllä töihin resurssiopettajaksi. Semmoinen paikka sitten vain tuli. Taivaasta kai se tipahti. Käyn kahdella koululla. Tuntimääräksi valitsin kuitenkin 24, koska se yritetään järjestää niin, että teen töitä 4 päivää viikossa! Kuulostaa ihan juuri niin uskomattomalle minustakin! Iippo saisi silloin olla hoidossa vähän lyhempää viikkoa ja yhdessä voisimme nauttia pitkästä viikonlopusta!
Mitä Iippon hoitoon tulee niin sekin järjestyi sillä melkein ainoalla mahdollisella tavalla, että saatoin edes harkita töihin lähtöä. Tuttu täti lupasi ehkä 5 minuutin harkinta-ajan jälkeen ottaa Iippon puoleksi vuodeksi, vaikka luulen, että hänelle vuoden ajan hoidossa oleva lapsi olisi ollut taatusti "järkevämpi" vaihtoehto.
Enhän minä oikeasti tiedä, mitä työ käytännössä on. Järjestyykö se neljälle päivälle, miten rankkaa on aloittaa hoito-työ-ruletti, miten rasittavaa ajella kahdella koululla. Ehdin myös tässä kesän mittaan ahdistua monen monta kertaa olenhuonoäitikunvienlapsenihoitoon-syndroomasta, mutta Uskon, että tämä on juuri paras vaihtoehto meille. Tätä piti odottaa. Eihän tämänkään olisi tarvinnut järjestyä.
Loks. Loks. Hmmm... Loks. Naps. Loks.
Palat pyörii ja loksahtelee paikoilleen minun katsellessa vierestä. Sitä kai se on se johdatus.
Menen syksyllä töihin resurssiopettajaksi. Semmoinen paikka sitten vain tuli. Taivaasta kai se tipahti. Käyn kahdella koululla. Tuntimääräksi valitsin kuitenkin 24, koska se yritetään järjestää niin, että teen töitä 4 päivää viikossa! Kuulostaa ihan juuri niin uskomattomalle minustakin! Iippo saisi silloin olla hoidossa vähän lyhempää viikkoa ja yhdessä voisimme nauttia pitkästä viikonlopusta!
Mitä Iippon hoitoon tulee niin sekin järjestyi sillä melkein ainoalla mahdollisella tavalla, että saatoin edes harkita töihin lähtöä. Tuttu täti lupasi ehkä 5 minuutin harkinta-ajan jälkeen ottaa Iippon puoleksi vuodeksi, vaikka luulen, että hänelle vuoden ajan hoidossa oleva lapsi olisi ollut taatusti "järkevämpi" vaihtoehto.
Enhän minä oikeasti tiedä, mitä työ käytännössä on. Järjestyykö se neljälle päivälle, miten rankkaa on aloittaa hoito-työ-ruletti, miten rasittavaa ajella kahdella koululla. Ehdin myös tässä kesän mittaan ahdistua monen monta kertaa olenhuonoäitikunvienlapsenihoitoon-syndroomasta, mutta Uskon, että tämä on juuri paras vaihtoehto meille. Tätä piti odottaa. Eihän tämänkään olisi tarvinnut järjestyä.
Loks. Loks. Hmmm... Loks. Naps. Loks.
Palat pyörii ja loksahtelee paikoilleen minun katsellessa vierestä. Sitä kai se on se johdatus.
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Kuuletteko, sedät ja tädit!
Huomenna on kovasti odotettu päivä. Iippo ainakin on odottanut sitä yhtä kovasti kuin äiti kesälomaa. Kuin Tyyne ruokaa. Kuin isä töihinpääsyä. Kuin...
Iippon ukilla ja mummolla on asuntoauto. Hymeli. Hymeli on VALKOINEN ja siinä on vaihteet ja ratti. Hätävilkkukin löytyy. Vessa, jossa ukki saattaa vaikka yskiä. Ukin on pitänyt antaa Hymelin välillä nukkua, jotta se saa olla vähän rauhassa innokkaalta tutkimusmatkaajalta.
Melkein kuukausi sitten aloimme jutella Iippolle kesälomasuunnitelmasta. Jos ajeltaisikin Hymelillä Luukas-serkun luokse. Sitä on sitten pohdittu ja suunniteltu siitä lähtien. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ajattelee ainakin Iippo. Iippo suunnitteleekin perusteellisesti. Iltapuuron lomassa tehdyt retkisuunnitelmat ovat menneet jotakuinkin näin:
"Hymeliin mennään. Ovi kiinni pannaan. Käyntiin laitetaan! Luukaksen luo mennään. Sisko-mummin. Keijon luokse. Ähtäliin! Eläimiä siellä. Lehmiä!"
Tällä viikolla retkestä on puhuttu kiihtyvään tahtiin. Tänään oli se suuri päivä, kun Hymeli haettiin ukilta ja mummolta meille. Kaupassa uutinen pursusi jo väkisin ulos, sitä suu puhuu mitä sydän on tulvillaan!
"Kuuletko setä! Hymeli haetaan ukilta, mummolta!" raikui kaupassa.
Illan mittaan pieni poika kipaisi kerran jos toisen ulko-ovelle kurkkaamaan ikkunasta sitä ihmettä, että Hymeli todellakin seisoo meidän pihassa! Voi sitä odotuksen kutinaa, väkisin se tarttuu meihin muihinkin matkalaisiin. Epäilen, ettei Ähtäli tarjoa meille lehmiä, mutta jospa edes niitä ISOJA kissoja.
Iippon ukilla ja mummolla on asuntoauto. Hymeli. Hymeli on VALKOINEN ja siinä on vaihteet ja ratti. Hätävilkkukin löytyy. Vessa, jossa ukki saattaa vaikka yskiä. Ukin on pitänyt antaa Hymelin välillä nukkua, jotta se saa olla vähän rauhassa innokkaalta tutkimusmatkaajalta.
Melkein kuukausi sitten aloimme jutella Iippolle kesälomasuunnitelmasta. Jos ajeltaisikin Hymelillä Luukas-serkun luokse. Sitä on sitten pohdittu ja suunniteltu siitä lähtien. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ajattelee ainakin Iippo. Iippo suunnitteleekin perusteellisesti. Iltapuuron lomassa tehdyt retkisuunnitelmat ovat menneet jotakuinkin näin:
"Hymeliin mennään. Ovi kiinni pannaan. Käyntiin laitetaan! Luukaksen luo mennään. Sisko-mummin. Keijon luokse. Ähtäliin! Eläimiä siellä. Lehmiä!"
Tällä viikolla retkestä on puhuttu kiihtyvään tahtiin. Tänään oli se suuri päivä, kun Hymeli haettiin ukilta ja mummolta meille. Kaupassa uutinen pursusi jo väkisin ulos, sitä suu puhuu mitä sydän on tulvillaan!
"Kuuletko setä! Hymeli haetaan ukilta, mummolta!" raikui kaupassa.
Illan mittaan pieni poika kipaisi kerran jos toisen ulko-ovelle kurkkaamaan ikkunasta sitä ihmettä, että Hymeli todellakin seisoo meidän pihassa! Voi sitä odotuksen kutinaa, väkisin se tarttuu meihin muihinkin matkalaisiin. Epäilen, ettei Ähtäli tarjoa meille lehmiä, mutta jospa edes niitä ISOJA kissoja.
keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
Lähihoitaja
- 'YLLIIN! vaatii pieni poika 1v8kk topakasti.
- Voi kuule kun äiti on ihan kipeä, joka paikkaa sattuu, sanoo äiti lattialle istahtaen.
Pieni poika tulee ihan lähelle, ottaa käsillä poskista kiinni ja sanoo vakavasti:
- Äiti 'akas. Olet.
- Kiitos kulta, heti tuntuu paremmalle, hymyilee äiti, kasvot vielä pienten käsien välissä.
- Äiti 'akastan! jatkuu vielä pojan helliminen. Tavattoman totisen suukonkin saan.
- Kurkkukin on niin tosi kipeä. Tiedätkö missä on kurkku? kysyy äiti.
Pieni poika työntää etusormen suuhun. On edelleen niin vakava. Varmasti yhtä vakava kuin äitikin silloin, kun pikkurakas on kipeä.
Halaa. Silittää hiuksista ja sanoo:
-Aiiii...
- Voi kuule kun äiti on ihan kipeä, joka paikkaa sattuu, sanoo äiti lattialle istahtaen.
Pieni poika tulee ihan lähelle, ottaa käsillä poskista kiinni ja sanoo vakavasti:
- Äiti 'akas. Olet.
- Kiitos kulta, heti tuntuu paremmalle, hymyilee äiti, kasvot vielä pienten käsien välissä.
- Äiti 'akastan! jatkuu vielä pojan helliminen. Tavattoman totisen suukonkin saan.
- Kurkkukin on niin tosi kipeä. Tiedätkö missä on kurkku? kysyy äiti.
Pieni poika työntää etusormen suuhun. On edelleen niin vakava. Varmasti yhtä vakava kuin äitikin silloin, kun pikkurakas on kipeä.
Halaa. Silittää hiuksista ja sanoo:
-Aiiii...
lauantai 5. kesäkuuta 2010
Lasten ampaistua kesän viettoon jäin minä tyhjentämään luokkaa. Irroittelin kesäpiirroksia ja kirjainmalleja. Varovasti tyhjensin ikkunan silkkipaperikukista ja katon perhosista. Napsuttelin verhot alas. Pyyhin tussitaulun. Totesin, että niin vain jäi jumppapusseja edelleen luokkaan, vaikka se luki taululla ja vaikka sen sanoin ääneen ja vaikka vanhemmatkin olivat mukana. Huolehdin poissaolovihkot tulevalle opettajalle. Erittelin hyllyistä omat tavarat menemään takaisin kotiin. Tyhjensin luokan itsestäni.
Autiossa luokassa en enää tiennyt, onko nyt syksy vai kevät, olenko tulossa vai menossa. Niin äkkiä tämä vuosi meni. Siihen mahtui diabetekseen tutustumista, sikalenssun pelkoa, vääntöä ja kääntöä, käsidesiä ja sämpyläpäivien odottamista. Se oli miehelle koti-isäksi totuttelua: karjalanpaistin valmistus, päiväunille nukutus, soveltaminen, väsymys, ärtymys ja hermostuminen tulivat epäilemättä tutuksi. Minulle vuosi oli sen hyväksymistä, että olin nyt se työssäkäyvä äiti. Syyllisyys, huoli, väsymys ja ikävä olivat kyydissä monena aamuna töihin ajaessani. Ne riitelivät takapenkillä työintoni ja kotona oloon kyllästymisen kanssa.
Silti en vaihtaisi vuotta pois. Sain vetää henkeä, sain olla tärkeä muuallakin kuin kotona. Mies oppi ymmärtämään, mitä on olla kotona. Minä koin nahoissani, mitä se on, kun lapsi valvottaa äitiä ihan samalla tavoin, mutta nyt äidin pitää jaksaa herätä töihin. Kun väsyy töissä ja silti kotiin päästyä pitää siirtyä välittömästi vanhemman rooliin. Loppukeväästä opin tuntemaan jopa sen turhautumisen tunteen, kun lapsi ei suostukaan nukahtamaan päiväunille minun kanssani!
En edelleenkään tiedä mitä syksy tuo tullessaan. En tiedä olenko kotona vai töissä, ja jos olen töissä, niin minkä verran olen ja missä olen. Opiskelenko, jos jään kotiin? Meneekö Iippo hoitoon? Minne menee? Saanko hoitopaikkaa enää silloin, jos saan töitä heinäkuun lopulla? Tästähän voisi vaikka stressaantua!
Mutta en. Nyt on loma, nukuttaa aivan valtavasti. Ne huolet eivät ole enää minun käsissä. Asiat järjestyvät juuri niin parhaiten, kuin on meille paras. VähänKÖ siihen on hyvä luottaa. Ihanaa kesää!
Autiossa luokassa en enää tiennyt, onko nyt syksy vai kevät, olenko tulossa vai menossa. Niin äkkiä tämä vuosi meni. Siihen mahtui diabetekseen tutustumista, sikalenssun pelkoa, vääntöä ja kääntöä, käsidesiä ja sämpyläpäivien odottamista. Se oli miehelle koti-isäksi totuttelua: karjalanpaistin valmistus, päiväunille nukutus, soveltaminen, väsymys, ärtymys ja hermostuminen tulivat epäilemättä tutuksi. Minulle vuosi oli sen hyväksymistä, että olin nyt se työssäkäyvä äiti. Syyllisyys, huoli, väsymys ja ikävä olivat kyydissä monena aamuna töihin ajaessani. Ne riitelivät takapenkillä työintoni ja kotona oloon kyllästymisen kanssa.
Silti en vaihtaisi vuotta pois. Sain vetää henkeä, sain olla tärkeä muuallakin kuin kotona. Mies oppi ymmärtämään, mitä on olla kotona. Minä koin nahoissani, mitä se on, kun lapsi valvottaa äitiä ihan samalla tavoin, mutta nyt äidin pitää jaksaa herätä töihin. Kun väsyy töissä ja silti kotiin päästyä pitää siirtyä välittömästi vanhemman rooliin. Loppukeväästä opin tuntemaan jopa sen turhautumisen tunteen, kun lapsi ei suostukaan nukahtamaan päiväunille minun kanssani!
En edelleenkään tiedä mitä syksy tuo tullessaan. En tiedä olenko kotona vai töissä, ja jos olen töissä, niin minkä verran olen ja missä olen. Opiskelenko, jos jään kotiin? Meneekö Iippo hoitoon? Minne menee? Saanko hoitopaikkaa enää silloin, jos saan töitä heinäkuun lopulla? Tästähän voisi vaikka stressaantua!
Mutta en. Nyt on loma, nukuttaa aivan valtavasti. Ne huolet eivät ole enää minun käsissä. Asiat järjestyvät juuri niin parhaiten, kuin on meille paras. VähänKÖ siihen on hyvä luottaa. Ihanaa kesää!
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
Minne niin?
Minne sun täytyy noin juosta?
Pakkoko on kiiruhtaa?
Itsekö ohjaat vai muutko,
päivies suuntaa.
Haittaako jos joku pettyy,
jos mittojaan täyttää et voi?
Kuuntele se, mikä sisimpäs
tunnossa soi.
Tämän tummenevan taivaan alla,
kanssasi hetken jos saan.
Surun unohtaa vain suremalla,
kahdestaan.
Yksinäiset kun toisensa kohtaa,
sylissä pakenee muu.
Sua vasten mun mieleni raskas
huojentuu.
Aavistaa voin salaisuuden,
se meissä lyö kipinää.
Meissä kuuluvan ikuisuuden
kirkkaana nään.
Tämän tummenevan taivaan alla,
kanssasi hetken jos saan.
Surun unohtaa vain suremalla,
kahdestaan.
/Juha Tapio
Pakkoko on kiiruhtaa?
Itsekö ohjaat vai muutko,
päivies suuntaa.
Haittaako jos joku pettyy,
jos mittojaan täyttää et voi?
Kuuntele se, mikä sisimpäs
tunnossa soi.
Tämän tummenevan taivaan alla,
kanssasi hetken jos saan.
Surun unohtaa vain suremalla,
kahdestaan.
Yksinäiset kun toisensa kohtaa,
sylissä pakenee muu.
Sua vasten mun mieleni raskas
huojentuu.
Aavistaa voin salaisuuden,
se meissä lyö kipinää.
Meissä kuuluvan ikuisuuden
kirkkaana nään.
Tämän tummenevan taivaan alla,
kanssasi hetken jos saan.
Surun unohtaa vain suremalla,
kahdestaan.
/Juha Tapio
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
Stressin määritelmä
- Laittaa kaakaopurkin jääkaappiin.
- Ajattelee suklaata enemmän kuin liikaa.
- Ajattelee karkkia enemmän kuin liikaa.
- Ajattelee kaikkea muutakin makeaa enemmän kuin liikaa.
- Koukuttuu johonkin sata vuotta vanhaan tietokonepeliin.
- Santsaa työpäivän aikaan opettajien huoneessa kuudennen kerran mutakakkua.
- On koko ajan perjantaissa.
- Yrittää muistaa, mikä se oli se hauska unohdus iltapäivällä, mutta ei muista.
- Käy jääkaapilla viidennen kerran tarkistamassa, olisiko jossain jotain suklaista.
- Yrittää tehdä ne sata kotihommaa, mutta aina ohikulkiessaan jämähtää koneelle.
- Jämähtää aina kun mahdollista muuallekin.
- Herää yöllä kolmen aikaan pähkäilemään kaikkea sitä, mitä piti muistaa ja muistaa yhtäkkiä kymmenen uutta juttua (joita ei oikeasti ehkä ole olemassakaan) ja alkaa stressata niistäkin.
- Suklaanhimon kourissa leipoo kaakaosta riisimurokarkkeja.
- Pelkää, ettei saa nukuttua tarpeeksi. Kun nukahtaa, pelkää, ettei herätyskello herätäkään. Kun nukahtaa, näkee unta ettei saa nukuttua.
- Kokoaa tortillan uudestaan, kun huomaa unohtaneensa fetajuuston. Kokoaa tortillan uudestaan, kun huomaa unohtaneensa kastikkeen. Kokoaa tortillan uudestaan kun huomaa unohtaneensa kanan.
- Alkaa käyttää sanontaa: "Ihan sama".
- Muistot äitiyslomasta kultaantuvat uskomatonta vauhtia.
- Jos pysähtyy, nukahtaa vartissa. Lattialle.
Kahdeksan aamua, sitä seuraavan loman pituudesta ei ole tietoa. Sekin stressaa.
- Ajattelee suklaata enemmän kuin liikaa.
- Ajattelee karkkia enemmän kuin liikaa.
- Ajattelee kaikkea muutakin makeaa enemmän kuin liikaa.
- Koukuttuu johonkin sata vuotta vanhaan tietokonepeliin.
- Santsaa työpäivän aikaan opettajien huoneessa kuudennen kerran mutakakkua.
- On koko ajan perjantaissa.
- Yrittää muistaa, mikä se oli se hauska unohdus iltapäivällä, mutta ei muista.
- Käy jääkaapilla viidennen kerran tarkistamassa, olisiko jossain jotain suklaista.
- Yrittää tehdä ne sata kotihommaa, mutta aina ohikulkiessaan jämähtää koneelle.
- Jämähtää aina kun mahdollista muuallekin.
- Herää yöllä kolmen aikaan pähkäilemään kaikkea sitä, mitä piti muistaa ja muistaa yhtäkkiä kymmenen uutta juttua (joita ei oikeasti ehkä ole olemassakaan) ja alkaa stressata niistäkin.
- Suklaanhimon kourissa leipoo kaakaosta riisimurokarkkeja.
- Pelkää, ettei saa nukuttua tarpeeksi. Kun nukahtaa, pelkää, ettei herätyskello herätäkään. Kun nukahtaa, näkee unta ettei saa nukuttua.
- Kokoaa tortillan uudestaan, kun huomaa unohtaneensa fetajuuston. Kokoaa tortillan uudestaan, kun huomaa unohtaneensa kastikkeen. Kokoaa tortillan uudestaan kun huomaa unohtaneensa kanan.
- Alkaa käyttää sanontaa: "Ihan sama".
- Muistot äitiyslomasta kultaantuvat uskomatonta vauhtia.
- Jos pysähtyy, nukahtaa vartissa. Lattialle.
Kahdeksan aamua, sitä seuraavan loman pituudesta ei ole tietoa. Sekin stressaa.
tiistai 25. toukokuuta 2010
maanantai 24. toukokuuta 2010
Suomen huippumalli haussa
Seuraan ohjelmaa, jossa etsitään Suomen seuraavaa huippumallia. Toisin sanoin katson, kun vielä osaltaan itseään etsivät tytöt pistetään viikko viikolta hankalampiin kuvauksiin, kehutaan kuvien perusteella ensin kurkottamaan kuuseen ja kapsautetaan sitten katajaan. Katson, kun laihaa, kaikkensa miellyttämisen eteen yrittävää tyttöä käsketään pitämään painonsa kurissa. Jatkan katsomista edelleen, kun vesikammoinen pakottaa itsensä monta, monta metriä syvään sammioon - pysyäkseen mukana. Katson kyyneleitä nieleskeliviä tyttöjä, joiden vuosia kasvattamat hiukset joku ranskis vain päättää pätkäistä lyhyeksi. Katson suu auki, kun tyttöä varoitetaan korostamasta laiskaa ja liian pientä silmäänsä. Seuraan, kuinka pinnat alkaa soida kireänä. Itketään jokaisessa välissä, missä itkun voi antaa tulla vaikuttamatta omaan peliin. Ettei näyttäisi vaan siltä, ettei minusta ole tähän. Mun on pakko näyttää. Mun on pakko onnistua nyt.
"Olit helmi, mutta en tiedä, oletko enää.".
"Putoaako tyttö, jolla on upeat kasvot, mutta jonka pituus saattaa olla ongelma?".
Seuraan myös toista kisaa. Aitiopaikalta. Suomen huippuäiti haussa -ohjelmassa ei tuomaristoon kuulu saimit eikä saket, eikä kukaan stailaa ehdokasta sillä silmällä. Kommentit ovat vain ja ainoastaan sitä katajaankapsauttamista. Pidä paino kurissa. Sä et ole tarpeeksi läsnä. Missä on se äiti, jonka näin sinussa kisan alussa! Varo korostamasta raskauden muistoja. Tarkkaile kielenkäyttöäsi! Ole pirteämpi! Sulla on aina sama ilme. Putoaako äiti, jonka pituudesta ei viitsi edes puhua ja josta tuomari ei ole varma, että onko hän enemmän koti- vai työäitityyliä? Tirautetaan itku suoraan tuomarin naamalle. Pakko jaksaa, tämä viikko on vedettävä paremmin!
Osallistujana minä. Tuomaristona itse.
Onneksi tuomaristossa on joka kerta vierailevat tähdet, jotka löytävät myös tästä kilpailijasta niitä aurinkopilkkuja:
Ella Alo (suom.huom. herra salo) halaa tuomaripöydän takaa ja sanoo: TYKKÄÄ.
Mister AP S. pitää minua kohta seitsemättä vuotta mukana kisassa, koska uskoo kykyihini.
Jotain hyvää sentään: tässä kisassa ei ole samassa talossa muita ehdokkaita, jotka puhuisivat minusta kakkaa selän takana koko kansalle.
"Olit helmi, mutta en tiedä, oletko enää.".
"Putoaako tyttö, jolla on upeat kasvot, mutta jonka pituus saattaa olla ongelma?".
Seuraan myös toista kisaa. Aitiopaikalta. Suomen huippuäiti haussa -ohjelmassa ei tuomaristoon kuulu saimit eikä saket, eikä kukaan stailaa ehdokasta sillä silmällä. Kommentit ovat vain ja ainoastaan sitä katajaankapsauttamista. Pidä paino kurissa. Sä et ole tarpeeksi läsnä. Missä on se äiti, jonka näin sinussa kisan alussa! Varo korostamasta raskauden muistoja. Tarkkaile kielenkäyttöäsi! Ole pirteämpi! Sulla on aina sama ilme. Putoaako äiti, jonka pituudesta ei viitsi edes puhua ja josta tuomari ei ole varma, että onko hän enemmän koti- vai työäitityyliä? Tirautetaan itku suoraan tuomarin naamalle. Pakko jaksaa, tämä viikko on vedettävä paremmin!
Osallistujana minä. Tuomaristona itse.
Onneksi tuomaristossa on joka kerta vierailevat tähdet, jotka löytävät myös tästä kilpailijasta niitä aurinkopilkkuja:
Ella Alo (suom.huom. herra salo) halaa tuomaripöydän takaa ja sanoo: TYKKÄÄ.
Mister AP S. pitää minua kohta seitsemättä vuotta mukana kisassa, koska uskoo kykyihini.
Jotain hyvää sentään: tässä kisassa ei ole samassa talossa muita ehdokkaita, jotka puhuisivat minusta kakkaa selän takana koko kansalle.
torstai 20. toukokuuta 2010
maanantai 17. toukokuuta 2010
Iltarukous
Kun vaippa on vaihdettu, yökkäri on päällä ja tutti suussa, äiti tai isi nostaa Iippon syliin. Tärkeä osa iltatoimia, iltarukous siis, alkaa.
Iippolle on tärkeintä siunata kaikkia lähellä olevia, tärkeitä ihmisiä. Tänään rukous meni näin:
Äiti: - Kiitos Jeesus tästä päivästä.
Iippo: - Ukkia!
Äiti: - Kiitos, että on ollut niin kauniit säät.
Iippo: - Ukkia!
Äiti: - Kiitos, kun saatiin viettää niin mukava pikkuloma.
Iippo: - UKKIA!
Äiti: - Joo-o, kiitos, että siunaat ukkia. Siunaa myös...
Iippo: - MUMMO!
Äiti: -...siunaat myös mummoa. Kiitos Jeesus, että siunaat...
Iippo: - HYME! (=Hymer, ukin asuntoauto)
Äiti: - No joo, varjele, että Hymerillä voi tehdä turvallisia reissuja. Siunaa...
Iippo: -PAKU!
Äiti: - Niin, siunaa nyt sitten ukin pakettiautoakin.
Sitten siunattiin muut lähisukulaiset ja lopuksi Iippo halusi vielä siunata naapurin miestä. Sängystä huikki vielä unilaulun väliin kaikkia, jotka ei justiinsa rukouksen aikana mieleen juolahtaneet. Esimerkiksi Hiirua, joka on Iippon uusi rakas lemmikki. Tyyne-kissalla on yksi leluhiiri vähemmän, se teki tuhkimot: suoraan kissan lelukopan pohjalta pinnasänkyyn.
Iippolle on tärkeintä siunata kaikkia lähellä olevia, tärkeitä ihmisiä. Tänään rukous meni näin:
Äiti: - Kiitos Jeesus tästä päivästä.
Iippo: - Ukkia!
Äiti: - Kiitos, että on ollut niin kauniit säät.
Iippo: - Ukkia!
Äiti: - Kiitos, kun saatiin viettää niin mukava pikkuloma.
Iippo: - UKKIA!
Äiti: - Joo-o, kiitos, että siunaat ukkia. Siunaa myös...
Iippo: - MUMMO!
Äiti: -...siunaat myös mummoa. Kiitos Jeesus, että siunaat...
Iippo: - HYME! (=Hymer, ukin asuntoauto)
Äiti: - No joo, varjele, että Hymerillä voi tehdä turvallisia reissuja. Siunaa...
Iippo: -PAKU!
Äiti: - Niin, siunaa nyt sitten ukin pakettiautoakin.
Sitten siunattiin muut lähisukulaiset ja lopuksi Iippo halusi vielä siunata naapurin miestä. Sängystä huikki vielä unilaulun väliin kaikkia, jotka ei justiinsa rukouksen aikana mieleen juolahtaneet. Esimerkiksi Hiirua, joka on Iippon uusi rakas lemmikki. Tyyne-kissalla on yksi leluhiiri vähemmän, se teki tuhkimot: suoraan kissan lelukopan pohjalta pinnasänkyyn.
torstai 13. toukokuuta 2010
Sanoja sanoja sanoja
- Puu kasvaa.
- Ukin luokse hoitoon. Iippo. Mennee.
- Sylliin Iippo pääsee.
- Eno kävi. Puna autolla.
- Äiti syö. Äiti syö piirakkaa.
- Äsäs. Äsäs. Ukkii sannoo. Äsäs.
- Mummo tekkee ruokaa.
- Auto lähtee käyntiin.
- Isi nostaa Iippon sylliin.
- Kakka tulloo. Mennään vessaan. Äkkiä äkkiä äkkiä!
Sanoo Iippo 1 vuotta ja 7 kk saaden äidin ja iskän ihailemaan, hymyilemään, taputtamaan ja nauramaan monta kertaa päivässä. Puheen kehittymisen seuraaminen on ollut minun mielestä kaikista jännintä. Varmaan siksi, että tykkään itse kielestä ja olen verbaalinen. Iippo sanoi ensimmäisen sanan (äiti) 8 kk ikäisenä ja siitä sanavarasto alkoi kehittyä kovaa vauhtia. Yhtäkkiä niistä sanoista alkoikin sitten tulla lauseita. Pieniä ja isompia ajatuksia. Silmät suurina selostusta traktorin kauhasta ja puimurista. Silmät änkäämällä ängätyistä kyyneleistä kosteina ja suu vakavana: - Äikähin. (Säikähdin.) Silmät valmiiksi nauraen vastaus kysymykseen, mitä syöt aamupalaksi:
- Vaippaa. Sitten lisäys: - Höpöhöpö!
Sanoilla leikkimistä, niiden vääntelyä ja sille nauramista. Äiti voi olla myös Äini. Tai Äipi. Äipi oli paljon hauskempi vielä kuin Äini. Päivöö! aiheuttaa ainakin hänessä itsessään hulvatonta huvitusta verrattuna tavanomaiseen Päivää! -tervehdykseen. Harmi, kun kaikki kanssaeläjät kaupoissa ja virastoissa eivät ymmärrä tätä Iippon kärreistä heittämää vitsiä. Änky (Sänky) on melkein sama kuin änkää, joten kun äiti sanoo, että mennään sänkyyn, Iippo sanoo:
- Änky. Änky, änkää. ÄNKÄÄ! ja kikattaa.
Mahdottomasti.
Jotkut äänteet on vaikeampia. Iippolta jää vielä monesti ensimmäinen kirjain kokonaan pois, jos se on kenkku konsonantti, vaikkapa se S. Tai R. Hankala yhdistelmä on -SK-, jos pitäisi sanoa esimerkiksi Kiskoa. Mutta odotahan vain, jos äipältä lipsahtaa joku tuttu ruma sana, jossa tuo yhdistelmä on, niin jopa onnistuu..
Ja kyllä pysyy mielessä.
(Peese ainakin. Ja Venä. Kai se on kiinni tunteesta. Jos yleensäkin osaisi lausua kaikki sanat yhtä tunteella kuin nuo ei-niin-välttämättömät sanat ja sanonnat, niin ne kuulostaisivat paljon mukavemmille ja lapset oppisivat paljon nopeammin puhumaan...)
Leikkipuistossa Iippo kiikkui ja halusi ruveta samalla loruilemaan, mutta mitä ilmeisemmin ei mitään perustuttua Kiikkuu, kiikkuu/kissan häntä liikkuu -lorua. Heti siinä Kiikkuu, kiikkuu kohdan jälkeen nimittäin tapahtui jotain ja runo jatkuikin "Kiikkuu, kiikkuu... ...kissalle kaloja, kissalle kaloja.".
Loppu kuulosti tutulle kuin euroviisu ja Iippo jäikin kiinni. Loppu oli tietenkin Iippon muunnos Veetään nuottoo/saahaan kaloja/kissalle kiisket/koiralle kuoret/ite syyään pienet kalat/ite syyään pienet kalat -lorusta.
Eilen illalla äiti lauloi sängyn laidalla Herra kädelläsi. Mahdollisemman unettavasti. Ollen jo siellä viimeisessä säkeistössä. Saatuaan ipanan jo hiljenemään. Niin sanoja sanoja sanoja... Sanoja väärinpäin latasin yllättäin:
- Käsi minut kantaa uuteen huomiseen...
ja sängystä kuului topakasti, terävästi ja ennen kaikkea virkeästi:
- ELÄMÄÄN !
Tänään kävimme Ärrällä. Turvaistuimesta päästyään Iippo huusi innoissaan:
-ÄLLÄN! OLLEN! (Ärrän kierrän orren ympäri...)
Kun sanojen merkitykset eivät aina ole ihan hallussa, eikä välttämättä niiden sanominenkaan ja kun vielä ajatuksenjuoksukin on niin omalaatuista, muisti liian hyvä ja silmät sekä korvat joka paikassa, niin mielenkiinnolla jäämme odottamaan tulevaa kesää ja viimeisten tulppien irtoamista puheen tieltä.
Muistakaa sitten, että ei sieltä lasten suusta aina kuule totuutta...
- Ukin luokse hoitoon. Iippo. Mennee.
- Sylliin Iippo pääsee.
- Eno kävi. Puna autolla.
- Äiti syö. Äiti syö piirakkaa.
- Äsäs. Äsäs. Ukkii sannoo. Äsäs.
- Mummo tekkee ruokaa.
- Auto lähtee käyntiin.
- Isi nostaa Iippon sylliin.
- Kakka tulloo. Mennään vessaan. Äkkiä äkkiä äkkiä!
Sanoo Iippo 1 vuotta ja 7 kk saaden äidin ja iskän ihailemaan, hymyilemään, taputtamaan ja nauramaan monta kertaa päivässä. Puheen kehittymisen seuraaminen on ollut minun mielestä kaikista jännintä. Varmaan siksi, että tykkään itse kielestä ja olen verbaalinen. Iippo sanoi ensimmäisen sanan (äiti) 8 kk ikäisenä ja siitä sanavarasto alkoi kehittyä kovaa vauhtia. Yhtäkkiä niistä sanoista alkoikin sitten tulla lauseita. Pieniä ja isompia ajatuksia. Silmät suurina selostusta traktorin kauhasta ja puimurista. Silmät änkäämällä ängätyistä kyyneleistä kosteina ja suu vakavana: - Äikähin. (Säikähdin.) Silmät valmiiksi nauraen vastaus kysymykseen, mitä syöt aamupalaksi:
- Vaippaa. Sitten lisäys: - Höpöhöpö!
Sanoilla leikkimistä, niiden vääntelyä ja sille nauramista. Äiti voi olla myös Äini. Tai Äipi. Äipi oli paljon hauskempi vielä kuin Äini. Päivöö! aiheuttaa ainakin hänessä itsessään hulvatonta huvitusta verrattuna tavanomaiseen Päivää! -tervehdykseen. Harmi, kun kaikki kanssaeläjät kaupoissa ja virastoissa eivät ymmärrä tätä Iippon kärreistä heittämää vitsiä. Änky (Sänky) on melkein sama kuin änkää, joten kun äiti sanoo, että mennään sänkyyn, Iippo sanoo:
- Änky. Änky, änkää. ÄNKÄÄ! ja kikattaa.
Mahdottomasti.
Jotkut äänteet on vaikeampia. Iippolta jää vielä monesti ensimmäinen kirjain kokonaan pois, jos se on kenkku konsonantti, vaikkapa se S. Tai R. Hankala yhdistelmä on -SK-, jos pitäisi sanoa esimerkiksi Kiskoa. Mutta odotahan vain, jos äipältä lipsahtaa joku tuttu ruma sana, jossa tuo yhdistelmä on, niin jopa onnistuu..
Ja kyllä pysyy mielessä.
(Peese ainakin. Ja Venä. Kai se on kiinni tunteesta. Jos yleensäkin osaisi lausua kaikki sanat yhtä tunteella kuin nuo ei-niin-välttämättömät sanat ja sanonnat, niin ne kuulostaisivat paljon mukavemmille ja lapset oppisivat paljon nopeammin puhumaan...)
Leikkipuistossa Iippo kiikkui ja halusi ruveta samalla loruilemaan, mutta mitä ilmeisemmin ei mitään perustuttua Kiikkuu, kiikkuu/kissan häntä liikkuu -lorua. Heti siinä Kiikkuu, kiikkuu kohdan jälkeen nimittäin tapahtui jotain ja runo jatkuikin "Kiikkuu, kiikkuu... ...kissalle kaloja, kissalle kaloja.".
Loppu kuulosti tutulle kuin euroviisu ja Iippo jäikin kiinni. Loppu oli tietenkin Iippon muunnos Veetään nuottoo/saahaan kaloja/kissalle kiisket/koiralle kuoret/ite syyään pienet kalat/ite syyään pienet kalat -lorusta.
Eilen illalla äiti lauloi sängyn laidalla Herra kädelläsi. Mahdollisemman unettavasti. Ollen jo siellä viimeisessä säkeistössä. Saatuaan ipanan jo hiljenemään. Niin sanoja sanoja sanoja... Sanoja väärinpäin latasin yllättäin:
- Käsi minut kantaa uuteen huomiseen...
ja sängystä kuului topakasti, terävästi ja ennen kaikkea virkeästi:
- ELÄMÄÄN !
Tänään kävimme Ärrällä. Turvaistuimesta päästyään Iippo huusi innoissaan:
-ÄLLÄN! OLLEN! (Ärrän kierrän orren ympäri...)
Kun sanojen merkitykset eivät aina ole ihan hallussa, eikä välttämättä niiden sanominenkaan ja kun vielä ajatuksenjuoksukin on niin omalaatuista, muisti liian hyvä ja silmät sekä korvat joka paikassa, niin mielenkiinnolla jäämme odottamaan tulevaa kesää ja viimeisten tulppien irtoamista puheen tieltä.
Muistakaa sitten, että ei sieltä lasten suusta aina kuule totuutta...
tiistai 11. toukokuuta 2010
Mansikkamaalla.
Viimein tänään pääsin aloittamaan pihahommia. Mansikkamaa, sehän on sama asia kuin kesä. Sieltähän kaikki alkaa ja sinne kesä päättyy. Oli ilo todeta, että kaiken sen homeisen, kuivan, märäntyneiden marjojen ja kuolleen roskan alla oli kuin olikin aina uutta kasvua. Piilossa, täysin näkymättömissä – olinpa jopa varma, ettei sitä siellä paikka paikoin edes ole, mutta niin vaan. Jos ei muuta, niin kuolleesta oli kuitenkin versonut pitkä, varovainen lanka ja juurtunut parempaan paikkaan uudeksi taimeksi.
Pieni juttu, pari penkkiä. Vei silti aikansa erottaa elävä kuolleesta, hyvä huonosta. Kun se oli valmis, kun komposti oli saanut haluamansa - ehkä siitäkin roskasta jotain hyvää vielä tulee, aikojen päästä - tuijotin penkkejä ja mietin, että miksi kesti niin kauan ottaa ja tarttua toimeen. Lopputulos oli se, mitä piti tulla miehenkin katsomaan. Taatusti odotamme hyvää mansikkakesää.
Kyllä. Oli mielessä kaikenlaista siinä samalla. Sitä lahoa moskaa pois heitellessä. Notta pitäkää mansikkamaanne kunnossa. Eikä tämä ollut mikään ilkkakanervantekstiviesti.
Pieni juttu, pari penkkiä. Vei silti aikansa erottaa elävä kuolleesta, hyvä huonosta. Kun se oli valmis, kun komposti oli saanut haluamansa - ehkä siitäkin roskasta jotain hyvää vielä tulee, aikojen päästä - tuijotin penkkejä ja mietin, että miksi kesti niin kauan ottaa ja tarttua toimeen. Lopputulos oli se, mitä piti tulla miehenkin katsomaan. Taatusti odotamme hyvää mansikkakesää.
Kyllä. Oli mielessä kaikenlaista siinä samalla. Sitä lahoa moskaa pois heitellessä. Notta pitäkää mansikkamaanne kunnossa. Eikä tämä ollut mikään ilkkakanervantekstiviesti.
perjantai 7. toukokuuta 2010
Svider inte.
Niinhän se lukee puhdistusainepullossakin ja silti kirvelee.
Kirvelee totisesti synnytyksen jälkeen. Kirvelee katsoa sitä pientä ihmistä, josta on nyt vastuussa – kirvelee käydä vessassa. Kirvelee kun pelottaa, että miksi se vastasyntynyt vain oksentaa. Kirvelee ne valtavan kokoiset pikkulaastarit peukalon kokoisissa kantapäissä. Kirvelee herätä aamulla puoli viideltä – kun on ensin kirvellyt monta kertaa herätä yhdeltä ja kahdelta ja puoli kolmelta ja neljältä. Syöttämään. Kirvelee miettiä, että ottaako sikapiikkiä vai ei. Aiheuttaako lapselleen pahaa jos ottaa, entä jos ei? Kirvelee lukea kouluampujista ja miettiä, että kun hekin ovat olleet niitä pieniä, ihasteltuja. Miten minä onnistun? Kirvelee katsoa sinivalkoraidallisia sukkia ja tuttia vaille alasti hilputtelevaa pientä poikaa, ajatella, että kun kaikelta ei voi varjella. Kirvelee vierottaa rinnalta, kirvelee siirtää kuumeesta kylkeen liimaantunut lapsi etämmäs. Kirvelee miettiä meneekö töihin vai jääkö kotiin. Kirvelee ottaa omaa aikaa kun lapsi huutaa hätäisesti eteisessä. Kirvelee kahta pahemmin, jos sitä ei ota. Kirvelee ajatella, että jos itse kuolisi pois olemasta syli. Syli, johon puolitoistavuotias peruuttaa ja pyllähtää. Suolan lailla kirvelee ajatella, että itse menettäisi lapsensa. Kirvelee kun väsyttää liikaa. Kirvelee kun pikkuinen yrittää niellä pahanmielen; aikuisen kokoinen tunne – vasta niin pieni ihminen johon tunteen pitäisi mahtua. Kirvelee, kun vain äiti kelpaa. Järki sanoo toista, tunne kirvelee. Kirvelee kun pienet kädet ottaa vakavasti kiinni äidin poskista. Kun ne kääntää äidin kasvot kohti omia ja äiti saa vakavan suukon. Aka. Sanoo hiljaa. Rakas.
Kirvelee totisesti synnytyksen jälkeen. Kirvelee katsoa sitä pientä ihmistä, josta on nyt vastuussa – kirvelee käydä vessassa. Kirvelee kun pelottaa, että miksi se vastasyntynyt vain oksentaa. Kirvelee ne valtavan kokoiset pikkulaastarit peukalon kokoisissa kantapäissä. Kirvelee herätä aamulla puoli viideltä – kun on ensin kirvellyt monta kertaa herätä yhdeltä ja kahdelta ja puoli kolmelta ja neljältä. Syöttämään. Kirvelee miettiä, että ottaako sikapiikkiä vai ei. Aiheuttaako lapselleen pahaa jos ottaa, entä jos ei? Kirvelee lukea kouluampujista ja miettiä, että kun hekin ovat olleet niitä pieniä, ihasteltuja. Miten minä onnistun? Kirvelee katsoa sinivalkoraidallisia sukkia ja tuttia vaille alasti hilputtelevaa pientä poikaa, ajatella, että kun kaikelta ei voi varjella. Kirvelee vierottaa rinnalta, kirvelee siirtää kuumeesta kylkeen liimaantunut lapsi etämmäs. Kirvelee miettiä meneekö töihin vai jääkö kotiin. Kirvelee ottaa omaa aikaa kun lapsi huutaa hätäisesti eteisessä. Kirvelee kahta pahemmin, jos sitä ei ota. Kirvelee ajatella, että jos itse kuolisi pois olemasta syli. Syli, johon puolitoistavuotias peruuttaa ja pyllähtää. Suolan lailla kirvelee ajatella, että itse menettäisi lapsensa. Kirvelee kun väsyttää liikaa. Kirvelee kun pikkuinen yrittää niellä pahanmielen; aikuisen kokoinen tunne – vasta niin pieni ihminen johon tunteen pitäisi mahtua. Kirvelee, kun vain äiti kelpaa. Järki sanoo toista, tunne kirvelee. Kirvelee kun pienet kädet ottaa vakavasti kiinni äidin poskista. Kun ne kääntää äidin kasvot kohti omia ja äiti saa vakavan suukon. Aka. Sanoo hiljaa. Rakas.
torstai 6. toukokuuta 2010
Se sama vanha tarina.
Tiedättekö, miksi Eeva otti käärmeeltä omenan?
No koska käärme huomioi Eevan.
Aivan taatusti käärmeen ensimmäinen kysymys oli:
"Eeva hei, onko kaikki hyvin?"
Eeva vastasi kierrellen:
"Ei mulla mikään ole."
Käärme osasi kysyä:
"No näenhän minä ettei kaikki ole hyvin."
Jatkoi, että tule lähemmäksi.
Laski leukansa Eevan olkapäälle ja lisäsi:
"Hei...?"
Venytti sitä eetä ja iitä.
Eeva huokasi.
Totesi Aatamilla olleen jotain miesten juttuja.
Taas.
Käärme sanoi, ettei hän ainakaan olisi jättänyt noin kaunista naista yksin.
Älykästä.
Kauneus ja älykkyys ovat harvoin samassa paketissa.
Aatami ei tajua, miten hieno nainen sillä on.
Ei osaa Arvostaa.
Oikeastaan Aatami taitaa olla vähän dorka,
käärme vielä totesi kuin itsekseen.
Pudisteli päätään.
Kylläpä omppu maistui.
Kauniin naisen sirossa kädessä omena kiilsi ihan eritavoin.
Upean naisen suussa kaikki maistuu paremmalle.
No koska käärme huomioi Eevan.
Aivan taatusti käärmeen ensimmäinen kysymys oli:
"Eeva hei, onko kaikki hyvin?"
Eeva vastasi kierrellen:
"Ei mulla mikään ole."
Käärme osasi kysyä:
"No näenhän minä ettei kaikki ole hyvin."
Jatkoi, että tule lähemmäksi.
Laski leukansa Eevan olkapäälle ja lisäsi:
"Hei...?"
Venytti sitä eetä ja iitä.
Eeva huokasi.
Totesi Aatamilla olleen jotain miesten juttuja.
Taas.
Käärme sanoi, ettei hän ainakaan olisi jättänyt noin kaunista naista yksin.
Älykästä.
Kauneus ja älykkyys ovat harvoin samassa paketissa.
Aatami ei tajua, miten hieno nainen sillä on.
Ei osaa Arvostaa.
Oikeastaan Aatami taitaa olla vähän dorka,
käärme vielä totesi kuin itsekseen.
Pudisteli päätään.
Kylläpä omppu maistui.
Kauniin naisen sirossa kädessä omena kiilsi ihan eritavoin.
Upean naisen suussa kaikki maistuu paremmalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)